Jhumpa Lahiri: Kaima

Kaima (The Namesake), Jhumpa Lahiri. Tammi 2005 (englanniksi 2003). Keltainen kirjasto.
suom. Kersti Juva. 413 s. Pokkari. Kansi: Tuija Kuusela.

Jhumpa Lahirin romaani Kaima (Tammi 2005, engl. 2003) kertoo Gogol Gangulista, jonka elämää seurataan kolmikymppiseksi asti. Gogol syntyy vuonna 1968 bengalilaisperheeseen, joka on muuttanut Bostoniin. Isä, Ashoke, työskentelee opettajana MIT:ssä. Hän on sopeutunut hyvin amerikkalaiseen yhteiskuntaan, mutta äiti, Ashima, ikävöi takaisin kotimaahansa ja tuntee itsensä irralliseksi, alati pahoinvoivaksi: Elämä ulkomaalaisena, alkaa Ashima käsittää, on eräänlainen elämänikäinen raskaus - jatkuva odotuksen tila, ainainen taakka, loppumaton huono olo. Se on pysyvä kuorma, poikkeus arkisesta elämästä joka kerran oli, kunnes eräänä päivänä saakin yllätyksekseen havaita, että entinen elämä on kadonnut ja tilalle on tullut jotakin monimutkaisempa ja vaativampaa. Kuten raskaus myös elämä ulkomaalaisena, näin Ashima uskoo, on tila joka herättää uteliaisuutta tuntemattomissa, saman sekoituksen sääliä ja kunnioitusta.

Kaima on pohjavireeltään surumielinen ja herkkä teos. Gogol kokee niin taustansa kuin nimensä vieraaksi eikä hän voi ymmärtää vanhempiensa vaatimuksista esimerkiksi sitä, miksi hänellä täytyisi olla koulussa eri nimi kuin kotona tai miksi pitäisi lähteä moneksi kuukaudeksi Intiaan ja jättää kaikki mukavuudet. Vaikka Gogol päätyy vaihtamaan etunimensä, hän huomaa pian, ettei pelkkä nimenvaihdos irrota häntä ensimmäisestä nimestään ja alkuperästään. Hänen identiteettinsä on kuin huojuva palikkapino, joka ei millään meinaa pysyä koossa. Gogol joutuu yhä uudelleen ja uudelleen kysymään itseltään, kuka hän todellisuudessa on. Lahirin romaani on teemoiltaan runsas; identiteetin etsimisen lisäksi käsitellään kahden kulttuurin eroavaisuuksia, uuteen kulttuuriin sopeutumisen haasteita, siirtolaisuutta, sukupolvien välisiä eroja sekä perheen merkitystä yksilölle. 

Kaima on ensimmäinen lukemani teos Lahirilta, ja hyllyssä odottelee myös Tulvaniitty. Kaima valikoitui viimein luettavaksi, kun sitä ehdotettiin blogini instagram-tiliin laittamastani kirjapinokuvasta. Pakko oli ihmetellä, miksen ole tätä teosta lukenut jo aiemmin. Lahirin romaani osoittautui täydelliseksi valinnaksi, sillä viime aikoina olen kaivannut ennen kaikkea jouhevaa juonen etenemistä ja elämänmakuista tarinaa. Kaima tuo väkisinkin mieleen Adichien romaanit, jotka käsittelevät amanlaisia teemoja mutta myös tarraavat lukijan helposti otteeseensa ja antavat hienoja lukuelämyksiä.

Lahirin luomat henkilöt ovat luontevia ja helposti lähestyttäviä. Gangulin perhe tulee lukijalle läheiseksi, ja pidin kovasti heistä jokaisesta. Se, mitä jään Lahirin teoksesta kaipaamaan, on jokin pieni lisäpotku. Ehkä jotain olisi voinut tiivistää tai muovata niin, että teos saisi vielä sitä jotain. Toisaalta tuntemukseni voi myös johtua vähäeleisestä ja rauhallisesta kerronnasta, mikä ei ollut lainkaan huono asia; ihailtavinta siinä on se, miten ikään kuin huomaamatta Lahiri luo upean tarinan ja miten vaivattomasti lukija seuraa perässä. Lukuhetkellään Kaima on nautinnollista luettavaa, ja aion ehdottomasti lukea Lahirilta lisää. Suosittelen lämpimästi nappaamaan Kaiman kesäkassiin.

"Me kaikki tulemme Gogolin päällystakin alta."

Kaimasta ovat kirjoittaneet muualla myös Suketus, MarikaOksa, bleue, Norkku, Jonna ja Hanna.

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär

Ruokarouvan tytär, Enni Mustonen. Otava 2017. 494 s. Kansi: Timo Numminen.

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on edennyt jo viidenteen osaan. Ruokarouvan tytär (Otava 2017) antaa kertojanäänen Idan yliopistossa opiskelevalle tyttärelle, Kirstille. On ollut mukava seurata Idan kasvamista pienestä orpotytöstä määrätietoiseksi yrittäjäksi. Minua ei olisi haitannut, vaikka sarja olisi päättynyt Ruokarouvaan (Otava 2016), sillä se olisi sopinut hienosti päätösosaksi ja olin myös jo valmis hyvästelemään Idan ja antamaan hänen jatkaa hyvällä mallilla olevaa elämäänsä. Ehkä juuri tämän vuoksi minua ei juuri haitannut se, miten syrjään Ida jää Ruokarouvan tyttäressä. Erityisesti odotin aikamatkaa eläväiselle ja herkulliselle 20-luvulle ja sitä, millainen Idan tytär on. 

Kirstin elämää seurataan vuodesta  1924 vuoteen 1927 asti. Näihin vuosiin mahtuu paljon erilaisia tunteita: ensirakkauden huuma, iloa onnistumisista, surua menettämisestä, pelkoa tulevasta. Aluksi hieman jännitin, onko Mustonen onnistunut luomaan Idan tyttärelle täysin omanlaisensa äänen. Etenkin teoksen alkupuoliskolla jotkin Kirstin luonteenpiirteet ja tavat vähän häiritsivät ja tuntuivat liian samankaltaisilta kuin Idalla. Kirstin haaveet ja aikeet maalaavat kuitenkin selvempää eroa Idaan, ja pidin todella paljon Kirstin määrätietoisesta asenteesta omaa tulevaisuuttaan kohtaan ja siitä, että hän seisoo vankasti unelmiensa takana. Tarinan edetessä, etenkin Pariisissa, Kirsti loistaa ja selvittää vastaan tulevia ongelmia rauhallisesti ja järkevästi. Lukiessa oli kiinnostavaa havaita, mitkä luonteenpiirteet hän on perinyt äidiltään ja mitkä ovat täysin omia. Kirsti on monessa tilanteessa samantyylinen sivustaseuraaja kuin äitinsä, tarkkasilmäinen  havainnoija, jota ei voi juksata. 

Kuten aiemmissakin osissa, myös Ruokarouvan tyttäressä vilisee merkittäviä historiallisia henkilöitä, joskin runsaammin kuin aiemmissa osissa. Olen sanonut tämän varmasti aiemminkin, mutta Mustosella on taito saada tunnetut henkilöt jälleen elämään. Kiinnostavimpia ja aidoimpia henkilökuvauksia ovat Tulenkantajat-ryhmän jäsenet, kuten Olavi Paavolainen, Yrjö Jylhä ja Katri Vala. Hieman uskottavuuden puutetta kokevat kuitenkin Coco Chanel ja Hemingway, koska myös heihin liittyvät tapahtumat läikkyvät yli. Kirsti esimerkiksi pääsee tuosta vain Chanelille töihin ja hänen uransa etenee epäuskottavan nopeasti. Hemingway juonikuvioineen tuntuu sen sijaan ylimääräiseltä. Näistä seikoista huolimatta Pariisin osio oli minulle antoisampaa luettavaa kuin Suomen tapahtumat, koska Mustonen piirtää 20-luvun Pariisin taidokkaasti lukijan silmien eteen. Saatoin tuntea nenässäni maitokahvin ja croissantin kutsuvan tuoksun, nähdä ajan muotia ja seurata muotipiirejä sekä elää pariisilaisen joulun. 

Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan osat ovat sopivan leppoisaa ja viihdyttävää kesälukemista mutta samalla myös sivistävää luettavaa. Mustonen antaa kirjasarjallaan lukijalle mahdollisuuden matkata läpi Suomen historian ja kerrata tai paikata unohtunutta kevyin suupaloin. Itselleni kaikkein mieluisimpia ovat tähän asti olleet sarjan neljä aiempaa osaa, joissa seurataan Idan elämää. On kuitenkin kiinnostavaa nähdä, millaiseksi Kirstin elämä on muovautunut seuraavassa osassa, mitä mieltä Ida on tyttärensä päätöksistä ja miten maailman tapahtumat vaikuttavat heidän elämäänsä.


Teoksesta ovat kirjoittaneet myös Nina, Arja, Mai Laakso, Jonna, Kirjahilla, Amma, Tuijata ja Kirsin Book Club

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Kiltti tyttö (Gone Girl), Gillian Flynn. Wsoy 2013 (englanniksi 2012). suom. Terhi Kuusisto. 444 s.

Kaipasin kesän alkuun juonivetoista ja nopealukuista teosta, ja päädyin tavallisesta poiketen jännityskirjaan. Gillian Flynnin Kiltti tyttö (Wsoy 2013) on vuosien takainen heräteostos kirpputorilta, ja olin jo ajatellut laittaa sen lukemattomana takaisin kiertoon. Olin etukäteen vähän pelännyt, onko teos liian ahdistava tai täynnä ällöttäviä verilöylyjä, mutta pelot osoittautuivat onneksi turhiksi. Yllätyin positiivisesti, kun huomasin, että Kiltti tyttö onkin enemmän psykologinen jännäri.

Kiltti tyttö kertoo aviopari Nick ja Amy Dunnesta. Tarina lähtee liikkeelle vähän hitaanlaisesti, mutta juoni alkaa rullaamaan houkuttelevammin, kun Nick töistä palatessaan huomaa ulko-oven olevan täysin auki, olohuone on sekaisin kuin tappelun jäljiltä ja vesi kiehuu liedellä. On parin viisivuotishääpäivä ja Amy on kadonnut. Hän ei kuitenkaan ole kadonnut ns. jälkiä jättämättä, sillä Amylla on ollut tapana järjestää hääpäivänä Nickille eräänlaista suunnistusta jättämällä tärkeisiin paikkoihin vihjeitä, joiden ratkaisu vie aina seuraavan vihjeen luo. Ensimmäinen vihjekirjekuori löytyy, mutta kun poliisit huomaavat, että keittiön lattialta on pyyhitty iso määrä verta, katseet kääntyvät epäilyttävän tyynenä pysynyttä Nickiä kohti. Häntä aletaan epäillä, ja media nostaa pian Amyn katoamisen ykkösaiheekseen. Ajojahti on alkanut, ja kaikkien huulilla on sama kysymys: Missä Amy on?

