Ekat luetut hyllynlämmittäjät x 2: Laura Gustafsson: Korpisoturi & Herman Koch: Illallinen

Olen viimeinkin saanut tartuttua ensimmäisiin hyllynlämmittäjä-haasteen kirjoihini - eihän tässä vasta olekaan kuin huhtikuun alku! Minulla on aina kirjaston lainakirjat sängyn viereisellä ikkunalaudalla, ja olen hoksannut tarttuvani oman hyllyn lukemattomiin helpommin, jos yksi tai muutama on lainakirjojen pinossa valmiina lukemista varten. Aion nyt pitää kiinni siitä, että ikkunalaudan pinossa on aina myös yksi hyllynlämmittäjä-haasteen kirja. Tällä hetkellä siellä muuten odottaa Leena Parkkisen romaani Säädyllinen ainesosa. 

Luin molemmat teokset maaliskuussa - kuukautena, jolloin valo karistaa silmistäni talven unihiekat ja olen taas energiaa täynnä. Kuun alkupuolella luin Laura Gustafssonin teoksen Korpisoturi, jonka uumoilinkin olevan ensimmäinen haasteeseen valitsemistani kirjoista, johon tartun. Lisäksi luin kuukauden viimeisenä teoksena Herman Kochin Illallisen. Kummallakaan teoksella ei muuten ole mikään puoleensavetävin kansi! Lyhyesti sanottuna kumpikin teos oli lukukokemuksena pääasiassa positiivinen, vaikka pieniä häiritseviä piirteitä löytyikin. Seuraavaksi esittelen tarkemmin kumpaakin kirjaa ja niistä heränneitä ajatuksia.

Korpisoturi, Laura Gustafsson. Into 2016. 257 s. Omasta hyllystä.

Laura Gustafsson kirjoittaa teoksessaan Korpisoturi (Into 2016) miehestä nimeltä Ahma, joka päättää kääntää yhteiskunnalle selkänsä ja joka uskoo maailmanlopun koittavan. Se, milloin maailmanloppu koittaisi, on sivuseikka: tärkeintä on valmistautua sen tuloon. Niinpä Ahma muuttaa itärajalle isoäitinsä vanhaan mökkiin, omasta mielestään syrjään muista ihmisistä ja ryhtyy elämään omavaraisesti. Vaikka Ahma onkin hankkinut paljon tietoa etukäteen, pellon tekeminen, eläimen nylkeminen ja ruokavarastojen kokoaminen ei käytännössä olekaan niin helppoa kuin Ahma on saattanut luulla. Yllättävän vaikeaa on lisäksi saada olla yksin. Milloin riesana on metsässä asustava sika, milloin kylän naiset, Pamsu ja Linnea; yritä siinä sitten keskittyä keskittyä maailmanlopun tuloon. Ja tietenkin pahin sitten tapahtuu: Suomen sähköverkko kaatuu