Kiltti tyttö onnistuu hyvin pitämään lukijaa otteessaan ja yllättämään juonenkäänteillään. Paikoin kuitenkin puuduin ja kurkin etenkin loppua kohden, paljonko sivuja on jäljellä, koska tarinassa olisi ollut reilusti tiivistämisen varaa. Flynn nostaa korokkeelle erityisesti avioliiton ja siihen liittyvät kuvitelmat ja odotukset. Nick ja Amy näyttävät ulospäin täydelliseltä avioparilta mutta todellisuus on toinen. Flynn heittää lukijalle kiinnostavia kysymyksiä pohdittavaksi. Olemmeko rooliemme vankeja? Miksi ajaudumme tietynlaiseen rooliin ja onko siitä mahdollista päästä irti? Entä kuka meidät lopulta tuntee parhaiten?   

Flynnin teosta lukiessa huomaa pian, ettei henkilöissä ole ketään, josta pitäisi. Hahmot ovat ehkä tarkoituksella aika stereotyyppisiä, mutta itseäni piirre ei juuri haitannut, koska tarinassa maistaa satiirin vahvoja makuja, kuten Elinakin toteaa. Kun teos loppuu, on tyytyväinen, jotta henkilöistä saa irtautua lopullisesti. Loppu nimittäin nostattaa ihokarvat pystyyn ja inhottaa.

Vaikka Kiltti tyttö ei kaikilta osin täydellinen olekaan eikä ehkä säily mielessä kovin pitkään, se onnistuu juuri siinä, mitä kirjalta sillä hetkellä toivoinkin: sen parissa viihtyy ja koukuttuu. Jos siis etsii näillä kriteereillä luettavaa, kannattaa napata Kiltti tyttö kesäkirjaksi. 

Huomaan arvioita silmäillessäni, että Kiltti tyttö on mielipiteitä jakava teos. Linkitän tähän muutamia erilaisia lukukokemuksia: Marile, Lukuneuvoja, essielina, Annika, Villis, Susa ja Aletheia. 

Vuokko Sajaniemi: Pedot

Pedot, Vuokko Sajaniemi. Tammi 2015. 308 s. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.

Vuokko Sajaniemen esikoisromaani Pedot (Tammi 2015) kuljettaa lukijan Suomen itärajalle, jonka loputtomalta tuntuvien metsien lomasta löytyy pieni maalaispitäjä nimeltään Ritajärvi. Lukiolaistyttö Maria asuu siellä yhdessä isänsä Lassen kanssa, joka toimii kylän ortodoksisen kirkon pappina. Äiti on kuollut vuosia sitten onnettomuudessa. Lassen elämä rakentuu ainoastaan työstä ja tyttärestä, ja Maria kipuilee niin murrosiän kuin surun vuoksi. Tyttö laihtuu ja käsivarsiin ilmestyy punaisten arpien risteilemiä jokia. Yhdessä parhaan ystävän, Anniinan, kanssa Maria laulaa kirkon kuorossa, tanssahtelee viikonloppuiltaisin salaa kotibileisiin ja supisee tyttöjen juttuja. Anniinan kanssa ei voi masentua, sillä hän on kuin västäräkki, kuin peipponen; kuin pääskynen tai punarinta. Sen suu on täynnä omaa laulua eikä kenenkään muun, sen pää kääntyilee jatkuvasti ja se lennähtelee kepeästi sinne tänne. Se ei pysy paikoillaan, koska sen ei tarvitse.

Ritajärvi on kuin lintukoto, jonka turvallisuus järkkyy, kun asutuksen läheltä tehdään susihavainto. Kyläläisten suusta pulppuaa kauhu, sivusilmällä kurkitaan metsän kitaan, vilkaistaan nopeasti olan taa. Entä jos susi tulee pihaan, vie rakkaan lemmikin tai yllättää lapsen kesken leikin? Miksi peto ei ymmärrä pysyä siellä, minne kuuluu eli rajan taakse, erämaiden kätköihin? Sudet jättävät ikuisen jäljen Mariankin elämään.

Kävin kuuntelemassa Vuokko Sajaniemeä vuoden 2015 Helsingin Kirjamessuilla, ja Pedot jäi tuolloin vahvasti mieleen. Teos on kuitenkin joutunut tovin odottamaan hyllyssä. Kannatti viimein napata Pedot luettavaksi, sillä Sajaniemen esikoisromaani on huikean hieno. Sajaniemi kutoo taitavasti moniäänisen kudelman, jossa eniten kuuluu Marian ääni. Tunnelma hiipii salaperäisesti suden hiljaisten askelten lailla ja saa lukijan jännittymään. Mukana on myös kyyneliä ja kaipuuta, ja pidin erityisesti siitä, miten herkästi suru ja ikävä lainehtivat Sajaniemen kauniissa, lähes lyyrisessä kielessä. Ylipäänsä kieli on läpi teoksen upeaa luettavaa ja luontokuvaus taidokasta. Lukiessa voi vahvasti aistia metsän hajut, kuulla puiden lehtien havinan. Petoja lukiessa on kuin istuisi metsän korkeimmalla kivellä, olisi itse hiljaa ja antaisi metsän laulaa.

Luonnon lisäksi keskeisenä kohoaa kylän ortodoksinen kirkko ja ortodoksisuus yleensä. Teoksen alkusivuilla kuvaillaan kirkkoa pieneksi ja pehmeäksi ja miten sipulikupolit jättäytyvät varjoon. Juuri sellaisena pehmeänä ortodoksikirkko teoksessa näyttäytyykin. Siinä missä sivuilla tuoksuu sammal ja kuusenhavut, voi aistia myös mirhan. Uskonnon puolesta Pedoilla on yhteistä Pauliina Rauhalan Taivaslaulun ja Terhi Törmälehdon tänä vuonna julkaistun Vaikka vuoret järkkyisivät kanssa, sillä myös Maria pohtii omaa uskontoaan ja tasapainoilee ortodoksisuuden ja nuorten elämään kuuluvien halujen välillä. Maria haluaa kokea sen, mitä muutkin nuoret: ostaa uuden biletopin, juoda kuplivaa, tanssia läpi yön jalat kipeiksi ja flirttailla pojille.

Pedot on runsas teos, minkä vuoksi se kuluttaa jonkin verran lukijan voimia. Paikoin huomio meinasi lukiessa väsyä, etenkin teoksen loppupuolta lähestyttäessä. Karsimisen varaa olisi ollut, mutta annoin sen anteeksi, koska Pedot on ehdottomasti vahva ja ajatuksia herättävä esikoisteos. Lukiessa palautui mieleen huhtikuussa Kirjojen Suomi -sivustolla julkaistu artikkeli Ison pahan suden kulttuurihistoria, joka sopii todella mainiosti Petojen kylkeen. Mistä kumpuaa pelko sutta kohtaan? Mikä on ihmisyyden ja pedon raja? Katsovatko peilistä takaisin pedon silmät? Pedot nostaa esiin muitakin rajoja: on elämä ja kuolema, on turvallinen kylä ja turvaton metsä. Toivottavasti Sajaniemi kirjoittaa jatkossa lisää; lukisin takuulla hänen seuraavankin teoksensa. 

Sillä rakkaus, se on muuallakin kuin vain muistoissa.

Sajaniemen esikoisromaanista on blogattu harmillisen vähän, sillä en löytänyt muuta kuin Kaisa V:n arvion. Laitahan Pedot lukulistalle! 

Anne Swärd: Viimeiseen hengenvetoon

Viimeiseen hengenvetoon (Till sista andetaget), Anne Swärd. Otava 2011 (ruotsiksi 2009).
suom. Katriina Huttunen. 320 s.

Eletään 1970-luvun eteläruotsalaisessa kylässä, jota paahtava helle painaa kasaan. Eräänä päivänä raivoava tulipalo uhkaa niellä sisuksiinsa kyläläisten talot. Kaikki asettuvat pelastustoimiin, myös 7-vuotias Lo-tyttö. Roihuavan tulen äärellä hänen katseensa kiinnittyy poikaan, joka uhmaa henkensä uhalla petollista savua ja liekkejä. Siinä missä tuli tuhoaa maata allaan, syntyy sen äärellä jotain uutta. Lo nimittäin tutustuu tuon päivän jälkeen 13-vuotiaaseen Lukakseen ja alkaa viettää tämän kanssa paljon aikaa vanhempien kielloista huolimatta. Kumpikin tulee toisesta riippuvaiseksi: Lo ei osaa olla ilman Lukasta, Lukas ei osaa olla ilman Lota.

Jos työnnän käteni muistini vyyhteen, löydän ensimmäiseksi tulen. Tulen joka on ehkä levinnyt kauemmas muistissani kuin todellisuudessa. Tulen, ja sen keskellä Lukasin.

Swärdin esikoisromaani Viimeiseen hengenvetoon (Otava 2011) on kasvutarina, jossa kasvuun liittyvien kipuilujen lisäksi tärkeitä ovat perhe, ystävyys ja rakkaus. Kaikista eniten näistä nousee esiin rakkaus, joka suorastaan roihuaa kirjan sivuilta. Kumpikin tietää, ettei ystävyys voi pysyä samanlaisena sitten, kun Lo ei ikänsä puolesta enää ole lapsi. Lo tietää myös sen, että Lukas odottaa sitä päivää. 

Swärd on taitava väkevän, paikoin lähes tukahduttavan tunnelman luomisessa. Siinä missä tunnelma jäi päällimmäisenä mieleen kirjailijan romaanissa Kesällä kerran (Otava 2012), viipyilee se jälleen vahvasti ajatuksissa myös Viimeiseen hengenvetoon -teoksen jälkeen. Ystävyyden ja rakkauden kipinöinnin tuntee voimakkaasti, ja ne lähes korventavat lukijaakin. Sivut vaihtuvat tiheään ja vaikka välillä henkilöiden toiminta raivostuttaisi, on silti pakko lukea eteenpäin kuin viimeisen hengenvedon hädässä.

Olen varmaan syntynyt tähän, liikkumaan nopeasti ja sinkoutumaan johonkin suurempaan, Kieppumaan kuolemansyntien välillä, omistus, halu, yli, mielisyys, mieli, hyvä, miten voin ikinä enää laskeutua... tyytyä siihen että minulla on taas maata jalkojen alla?

Teoksen henkilökuvaus on sellaista hiekkapaperin karheaa: ei siloteltua vaan henkilöissä on särmää. He ovat sekä ihastuttavia että vihastuttavia. Tämän piirteen muistan myös Kesällä kerran -teoksen henkilöistä, mutta Viimeiseen hengenvetoon -romaanin Lo ja Lukas ovat paljon särmikkäämpiä. Pidin henkilökuvauksesta paljon, vaikken voikaan sanoa aina pitäneeni henkilöiden tekemistä valinnoista. Tämä ristiriitaisuus on mieleeni, mutta jotain pientä kuitenkin jään vielä kaipaamaan itse juonesta. Puute on samankaltainen kuin muistan olleen Kesällä kerran -kirjassakin: tunnelma painuu mieleen, mutta tarina itse tuntuu unohtuvan loppujen lopuksi harmillisen pian. Swärdin upeasta kielestä nautin jälleen kovasti. Se on kuin pöydälle kaatuneiden maustesirottimien sekoitus: on suloista makeutta ja viipyilevää väkevyyttä.

Swärdin romaanista ovat kirjoittaneet myös Katri, Susa ja Zephyr.

Eduardo Mendoza: Tulvan vuosi

Tulvan vuosi (El año del diluvio), Eduardo Mendoza. Tammi 1999, Keltainen kirjasto (alkukielellä 1992).
suom. Tarja Härkönen. 151 s. Kansi: Leena Kilpi.

Eduardo Mendozan romaani Tulvan vuosi (Tammi 1999, alkukielellä 1992) sijoittuu 1950-luvun pieneen kylään Kataloniassa. Sen päähenkilönä on nunna, sisar Consuelo, joka haluaa aloittaa vanhainkodin rakentamisen luostarin yhteyteen. Hankkeelle tarvitaan kuitenkin rahoitus, minkä vuoksi sisar Consuelo kääntyy varakkaan maanomistaja don Augusto Aixelàn puoleen. Äkkiarvaamatta nuori nunna huomaa rakastuneensa ja nunnalupauksen noudattaminen alkaa olla haastavaa. Punastuinko minä? munna kysyi. Kyllä. Se johtuu varmaan mehusta, nunna sanoi. Älkää valehdelko, Constanza Briones, tai teidän on mentävä ripittäytymään, mies sanoi. Sisar Consuelon ääni oli vakava kun hän taas puhui, ikään kuin hän olisi ehdoin tahdoin halunnut karkottaa sen hilpeän sävyn joka oli hiipimässä keskusteluun.

Sisar Consuelon tunteet eivät ole ainoat, jotka kuohuvat. Ylipäänsä koko yhteiskunta on äärimmilleen pingottunut. Espanjassa eletään sotien jälkeistä Francon aikaa, ja tasavaltalaississejä on edelleen kansalliskaartilaisilta piilossa vuorilla. Lisäksi yhteiskunta on alkanut hiljalleen edetä modernimpaan suuntaan. Sisar Consuelo ei yritä harata muutosta vastaan vaan yrittää parhaansa mukaan määrätietoisesti edetä muutoksen mukana: Vanhusten asema on huolestuttava ja muuttuu pahemmaksi koko ajan, jatkoi nunna, vielä vähän aikaa sitten perheet huolehtivat itse vanhuksistaan, isovanhemmat asuivat naimisissa olevien lapsien ja lastenlastensa kanssa, mutta niin ei ole enää. Nykyään nuoret muuttavat kaupunkiin työn perässä, jopa ulkomaille, he eivät voi ottaa vanhuksia mukaan, ja vaikka voisivat ja haluaisivat, minne he laittaisivat heidät? Lopulta jännitys purkautuu. Taivas repeää ja rankkasateet puhdistavat äärimmilleen rypistyneen tunnelman. Aixelàn vehreässä hedelmätarhassa virtaavat veden vuolaat virrat ja intohimo versoo vahvana.

Olen lukenut heikonlaisesti espanjalaisia kirjailijoita, joten otin Eduardo Mendozan Tulvan vuoden heti lukuun, kun huomasin sen kirjastossa asiakkaiden vaihtohyllyllä. Muistelin silmäilleeni joskus romaanista kirjoitettuja blogiarvioita, mutta muuten Mendoza onkin itselleni melko vieras kirjailija. Tulvan vuosi osoittautui kiinnostavaksi lukukokemukseksi. Viehätyin Mendozan vähäeleisestä kerrontatyylistä, jonka rivien väleihin kuitenkin patoutuu paljon tunteita ja merkityksiä. Lisäksi kirjailijan tapa ujuttaa henkilöiden dialogi muun kerronnan sekaan ilman välimerkkejä on toimiva ja mukautuu saumattomasti vahvaan kerrontaan. Toki se vaatii lukijalta totuttelua ja enemmän tarkkaavaisuutta.

Vaikka Tulvan vuosi on rakkaustarina, se ei ole kimalteella kuorrutettu kiiltokuva. Sivumäärältään pieni romaani on paljon enemmän, ja pinnan alla kuohuu muutakin kuin ihmisten väliset hellät suhteet. Tämän vuoksi Tulvan vuosi on mielenkiintoinen romaani, ja se pitää tiukasti otteessaan loppuun asti. Se jättää jälkeensä haikean ja vaikuttuneen olon. 

Espanjalaiskirjailijan romaanista ovat kirjoittaneet myös mm. Ulla, Suketus, Elina, Nanna ja Jonna. 

Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa

Mies, ja hänen asiansa, Pirkko Saisio.
Siltala 2016. 403 s.
Kansi: Elina Warsta.

Pablo on kuollut.

Ja aamu on sumuinen, täynnä savua ja unohdusta.

    Moottoritie humisee aamuruuhkassa kuin kirkko, ja autojen lyhdyt: pienet tähdet, pienet tähdet keskellä sysimustaa aamua, jonka valkeniseen ei jaksa uskoa kukaan.

Pirkko Saision romaanin Mies, ja hänen asiansa (Siltala 2016) päähenkilö on kuusikymppinen, menestynyt asianajaja. Hänellä on nuori ja kaunis vaimo, kallis auto, tyylikäs arki viineineen ja muiden kateelliset katseet. Maanantai kuitenkin kolhaisee ikävästi: kuolinilmoituksista löytyy tuttu nimi, Paavo Olavi Korhonen. Pablo, vanha ystävä, on kuollut. Pablo, jolla oli paitsi tyylikäs nimi, oli tyyliä ihmisenäkin. Miehenä. Röyhkeää tyyliä. Kohtitulevaa. Vaikeasti lähestyttävää. Vaikka Pabloa ei enää ole, päähenkilö itse hengittää, elää. Elääkö? 

Tieto Pablon kuolemasta ajaa miehen elämän ja mielen nopeasti yhä sekavampaan tilaan. Menneisyys on äkkiä elävänä läsnä. Se pilkahtelee miehen silmien takana ja hokee: memento mori. Lukijankin suonissa kuohuu veri entistä kiivaammin: Mitä oikein on tapahtunut? Miksi? Miten? Milloin? Missä?

Ihminen loppuu.
    Sen vanhan hautausmaan asiakkaat ymmärtävät.
    Me emme. 

Ostin Pirkko Saision tuoreimman romaanin viime lokakuussa Helsingin kirjamessuilta, ja säästin sitä joululoman rauhaan. En olisi voinut parempaa lukuvalintaa tehdä vuoden 2016 viimeiseksi. Mies, ja hänen asiansa on lukukokemuksena yhtä kihisevän jännittävä, kuin se tunne, kun iso kala viimein nappaa uistimeen. On yhtä lailla löydettävä malttia, vaikka tekisi mieli vetäistä nopeasti kala järven synkästä syleilystä. Mies, ja hänen asiansa pitää yhtä tiukasti otteessaan kuin jättimäisinkin hauki. Tätä kirjaa ei pidellä puolihuolimattomasti vaan molemmilla käsillä vahvasti puristaen ja hieman lähempänä kasvoja kuin yleensä. Tämä ei myöskään lukeudu niihin kirjoihin, joista merkkailisin muistiin mainioita katkelmia, vaikka kieli onkin huikeaa. Niitä kyllä olisi ollut paljonkin muttei kärsivällisyyttä seisahtua: Mies, ja hänen asiansa on niin intensiivinen, että melkein unohtaa hengittää. Mielessä pörrää kysymyksiä ja epäilyksiä. Mikä miehen monologissa onkaan totta ja mikä kuvitelmaa? Saisio antaa suurennuslasin lukijalle: ole hyvä, ole tarkkaavainen ja alati valpas. 

Voi että, jos sinulla on vielä Mies, ja hänen asiansa lukematta niin kannattaa ehdottomasti lukea. Omalla kohdallani teos ponnahti vuonna 2016 luettujen parhaimmistoon ja säilyy mielessäni varmasti pitkään.  

Muualla esim. Kaisa, Omppu, Nanna, Tuomas, Katja, Ulla ja Sara. 

Volter Kilpi: Alastalon salissa

Alastalon salissa, Volter Kilpi.
Otava 2015 (ilm. ensimmäisen kerran 1933).
I osa 421 s., II osa 405 s. (yht. 826 s.)

Me rakennamme laivoja ja olemme vakavia miehiä vakavissamme, vakava minäkin olen olevinani partoineni, mutta paljonkos sumun löysää mahtuukaan pääkuoren sisäpuolella liikkumaan, ja pitääkös ajatus määriänsä sen piukemmin kuin savun polveileva rihma ilman keveissä piipun pesäsuun yläpuolilla? Minä katselen mieluummin piipun vartta pitkin, kuin kuuntelen jutun vakavaa vakavasta parrasta, sillä piipun suorassa on mittaa, sillä on selvä mittansa ja silmä tietää, että varren päätä pitemmälle ei tarvitse katsoa, nähdäkseen pesän, mutta jutun juonessa, vakaistenkin huulien vakaisessa hyrinässä on järjen meina lyhyt ja näkeekös sittenkään aina lyhyen meinan lyhyen pään? Piipusta saa tyhmempikin suuhunsa savun, kun sitä imee, mutta ihmisten jutun rikasta noukkii ymmärryksen kana harvoin järjen jyvän nokkaansa, sillä tunkiolta ei kana muuta noki kuin mitä tunkiolla on, vaikka hartaamminkin päätä kallistelisi ja viisaastikin varvasta siirtelisi. 

Kun vuosi sitten kesällä luin lukupiiriä varten Juha Hurmeen loistavan teoksen Nyljetyt ajatukset (Teos 2014), kirjoitti Hurme niin houkuttelevasti Volter Kilven Alastalon salista, että päätin uskaltaa tarttua järkäleeseen jonain päivänä. Astuinkin kirkkomaalle ja Alastalon saliin jo samana vuonna ajatuksenani lukea se kirjabloggareiden klassikkohaasteeseen, mutta suunnilleen 70 sivun jälkeen teos jäi jo kesken, kun en malttanutkaan siihen keskittyä. Kun loma viime kesäkuun alussa alkoi, päätin, että nyt. Ajattelin, että tähän lukuprojektiin täytyy suhtautua samalla lailla, kuin olisi päättänyt osallistua ensi kertaa (puoli)maratonille. Niinpä kerroin lukusunnitelmistani mahdollisimman monelle, jotten varmasti kehtaisi perääntyä ja jättää Alastalon salia tällä kertaa kesken. 

Ensimmäisen osan lukeminen sujui kuin ensimmäiset juoksuharjoitukset ikään: lukeminen rullasi mukavaa ja innokasta tahtia eteenpäin. Kilven kielen omaperäisyyteen olin valmistautunut ottamalla oppia Arjalta, joka oli lukiessaan pyrkinyt suhtautumaan siihen kuin vieraaseen kieleen. Ei pitäisi jäädä kummastelemaan jokaista outoa ja vierasta sanaa, sillä kaikkea ei tarvitse yrittää ymmärtää vaan erikoisesta kielestä voi nauttia siitä huolimatta. Kieli luo haasteensa paitsi Kilven itse keksimien sanojen takia myös vanhahtavuuden sekä varsinaissuomalain murteen ja laivasanaston vuoksi. Kilven kielellä on oma tahtonsa: se polveilee ja vaatii lukijalta äärimmäistä keskittymistä. Kieltä ei kannata silti säikähtää vaan suhtautua sen polveiluun ennakkoluulottomasti. Sillä mitä enemmän Kilven tekstiä lukee sitä paremmin kielen omanlaiseen rytmiin pääsee kiinni. Ja kun temmosta saa kiinni, antaa mennä vain ja mielellään niin kauan kuin puhtia riittää, sillä kovin lyhyissä pätkissä teosta ei kannata lukea. Itselleni haastavimpia asioita oli saada pidettyä ajatuksen punaisesta langasta kiinni silloin, kun virkkeen ensimmäinen piste siintää horisontissa, joskus vasta sivun lopussa, tai kun kertojan ajatus lähtee sinkoilemaan ensin yhteen ja sitten toiseen suuntaan. Oma haasteensa oli myös keskenjääneeseen tarinaan palaaminen. Joskus oli palattava hieman taaksepäin, jotta mieleen suunnilleen palautui, mihin kertojan ajatus oli edellisellä lukukerralla jäänyt. 

Kun sain ensimmäisen osan luettua, ajattelin, että toisen osan lukeminen etenee kuin rasvattu eikä menisi kauaa, kun jo onnittelisin itseäni. Vielä mitä! Jos kyseessä olisi ollut maraton, niin olin siinä vaiheessa, jossa väsymys valtaa kehon ja päässä kaikuu epätoivoinen ääni siitä, mihin ihmeeseen sitä on hulluuttaan tullut ryhdyttyä. Luin siis välillä muita kirjoja ja otin etäisyyttä Alastalon saliin. Tiesin, etten ehtisi lukea järkälettä heinäkuun lopun(kaan) klassikkohaasteeseen mutta päätin, että teos saisi tulla luetuksi omalla painollaan. Kun paluu Kilven teoksen pariin alkoi houkuttaa entistä vähemmän, oli hyvä, että olin hehkuttanut lähipiirille lukevani teoksen. Sillä mitä useammin sen etenmisestä kyseltiin ja mitä useammin toinen puoliskoni pyöritteli silmiään kirjavalinnalleni, sitä enemmän sain nostettua taas tahtoa todistaa, että pystyn selättämään Alastalon salin. Elokuussa en juuri muuta lukenutkaan, mutta oikeaan tempoon kiinnipääseminen ei ollut helppoa. Välillä pääsin hyvin kerrontaan kiinni ja sain samanlaista intoa kuin ensimmäistä osaa lukiessani, mutta välillä taas tuntui, etteivät sivut vähene ollenkaan ja teki mieli heittää kirja kauas pois silmistä. Joskus luin tekstiä ääneen, mikä helpotti huomattavasti, jos ajatus meinasi karata muualle tai jos alkuun oli vaikea päästä. Loppua kohden huomasin päässeeni taas lähes yhtä hyvään lukuvireeseen kuin ensimmäistä osaa lukiessani, minkä luulen johtuvan siitä, että varasin aikaa niin, että pystyin lukemaan isomman palan kerralla. Takakannen lähestyessä en antanut itseni ummistaa silmiä yöunille ennen kuin viimeinenkin sivu oli luettu. Voi että, olin niin riemuissani, että kirjoitin kirjan etusivulle päivämäärän, jolloin sain lukuprojektini maaliin. Skumpan olisin poksauttanut auki, jos sellainen olisi jääkaapista silloin sattunut löytymään.

Alastalon salin tapahtumia en aio sen tarkemmin alkaa ruotia. Eiköhän kirja pääpiirteissään ole kaikille tuttu: Alastalon isännän, Herman Mattsonin, saliin on kutsuttu monia kylän miehiä ja tarkoituksena olisi saada heidät osallistumaan parkkilaivan tekoon. Alastalon emäntä ja tytär kestitsevät miehiä. Tilaisuus kestää kuutisen tuntia, mutta menee kauan, satoja sivuja, ennen kuin itse asiaan, parkkilaivaan, sanallakaan päästään. Tulee kaikenlaista muuta: piipun harrasta valintaa, omiin ajatuksiin uppoamista ja menneiden muistelua, epäröintiä siitä, milloin sanoa sananen tai mille penkille istua ja valmistautumista siihen hetkeen, kun Alastalon kaunis tytär tulisi kaatamaan kahvia. Voipa tulla ihan turhanpäiväistäkin, kuten Kilpi itseironisesti mainitsee kuudennesta luvusta: Luku, jonka mukavasti voi jättää lukemattakin, koska siinä ei tapahdu enempää kuin muissakaan.

Moni kysyi kuulleessaan, että luen Alastalon salia, miksi ihmeessä luen sitä. Nyt, kun olen lukenut järkäleen, tiedän, miksi se kannattaa lukea, vaikkei teos mikään helppo luku-urakka olekaan. Ennen lukemiseen ryhtymistä olin lukenut muutamilta bloggareilta, että Kilven huumori on mainiota. Vaikka huumori ja Alastalon sali ei ensikuulemalta tunnu mitenkään kuuluvan yhteen, niin voin vain todeta: usko tai älä, Alastalon salia lukiessa suupielet nousevat hymyyn ja jopa naurattaakin. Lisäksi henkilöhahmot ovat vertaansa vailla ja kukin täysin omanlaisiaan. Heistä esimerkiksi jääränoloinen Pukkila oli omalla mielensä pahoittavalla tavallaan jopa aika symppis ja hauska veikko. Itselleni yksi teoksen helmistä on sen kieli siitäkin huolimatta, että se asettaa lukijalle rutkasti haastetta ja vaikeuttakin. Huomasin kuitenkin kaikista eniten kiinnittäväni huomiota rytmiin, vertauksiin, sanastoon ja Kilven tapaan asettaa sanoja paikoilleen. Esimerkiksi pyrstöään keikuttavat västäräkit ja muut linnut hyppelivät varsin tiheästi Kilven tekstissä.

Alastalon salin lukemisen jälkeen olo oli paitsi ratkiriemukas myös hämmentynyt. Oli outoa lukea toista kirjaa, jonka kerrontaan ei tarvinnut keskittyä niin tiukasti kuin mihin oli viimeisen kolmen kuukauden aikana tottunut. Taisipa vähän olla ikäväkin Alastalon isännän saliin, vaikka välillä tulikin kiukkuiltua. Kyllä kannatti haastaa itsensä!

Kilven klassikkojärkäleen ovat lukeneet myös Sara, Katja ja Margit.

Henrik Tikkanen: Osoitetrilogia (Kulosaarentie 8, Majavatie 11, Mariankatu 26)

Osoitetrilogia, Henrik Tikkanen.
Kulosaarentie 8 (Brändövägen 8 Brändö Tel. 35), 1976. 144 s.
Majavatie 11 (Bävervägen 11 Hertonäs Tel. 78 035), 1976. 156 s.
Mariankatu 26 (Mariegatan 26 Kronohagen), 1977. 141 s.
Wsoy 2006. Kotimaiset valiot -pokkari.
Suom. Elvi Sinervo.
Päällyksen kuva: Henrik Tikkanen.

Henrik Tikkanen tunnetaan erityisesti hänen osoitesarjastaan. Siitä tunnetuimmat ovat kolme ensimmäistä kirjaa: Kulosaarentie 8, Majavatie 11 ja Mariankatu 26. Luin nämä vuosia sitten kirpparilta ostamastani Wsoyn Kotimaiset valiot -pokkarista, josta puuttuvat kaksi viimeistä osaa, Yrjönkatu ja Henrikinkatu. Jonkin näistä kolmesta ensimmäisestä olen lukenut yliopiston kirjallisuuden kurssille, mutten enää muista minkä. Tikkasen puolison, Märtä Tikkasen, tuotannosta olen lukenut Vuosisadan rakkaustarinan ja Emma ja Uno -teoksen. Vuosisadan rakkaustarinan jälkeen mielikuva Henrikistä ei ole miellyttävä, mutta oli kuitenkin mielenkiintoista tutustua myös Tikkasen ajatuksiin ja elämään ennen Märtaa. Lukemisesta on tosin aikaa jo lähes kuukausi, joten kaikki ei enää ole tuoreessa muistissa mutta yritetään.

Trilogian teokset ovat lyhyitä ja nopealukuisia. Kulosaarentie 8 alkaa Henrikin lapsuudesta, vuodesta 1924. Siinä huomio on perheessä ja suvun historiassa. Etenkin miehillä elämä suistuu usein epäonneen ja ennenaikaiseen kuolemaan. Tikkanen kaivautuu suvun historiaan ja yrittää ymmärtää, mistä epäonnen kirous on saanut alkunsa. Olisi luullut, että meillä olisi ollut kaikki edellytykset tulla onnellisiksi, mutta ehkä meiltä puuttui kyky olla onnellisia, tai ehkä me olimmekin onnellsia mutta emme ymmärtäneet sitä, suvun kirous kun vainosi meitä. Jatkosotaan Tikkanen päättää astua vapaaehtoisena. Sotaa hän kuvaa viileän eleettömästi. Tikkasen tyyli kirjoittaa on trilogiassa ylipäänsä kuin hän olisi ensin ravistellut olkapäiltään kaiken ylimääräisen ja vanginnut vain ne muruset, jotka ovat jääneet jäljelle. Sota on aikakauden kuolinkouristuksia ja rauha sen hautajaiset. Siksi on sääli nuoria miehiä, jotka uhrataan vanhojen ihmisten elämänväsymyksen vuoksi.

Majavatie 11 jatkaa suoraan siitä, mihin edellinen osa jää, isän hautajaisista. Alkoholin ote Tikkasen elämässä tiukentuu entisestään. Nyt hän myös tapaa elämänsä rakkauden, Märtan. Menköön koko maailma säpäleiksi, mutta hän oli minun, tämä Märta. Majavatie 11 on ensimmäisen osan lisäksi trilogian kiinnostavimpia. 

Viimeinen osa, Mariankatu 26, on lähinnä Tikkasen pyöriskelyä itsesäälissä. Hän pyörittelee mielessään paljon alkolismiin kuollutta isäänsä ja kitkerää suhdettaan tähän. Mariankatu 26 oli itselleni trilogian osista epämiellyttävin. Henrikin itsesäälikieriskelyt oikein meinanneet pitää kiinnostusta yllä ja viimeisen sivun myötä on tyytyväinen, että voi irtautua Henrikistä. 

Henrik Tikkasen Osoitetrilogia tuo mieleen Karl Ove Knausgårdin ns. tunnustuskirjallisuuden. Yhtään mitään ei piilotella vaan kaikki pahimmatkin asiat läiskäytetään lukijan eteen eikä lukija voi olla täysin varma, kuinka paljon kirjoittaja tapahtumia värittää. Siinä missä en kuitenkaan Knasun ensimmäisen kirjan luettuani lämmennyt lukemaan enempää, pidin Tikkasen satiirisesta tyylistä ja pistävästä huumorista. En ihan nauranut mutta hymähtelin toinen suupieli ylöspäin kohonneena. Tikkasen teksti ei ole niin tiivistä ja tukahduttavaa kuin Knasun vaan siinä on enemmän ilmaa hengittää. Knasun lukijoille Tikkasen Osoitesarja voikin olla kiinnostava vertailukohta. Kannattaa tutustua niin Henrikin kuin Märtankin tuotantoon. 

Tikkasen Kulosaarentie 8 -osasta on kirjoittanut Sara, Majavatie 11 -teoksesta jaana ja Mariankatu 26 -teoksesta samoin jaana.

Enni Mustonen: Emännöitsijä

Emännöitsijä, Enni Mustonen.
Otava 2016 (ensimmäisen kerran 2015).
Seven-pokkari. 445 s.
Kannen suunnittelu: Timo Numminen.

Emännöitsijä (Otava 2015) on kehutun Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan kolmas osa. Siinä kirjailija Enni Mustonen kuljettaa Sibeliuksilla lapsenpiikana toimineen Idan emännöitsijäksi Albert Edelfeltin ateljeeseen Helsinkiin. Albert on usein kuukausien matkoilla etenkin Pariisissa, mutta työt eivät siskojen ja Ellen-rouvan takia pääse loppumaan. Ida passitetaankin usein Edelfeltin siskojen luo sekä Ellen-rouvan huvilalle Espoon Villa Ekaan. Kesäisin Ida pääsee mukaan Edelfteltien Haikkoon kesäasuntoon. Omaa vapaa-aikaa ei ole juuri nimeksikään. Yksinäisinä hetkinään Ida kaipailee elämäänsä romantiikkaa, ja lopulta hän kokeekin elämänsä romanssin.

Mustonen taitaa historiallisen romaanin kirjoittamisen; Emännöitsijässä, kuten muissakaan sarjan osissa, ei ole mitään pakotettua tai päälleliimatun oloista. Merkittävät kulttuurihistorialliset henkilöt solahtavat tarinaan vaivattomasti, ja heihin on saatu puhallettua aidontuntuista persoonaa. Fiktio ja fakta kulkevat sulavasti käsikkäin, toisiaan tukien, riitelemättä. Suomen historia tulee henkilöiden, heidän puheensa ja arkisen tohinan kautta kiinnostavasti esiin.

Pidin kovasti siitä Idasta, joksi hän Emännöitsijässä kuoriutuu. Parikymppinen Ida kasvaa entistä enemmän tytöstä aikuiseksi naiseksi. Hän ei enää kavahda arvokkaammankaan henkilön ikäviä kommentteja niin kuin ennen vaan nyt Ida uskaltaa sanoa vastaankin, olla jämpti eikä ole enää niin vain kenenkään pomputeltavissa. Hän kasvaa itsevarmemmaksi ja osaa asiallisesti katkaista pesupaikalla toisten juoruilta siivet. Idassa on edelleen se ihastuttava reippaus ja elämänmyönteisyys niin kuin aiemmissa osissa. Hän on helposti lähestyttävä, aito ja aina valmis auttamaan muita muttei tunnu kuitenkaan ärsyttävän "yli-ihmiseltä". Aiemmista osista on tullut tutuksi, että Ida nauttii lukemisesta, ja Emännöitsijässä hän alkaa hankkia tietoa enemmän taiteesta. Yksi kirjan lempikohtiani on, kun Ida astuu ensimmäistä kertaa Kansankirjastoon suosituksineen (!) ja hämmästelee onnellisena kaikkia niitä loputtomalta tuntuvia kirjahyllyrivejä. 

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on kertakaikkisen ilahduttavaa luettavaa. Emännöitsijä oli hyvä valinta Asko Sahlbergin raskaan Irinan kuolemat -teoksen jälkeen; sai heittäytyä tutuksi tulleen Idan elämään ja hengittää taas kevyemmin. Vaikka Emännöitsijää olisi mielestäni voinut hieman sivumäärältään lyhentääkin, oli jälleen antoisaa antaa tarinan vain viedä mukanaan. Emännöitsijän jatko-osa, Ruokarouva (Otava 2016), ilmestyi viime kuussa, ja aion sen lukea vielä kesän aikana. Myös tälle osalle on odotettavissa jatkoa. Satuin näkemään Ylen Aamun kirjassa Mustosen haastattelun, jossa hän kertoi viidennen osan olevan tekeillä ja paljasti myös hieman, mistä se kertoo. Haastattelun voi käydä katsomassa Yle Areenan sivuilta, täältä.

Jos Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaan on vielä tutustumatta, suosittelen lämpimästi lukemaan. Sarjaa ei ole välttämätön lukea kronologisesti mutta suosittelisin itse kyllä aloittamaan ensimmäisestä osasta eli Paimentytöstä. Sarjan kieli on suoraviivaista ja sujuvaa, joten teokset sopivat hyvin myös vähemmän lukeville tai niille, jotka eivät pidä koukeroisesta kielenkäytöstä. Historiallisen romaanin ystäville sarja on ehdoton herkku.

Emännöitsijästä ovat kirjoittaneet myös esim. Amma, Krista, Mari Saavalainen ja Nina. Linkit aiempien osien arvioihini: Lapsenpiika (Otava 2014) ja Paimentyttö (Otava 2013).

Jeannette Walls: Lasilinna

Lasilinna (The Glass Castle), Jeannette Walls.
Bazar 2014 (englanninkiel. alkuteos 2005).
suom. Raija Rintamäki. 361 s.
Kansi: Satu Kontinen. 

"Äiti, minä näin sinun penkovan roskia Eat Villagessa tässä joku päivänä sitten."

"No kun tässä maassa eletään liian tuhlaavaisesti. Se on minun tapani kierrättää." Hän maistoi meren herkkujaan. "Mikset tullut juttusille?"

"Minua hävetti, äiti. Minä karkasin."

Äiti osoitti minua syömäpuikoillaan. "Siinäs näe", hän sanoi. "Juuri tuota minä tarkoitin. Kaikkea sinäkin nolostelet. Isäsi ja minä olemme mitä olemme. Sinun täytyy hyväksyä se."

"No mitä minun sitten pitäisi kertoa ihmisille vanhemmistani?"

"Kerrot vain totuuden", äiti sanoi. "Se riittää."

Niinpä Jeannette Walls kertoo. Lasilinna (Bazar 2014, engl. alkuteos 2005) on omaelämäkerrallinen teos Jeannette Wallsin lapsuus- ja nuoruusvuosista. Perhe seilaa elämän ulapalla kiinnittymättä minnekään kovin pitkäksi aikaa. Päätös muuttamisesta saattaa syntyä yhtäkkiä, perhe muuttaa useimmiten yöllä ja joskus lapset saavat kukin valita mukaan vain yhden esineen tai asian. Uudet kodit eivät ole välttämättä kovinkaan kummoisia - joskus pään päällä ei ole kattoa ollenkaan vaan perhe asuu esimerkiksi merenrannalla. Perheen vanhemmat eivät murehdi huomista vaan suhtautuvat elämään hyvin huolettomasti. Isä, Rex Walls, puhuu ja suunnittelee enemmän kuin tekee, ja alkoholi maistuu hänelle liiankin hyvin. Äiti, Rose Mary Walls, sen sijaan on taiteilija: hän maalaa ja kirjoittaa mutta toimii joskus myös pakon edessä opettajana. Jeannetten lisäksi perheeseen kuuluu kolme muutakin lasta: siskot Lori ja Maureen sekä veli Brian.

Lapsille jokainen päivä on selviytymistä seuraavaan. Heistä kasvaa omatoimisia ja kekseliäitä. Lasten on usein etsittävä itse ruokaa ja pengottava koulussa roskiksista muiden eväiden tähteitä ja kuljettava risaisissa vaatteissa. Perheen lapset pyörittävät taloutta, yrittävät pitää äidin opettajana tienaamat rahat piilossa uhkapeleihin koukuttuneelta isältään, laativat äidilleen jopa tuntisuunnitelmat ja korjaavat tämän kokeet. Koti on kaukana siitä lasilinnasta, jonka isä on luvannut rakentaa perheelleen vielä jonain päivänä. Katto vuotaa, ulkoportaat ovat lahot, käymälää ja sähköä ei ole, peseytymismahdollisuudet ovat surkeat ja jätteet heitetään pihalla olevaan valtavaan kuoppaan. Lukiessa ei voi kuin hämmästellä, miten uskomatonta on, että lapset ovat selvinneet. Toistensa avulla he repäisevät itsensä irti vanhempiensa luota: ensin vanhin lapsi, Lori, ja hän avustaa lopulta muutkin sisaruksensa luokseen. Häpeä on kuitenkin niin vahva, että Jeannette salaa kaksi vuosikymmentä taustansa muilta. 

Lasilinna imaisee voimakkaan intensiivisesti mukaansa; Jeannette kertoo taitavasti ja koukuttavasti. Teos hätkähdyttää ja saa kihisemään raivosta niin, että lukiessa teki mieli huutaa, kun perheen vanhempien käytös ärsytti niin paljon. Välillä sen sijaan täytyi lähes pidättää happea, vaikka ennalta arvasikin, miten esimerkiksi ensimmäistä kertaa joulua juhlistavan perheen vaivalla rakennettu aattoilta tulee päättymään. Vaikka Jeannetten lapsuus on kaukana ruusuisesta, hän ei syyllistä vanhempiaan eikä hän ole katkera. Mukana on myös hyviä hetkiä. Minulle jäikin teoksesta paljon mieleen yksittäisiä tapahtumia, niin hyviä kuin järkyttäviä, mutta etenkin ne, joissa Jeannette kuvaa isän kanssa kokemiaan hienoja hetkiä. Kirjan harvoja kauniita sellaisia on, kun Jeannette viisivuotiaana istuu jouluna isänsä kanssa ulkona; on Jeannetten vuoro saada joululahjansa. Isä pyytää tytärtään valitsemaan suosikkitähtensä taivaalta, ja Jeannette valitsee joululahjakseen Venuksen. Isä ja tytär istuvat vierekkäin kirkkaan tähtitaivaan alla, ja isä kertoo avaruudesta. Meitä huvitti, kuinka toiset uskoivat satuun joulupukista ja saivat joululahjaksi vain halpoja muovileluja. "Vuosien kuluttua, kun kaikki se roina on mennyt rikki ja aikoja sitten unohtunut", isä sanoi, "teillä on vielä tähtenne."

Lasilinna oli valintani toukokuun lukupiirikirjaksi. Teos jätti vahvan jäljen jokaiseen, ja uskon, että Lasilinna säilyy mielessäni pitkään. Kunpa Wallsilta suomennettaisiin myös muuta tuotantoa. Lukekaahan tämä! 

Lukupiiriläisistämme Wallsin teoksesta on kirjoittanut jo kaimani Kirja hyllyssä -blogista. Lisäksi aiemmin lukukokemuksestaan ovat kertoneet Ullan luetut -bogin Ulla (jolle vielä kiitos saamastani kirjasta) ja Järjellä ja tunteella -blogin Susa. 

Enni Mustonen: Lapsenpiika

Lapsenpiika, Enni Mustonen.
Otava 2015 (ensimmäisen kerran 2014).
Seven-pokkari. 366 s.
Kannen suunnittelu: Timo Numminen.

Luin viime kesänä Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan avausosan, Paimentytön (Otava 2013), ja ihastuin täysin. Avausosassa orvoksi jäänyt Ida työskentelee piikana Topeliuksen taloudessa, mutta toisessa osassa, Lapsenpiiassa (Otava 2014), Ida muuttaa Helsinkiin Elisabetinkadulle Sibeliuksen perheen luo lapsenpiiaksi. Vapaata ei juurikaan ole, vaan Idan elämä on työtä aamusta iltaan ja joskus myöhäiseen yöhön saakka, jos on odotettava säveltäjämestaria kotiin. Aino odottaa kolmatta lastaan ja tyttäret Eva ja Ruth kiintyvät nopeasti Idaan. Perhosia vatsaan aiheuttaa Paimentytöstä tuttu Elias, joka työskentelee vossikkarenkinä ja asustaa samassa pihapiirissä.

Lapsenpiika on yhtä mainiota luettavaa kuin edeltäjänsäkin. Mustonen kuvaa kulttuurihistoriasta tuttuja henkilöitä hyvin aidontuntuisesti. Minulle oli Lapsenpiikaa lukiessani - ja on edelleen - kesken Jean Sibeliuksesta kertova teos Elämän mosaiikki. Jean Sibelius säveltäjänä ja ihmisenä (Siltala 2015), ja Mustonen onnistuu taitavasti kuljettamana lomittain faktaa ja fiktiota. Lukiessa tuntee itsensä yhtä lumoutuneeksi kuin 1800-luvun lopun Helsingin kaduilla ensimmäistä kertaa kulkeva Ida; vilkas Esplanadi, Ekbergin paakelsit, hevosvaunujen kolke ja elävien kuvien hämmästely. 

Ida on henkilönä yhtä lämmin kuin Paimentytössä. Kaipasin siinä tyttöön kuitenkin pienoista särmää, jota on nyt nähtävissä nuoressa naisessa. Paikoin Idan käytös on silti jotenkin lapsekasta, mutta pääasiassa hän on ihastuttava ja reipas henkilö, jonka mielellään tapaisi, jos se vain olisi mahdollista.

Lapsenpiikaa lukiessa on hyvä olla eikä sen historiallisesta miljööstä ole kiire pois. Teoksessa on totta kai paljon arkisen touhun kuvaamista, mutta se ei tunnu yhtään tylsältä. En tiedä, miten Enni Mustonen sen tekee, mutta hänellä on taito kuvata arkea koukuttavalla tavalla. Ehkä ne ovat niiden arkisten hetkien joukkoon kätkeytyvien jännitteiden ansioita: taskussa polttava kirje mielitietyltä, vieraat kadut tai arjen asettelu Jannen työn mukaan. 

Teoksen lopussa luodaan pohjaa sarjan kolmannelle osalle, Emännöitsijälle (Otava 2015). Sibeliukset ovat muuttamassa Italiaan, ja Janne on hommannut Idalle taloudenhoitajan pestin taiteilija Albert Edelfeltin taloudesta. Mahtavaa, että edessä on vielä yhden kirjan verran hetkiä Idan seurassa.

Jos et vielä ole tutustunut Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaan, suosittelen lämpimästi lukemaan. Sarja sopii erityisesti, jos historialliset romaanit ja arkinen kuvaus miellyttävät. Kuten kirjoitin Paimentytön arviossa, sarja sopii helppolukuisen kielensä ansiosta myös niille lukijoille, jotka lukevat vähän.

Lapsenpiiasta ovat kirjoittaneet myös mm. Amma, Lukuneuvoja ja Aletheia. 

Philip Teir: Talvisota. Avioliittoromaani

Talvisota. Avioliittoromaani (Vinterkriget), Philip Teir.
Otava 2013. 345 s.
suom. Jaana Nikula. 

Oli helppoa kuvitella, että omassa elämäntarinassa oli suuria, merkittäviä teemoja, että ne johtivat tiettyihin ratkaiseviin kohtiin, joissa kaikki ikään kuin huipentui, tosin sellaiset kohdat olivat aina tuntuneet Maxista jälkeenpäin sommitelluilta. Itse asiassahan elämä koostui erilaisista hankaluuksista, kiusallisista sattumista ja episodimaisista jaksoista, jotka eivät välttämättä liittyneet yhteen. Yleensä ei puhuttu hetkistä, jotka jättivät suurimmat jälkensä elämään, koska niissä oli kyse epäonnistumisista: avioeroista, lapsista joihin ei enää pidetty yhteyttä, noloista väärinymmärryksistä. Elämässä ja valinnoissa oli huomattavasti vähemmän hallittua järkiperäisyyttä kuin päältä katsoen näytti.

Suomenruotsalaisen Philip Teirin ensimmäisessä romaanissa Talvisota (Otava 2013) taistelutantereena on avioliitto. Teoksen alussa avioliitto on jo revennyt kahtia: Lastenlasten hamsterin pakastaminen oli Maxin ja Katriinan ensimmäinen virhe sinä talvena, mutta ennen avioeroa virheitä tuli vielä monta. Palataan syksyyn. Sosiologian professori Max Paulin 60-vuotispäivä lähestyy. Vaimo Katriina kokee avioliitossaan hyviä hetkiäkin mutta on alkanut kritisoida liittoa: avioliitto oli eräänlaista molemminpuolista tyranniaa, aivan kuin olisi elänyt moitteetomasti toimivassa toralitäärisessä valtiossa. Perheen kuopus, Eva, opiskelee Lontoossa taidekoulua ja opettajana toimiva Helen yrittää selvitä ruuhkavuosista mutta pelkää näkevänsä peiliin katsoessaan äitinsä. Maxin entinen opiskelija, Laura Kantokorpi, ei todellakaan merkitse hyvää, kun tämä ottaa lehtitoimittajana yhteyttä Maxiin.

Teirin romaanissa kulkevat limittäin perheen eri jäsenten elämät. Toisaalta seurataan Maxia ja Katrinaa, välillä Helenin hektistä perhe-elämää tai hypätään Evan opiskelijaelämään. Miljöökuvaus on miellyttävää, liikuttiin sitten Helsingin kaduilla, Pohjanmaan lakeuksilla tai Lontoon vilinässä.

Talvisota on raikas raskaasta aiheestaan huolimatta eikä ollenkaan tunkkainen tai masentava. Terävän huumorin miekka heiluu usein ja sen terä osuu niin avioliiton kuin perhe-elämän maneereihin. Paikoin lukija vähintään edes hymähtää Teirin tarkkanäköisille huomioille, esimerkiksi seuraaville väsähtäneen Helenin sanoille: pallomeri oli oikeastaan riemunkirjava voileipäpöytä, jossa oli tarjolla talven kaikki vatsataudit. Suomennos on niin sujuvaa luettavaa, että sivut kahisevat nopeaan tahtiin. Joitain pieniä virheitä on jäänyt, esimerkiksi Michael vaihtuu vahingossa Mikaeliksi, mutta tällaisista seikoista huolimatta Teirin konstailematonta ja teroitettua kieltä lukee mielellään.

Keskustelut taiteesta ja sosiologiasta ovat kiinnostavaa luettavaa ja antavat lukijalle muutakin kuin arkisia kuvauksia perheen elämästä. Itseäni miellyttivät etenkin taidepohdinnat. Talvisota valikoitui hyllystäni tämän vuoden ensimmäiseksi teokseksi, koska oletin, että Teirin romaani olisi kepeä ja nopealukuinen. Niinhän se tosiaan onkin. Talvisota ei ole mitenkään yllättävä tai tajunnanräjäyttävä mutta äärimmäisen viihdyttävä. Siinä se onnistuu täydellisesti.

Teirin romaanista ovat kirjoittaneet esimerkiksi Suketus, Katri ja Lukuneuvoja. Osallistun teoksella talven lukuhaasteeseen. 

Georǵe Saunders: Joulukuun kymmenes

Joulukuun kymmenes (Tenth of December),
Georǵe Saunders. Siltala 2015 (engl. 2013). 230 s.
suom. Markku Päkkilä.
Graafinen suunnittelu: Ilkka Kärkkäinen.

Georǵe Saundersin ensimmäinen suomennettu teos Joulukuun kymmenes (Siltala 2015, engl. 2013) sisältää kymmenen Yhdysvaltoihin sijoittuvaa novellia, joissa ihmisten elämää tiiraillaan omaperäisestä kurkistusaukosta. Saundersin tyyli on satiirinen, ja se puree lujaa heti ensimmäisestä novellista alkaen. Luin kokoelmaa niin intensiivisesti, etten edes muistanut napata sopivia tekstikatkelmia. Novellien erilaisissa aiheissa pureudutaan ihmisen sisälle: tämän pahaan oloon ja sen syihin. Siitä huolimatta kokoelma ei lysähdä raskaana lukijan niskaan eikä ole vaikea luettava. 

Saundersin havainnot ihmisestä ja maailmasta ovat tarkkoja: sellaisia, jotka saavat lukijan havahtumaan ja terästämään katsetta. Olen yleensä aika malttamaton novellien lukija ja paahdan usein suoraan seuraavaan, mutta Saundersin teosta lukiessani pysähtelin usein pohtimaan lukemaani tai ihastelemaan kirjailijan terävää kynänjälkeä. Kirjailijan novellien kohdalla maltti on valttia: yksi kerrallaan riittää, siltä kukin novelli jättää paljon ajateltavaa. Välillä jouduin peruuttamaan taaksepäin ja lukemaan jonkin kohdan uudelleen. Kuten Suketuskin toteaa, Saundersin novelleja lukiessa on oltava tarkkana, sillä tiiviistä ja napakasta tekstistä saattaa jäädä helposti jotain huomaamatta, jos keskittyminen hetkeksikin herpaantuu. 

Kaikissa Saundersin novelleissa on mielestäni jotain hyvää, mutta vahviten mieleeni jäivät Kunniakierros, Pako hämähäkin sydämestä, Semplica-päiväkirjat ja Joulukuun kymmenes. Kokoelman avausnovellissa Kunniakierros nuori poika todistaa tahtomattaan kauniin naapuritytön sieppausta. Novellissa näkökulma vaihtelee taitavasti vanhempien tiukkojen sääntöjen alla olevasta pojasta niin siepattuun tyttöön kuin kidnappaajaankin. 

Pako hämähäkin sydämestä ja Semplica-päiväkirjat ovat äärimmäisen kiinnostavia ja samalla kylmääviä dystopiakuvauksia. Toisessa nuorisorikolliset sovittavat tekojaan olemalla koekaniineja: heillä surisee vyötäröllään MobiPak™, josta heihin voidaan siirtää erilaisia käytöstä testaavia aineita, kuten puheliaisuutta lisäävää VerbaVolaa™. Erityisesti tämän novellin suomennoksesta kiitos Markku Päkkilälle: eri aineiden suomennokset ovat loistavia. Semplica-päiväkirjoissa sen sijaan tarkastellaan keskiluokkaista perhettä, jonka isä haluaisi kerrankin antaa lapselleen täysin tämän toiveiden mukaisen hulppean syntymäpäiväjuhlan. Tämän seurauksena perheen pihalle ilmestyy samanlaisia telineitä kuin muillakin rikkailla: niiden väliin on ripustettu ulkomailta tuotuja tyttöjä. 

Kokoelman viimeinen, Joulukuun kymmenes, on herkkätunnelmainen novelli syöpään sairastununeesta iäkkäästä miehestä, joka tuntee itsensä taakaksi lähimmilleen eikä puhuminenkaan meinaa enää luonnistua. Mies karkaa sairaalasta pakkaseen jättääkseen maallisen vaelluksensa, mutta miehen huomaamatta pieni poika lähtee ylittämään jäätä antaakseen miehen lumelle unohtuneen takin takaisin. Novelli sulkee kauniisti kokoelman ja jättää raskaista aiheista huolimatta kevyen olon.

Joulukuun kymmenes on kirjavuoteni novellikokoelmista parhain. Suosittelen teosta lämpimästi myös niille, jotka lukevat harvemmin novelleja. 

Saundersin novellikokoelmasta ovat kirjoittaneet Suketuksen lisäksi myös mm. Tuijata, Ulla, Omppu ja Leena. Joulukuun kymmenes on ensimmäinen luettu kirjani talven lukuhaasteeseen.

Audrey Magee: Sopimus

Sopimus (The Undertaking), Audrey Magee.
Atena 2015 (englanniksi 2013).
suom. Heli Naski. 330 s.

Seuraavina öinä hän särki liemikulhoja ja posliinikulhoja ärtyneenä, koska joutui jättämään Katharinan raahatakseen vetisteleviä lapsia ullakolta ja kellareista. Hän huusi ja karjui heille, iski heitä sääriin ja selkään aseensa perällä, läimi heitä kasvoille, kun heiltä kesti liian kauan laskeutua portaat, ja kuunteli mieluummin vihan ulvaisuja kuin armon aneluita.

Katharina odotti häntä aina jälkeenpäin, aina lämpimänä. Seitsemäntenä päivänä hän otti auringon noustessa vanhalta naiselta leveän, kultaisen vihkisormuksen. Myöhemmin hän pujotti sen vaimonsa sormeen.

"Minä tarvitsen sinua, Katharina."

Ai että, miten loistavan kirjan valitsinkaan luettavakseni vuoden loppumetreille. Irlantilaisen Audrey Mageen natsi-Saksaan sijoittuva Sopimus (Atena 2015, engl. 2013) on hänen upea esikoisteoksensa. Kiitokseni Villikselle, jolta sain teoksen syksyisenä kahvihetkenä!

Sopimus sijoittuu toisen maailmansodan aikaan. Saksalainen sotilas Peter Faber valitsee morsiamensa valokuvan perusteella. Valitussa kuvassa Katharina Spinell luo mieheen vakavan katseen. Peter ja Katharina avioituvat kaukana toisistaan. Sopimusavioliiton myötä Katharina on oikeutettu leskeneläkkeeseen, jos Peter kaatuu rintamalla. Kun Peter saapuu Berliiniin tapaamaan ensimmäistä kertaa vaimoaan, pari hurmaantuu toisistaan. Katharinasta ja tulevasta lapsesta tulee Peterille syy yrittää selviytyä rintamalta kotiin. Kirjeenvaihto on tiheää, ja niissä kukoistavat toiveet tavallisesta perhe-elämästä ja hehkuu kaipuu toisen lähelle.

Magee vaihtelee kertojaääntä taitavasti: vuoroissa vaihtelevat Katharina ja Peter. Siinä missä Peter on päivittäin vastakkain kuoleman, nälän ja väsymyksen kanssa, pääsee Katharina muuttamaan isän ja äitinsä kanssa juutalaisten hulppeaan kotiin. Isän ystävyys tohtori Weinartin kanssa takaa perheelle toinen toistaan herkullisempia kakkuja, mureampaa lihaa ja ylellisiä vaatekankaita. Katharinan lapsi nukkuu juutalaisten lastenvaunuissa. "Heillä oli kaikkea", sanoi Katharina. "Kun meillä ei ollut mitään", sanoi rouva Spinell. Tapahtumat tuovat mieleen ainakin Markus Zusakin Kirjavarkaan ja Edmund de Waalin Jänis jolla on meripihkanväriset silmät: Katharinan isä vaatii uudesta kodistaan hävitettävän juutalaisten kirjat ja muuta omaisuutta, kuten joitakin koriste-esineitä. Katharina joutuu kuitenkin kauheimmalla mahdollisella tavalla kokemaan kolikon toisen kääntöpuolen: natsi-Saksa antaa mutta se myös ottaa, säälimättä.

Millaisen ihmisen sota kuorii ihmisestä esiin? Millaiset keinot kullakin on selvitä? Entä miten käy Katharinan ja Peterin sopimuksen?

Koin Sopimuksen hyvin vahvasti kuvina: näin mielessäni koneiden pommittamat kadut, taivaisiin kieppuvat tomupilvet, hädässä juoksevat ihmiset, kuin sinne tänne pyrähtävät varpuset. Magee tuo maailman kaikkine raadollisuuksineen lukijan eteen: sotilaan jalkoja pitkin valuvan jätöksen, ruumiiden löyhkän ja sen, miten toinen yrittää työntää suolet takaisin toverinsa kehoon, jossa vielä hetki sitten oli vatsa. Pidin kovasti siitä, miten kielen avulla karuunkin kuvaukseen on silloin tällöin tuotu ripaus herkkyyttä. On lentokoneet, pienet mustat pisteet tanssimassa valssia talojen ja kauppojen yllä, ihmisten yllä; ne kieppuivat ja kääntyilivät toistensa ympärillä tanssahdellen tilanteeseen sopimattoman kauniisti, kylmyyden jäykistämiä ruumiita verrataan jäätyneisiin heinäsirkkoihin ja luisevat töitä paiskivat vangit kuvataan käytettyinä tulitikkuina. Nämä kauniit ilmaukset asettuvat kevyinä veitsenterälle, joka sivaltaa kauneuden silpuksi juuri, kun lukija on hengähtänyt kaiken kamaluuden keskellä. Korulauseita kammoavan ei kuitenkaan kannata säikähtää: Mageen kynänjälki on pääosin toteavaa mutta pinnan alta väkevää. Sujuvan suomennoksen ansiosta tekstiä lukee vaivattomasti, mistä kiitos suomentajalle, Heli Naskille.

Minulle kävi Sopimuksen kanssa samalla tavalla kuin John Williamsin Stonerin kanssa: harmitti, kun takakansi tuli vastaan. Vaikka Stoner on minulle tämän vuoden paras lukemani käännöskirja, kirii Mageen esikoisteos hyvin lähelle. Sopimus on yksi paukkuvan pakkasillan kirkkaimpia tähtiä - siihen kannattaa luoda katseensa. 

Myös Omppu koki teoksen visuaalisena, Kaisa V:lle Sopimus on vuoden parhaita kirjoja, Jonna kehuu vahvaa tarinaa, Villis jännitti teoksen loppua muttei joutunut pettymään, Katjalle lukukokemus oli ristiriitainen ja Leena Lumi pitää Sopimusta vaikuttavana esikoisena.

John Williams: Stoner

Stoner, John Williams.
Bazar 2015 (englannink. alkuteos 1965). 306 s.
Johdanto: John McGahern.
Suom. Ilkka Rekiaro.

John Williamsin romaanilta Stoner ei ole voinut tänä vuonna välttyä. Kun teoksesta alkoi putkahtaa entistä enemmän kirjallista rakkautta hehkuvia arvioita, alkoi itseänikin tietenkin kiinnostaa. Jostain syystä olin kuitenkin hieman epäileväinen. Pelkäsin, että tarinassa ryvetään itsesäälissä oikein kunnolla ja voivotellaan elämään pettymistä. Mieli alkoi kuitenkin hiljalleen kypsyä. En tiedä, oliko kesän taittumisella pimenevään syksyyn vaikutusta, mutta yhtäkkiä tajusin, että minun on pakko saada Stoner käsiini. Nyt olen sitten tilanteessa, että olen lykännyt ja lykännyt lukukokemuksesta kirjoittamista. En muista, milloin olisin viimeksi halunnut lukea jonkun kirjan uudestaan samantien, kun vastassa on takakansi. Miten rakkaus puetaan sanoiksi? 

Stoner on hämmentävällä tavalla hyvä - tai pikemminkin taianomainen. Kirjan tarina kun ei kuulosta kovin ihmeelliseltä. Stoner on yhden ihmisen elämänkaari, lapsuuden pölyisistä pelloista vanhuuteen ja kuoleman lähestymiseen. On köyhissä oloissa maatilalla kasvanut William Stoner, joka muuttaa Yhdysvaltojen Keskilännestä Columbiaan yliopistoon. Stoner on perheen ainut lapsi, josta vanhemmat toivovat tilalleen jatkajaa. Niinpä Stoner alkaa opiskella maataloustiedekunnassa, mutta päättääkin vaihtaa kesken kirjallisuuden opiskeluun. Kirjallisuudesta syntyy lopulta Stonerille työ, kun hänestä tulee saman yliopiston opettaja. Myös rakkaus, Edith, löytyy, mutta avioelämä osoittautuukin myrskyisäksi eikä se laannu lapsenkaan synnyttyä. Edithin hyisevä käytös kylmää lukijaakin, ja välillä on vaikea ymmärtää, miksi Stoner ei lähde pois. Kaikista raadollisinta taistelu on kuitenkin yliopiston seinien sisäpuolella, jossa suhteet kiertyvät hyvinkin tiukoille solmuille, jopa ainiaaksi.

Stonerissa parasta on se lähes väritön ja rauhaa henkivä tyyli, jolla Williams kirjoittaa ja kertoo. Vaikka Stonerin elämän helminauhassa on paljon pettymyksiä, itsesäälin sijaan asiat vain todetaan yhtä suoraviivaisella tavalla kuin iloisemmatkin hetket. Kaikista pakahduttavinta oli lukea juuri niistä onnenhippusista. Siitä, miten sydänjuuriaan myöten Stoner rakastaa kirjallisuutta.  Siitä, kun Stoner tiedostaa, ettei hän ole hyvä opettaja, yrittää tulla paremmaksi ja onnistuu. Siitä, miten paljon Stoner välittää opiskelijoistaan, keskusteluistaan heidän kanssaan ja millaisella inhtohimolla hän antautuu työlleen. Hän arveli, että hänelle alkoi kymmenen vuotta liian myöhään valjeta, kuka hän oli, ja hänen näkemänsä mies oli sekä enemmän että vähemmän kuin hän oli joskus kuvitellut tämän olevan. Hän tunsi, että hänestä oli viimeinkin tulossa oikea opettaja, toisin sanoen mies, joka pitää kirjaansa totena ja jolle on suotu kyky oivaltaa taiteen arvo, kyky jolla ei ole juuri mitään tekemistä hänen tyhmyytensä, heikkoutensa tai inhimillisen vajavuutensa kanssa. Sellaisesta oivalluksesta ei voinut puhua ääneen, mutta se muutti hänet, muutti niin ettei kukaan voinut erehtyä sen vaikutuksesta.

Kerronta on kauniin vähäeleistä. Siinä on surun herkkyys ja kirkkaus. Stoner on henkilönä niin todellisen tuntuinen, että vastaan hieman kyyryssä kävelevän ja salkkua kantavan miehen voisi kuvitella astuneen kirjan kansista jaloittelemaan todellisuuteen. Mitenköhän paljon mukana onkaan kirjailijaa, John Williamsia, itseään? Hän valmistui tohtoriksi Missourin yliopistosta ja oli tutkijana ja opettajana Denverin yliopistossa samalla, kun työskenteli kirjailijana ja runoilijana. Niin kuin Stoner aavistaa kirjansa jäävän unohdukseen, John Williamsin Stoner ei kokenut suurta huomiota ilmestyessään vuonna 1965. Feenikslinnun tavoin se kuitenkin nousi tuhkasta: vuonna 2006 teoksesta otettiin uusia painoksia, se käännettiin useille kielille ja häikäisi lukijat. Ensi vuoden helmikuussa ilmestyy suomennettuna myös Williamsin Butcher's Crossing, jota odotan innolla.

Stoner on hiljaa soiva ylistys rakkaudelle ja ikuiselle oppimiselle. Stoner on elämä, ja paras tänä vuonna lukemani käännöskirja. Lukekaa, lukekaa. 

Hän oli tavoitellut viisautta ja löytänyt pitkien vuosien päätteeksi tietämättömyyttä. Ja mitä muuta? hän mietti. Mitä muuta?

Mitä sinä odotit? hän kysyi itseltään.

John Williamsin teoksesta löytyy paljon arvioita. Siitä ovat kirjoittaneen mm. Kaisa Reetta, Katja ja Suketus, joiden blogeista löytyy liuta lisää linkkejä. Lisäksi Tuijatan blogista löytyy mainio lukuresepti Stonerille; kannattaa lukea se ennen kuin alkaa lukea itse teosta. 

Henrik Ibsen: Nukkekoti

Nukkekoti (Et Dukkehjem), Henrik Ibsen.
Wsoy 1998 (alkuteos 1879).
suom. Eino Palola. Esipuheineen 123 s.
Kannen kuva: Edvard Munch, Elämäntanssi.

Henrik Ibsenin klassikkonäytelmä Nukkekoti (Wsoy 1998, alk. 1879) alkaa tunnelmaltaan kepeänä, kun Nora saapuu posket punoittaen joulululahjaostoksilta. Hän ajautuu miehenesä Torvald Helmerin kanssa pieneen kiistaan siitä, voiko rahaa käyttää säästelemättä perheen ensimmäisenä jouluna, jolloin Noran mielestä voisi kerrankin höllätä kukkaronnyörejä. Torvald on eri mieltä: Nora on hänen mielestään tuhluri. Riittää, että vaimo sirkuttaa kuin leivonen. Kirsti Mäkisen esipuheen mukaan Nora ja Torvald ovat muuten klassisessa kahdeksannen avioliittovuoden kriisivaiheessa. Esimerkiksi Tolstoin Anna Karenina käynnistyy Annan ja Kareninin kahdeksantena avioliittovuotena. 

Ensimmäisen näytöksen lopussa tunnelma on jo täysin muuttunut. Nora on kantanut pitkään salaisuutta, jota ei halua koskaan paljastaa miehelleen. Asianajajana toimivan Torvaldin alaisena oleva Krogstad kuitenkin tietää Noran salaisuuden ja uhkaa tuoda sen päivänvaloon, koska Nora saa puhuttua rouva Lindelle paikan miehensä työpaikassa. Samalla Krogstadin paikka vaarantuu ja ero uhkaa. Nora aikoo tehdä kaikkensa sammuttaakseen Krogstadin aikeet. 

Kolmeen näytökseen jaettu Nukkekoti on tiivistunnelmainen: tunnelma jännittyy nopeasti yhä tiukemmalle Noran kasvavan epätoivon myötä. Dialogi suorastaan rynnii eteenpäin ilman minkäänlaista tyhjäkäyntiä, joten näytelmän lukee nopeasti. Sileäksi hiottu nukkekoti kolhiintuu sitä pahemmin mitä pidemmälle näytelmä etenee. Lopulta se murenee kokonaan.

Ibsenin luomat henkilöt ovat toimivia, joskin tohtori Raskin merkitys jäi minulle hataraksi. Keskeisinhän kaikista on Nora, joka on hahmona kiinnostava, vaikka en voikaan sanoa pitäneeni hänen ärsyttävän touhottavasta puolestaan. On kuitenkin mielenkiintoisa, miten aluksi Nora vaikuttaa lähes imelän liehittelevältä, mutta miten yhtäkkiä lukijan luulot runnoutuvat, kun selviää, mitä Nora on itsenäisesti miehensä puolesta tehnyt ja hoitanut, vaikka siinä ei kaikki ihan puhtoista olekaan. Loppu on näytelmän vaikuttavin osuus. Siinä Noran naamiaisvaatteiden alta kuoriutuu varma ja voimakastahtoinen nainen, joka ei enää halua kumartua miehen tahdon alle. Noran on aika löytää itsensä eikä se ole nukkekodissa enää mahdollista.

Helmer: Olet ennen kaikkea vaimo ja äiti.

Nora: Siihen en enää usko. Uskon, että olen ennen kaikkea ihminen, minä, yhtä hyvin kuin sinä, - tai että ainakin koetan tulla ihmiseksi. Tiedän, kyllä, että useimmat katsovat sinun olevan oikeassa, Torvald, ja että kirjoissa on jotakin sellaista. Mutta en enää voi tyytyä siihen, mitä useimmat sanovat ja mitä kirjoissa sanotaan. Minun on itseni ajateltava asioita ja saatava niistä selko. 

Nukkekoti jää lopultaan avoimeksi. Löytääkö Nora itsensä? Millaiseksi hänen elämänsä muotoutuu? Palaako hän vielä joskus Torvaldin ja lastensa luo? Ibsenin näytelmän merkitys on ollut omana aikanaan valtaisa: se nostatti kuohuaallon naisen huonosto asemasta ja tasa-arvosta. Oman aikansa kuvauksena Nukkekoti onkin vahva näytelmä, jonka tiheä tunnelma nappaa lukijan mukaansa.

Luettu Kirjallinen retki Pohjoismaissa -lukuhaasteeseen: norjalainen kirjallisuus. Nukkekodista on viime kuussa kirjoittanut Elina, jonka arvion lopusta löytyy lisää linkkejä.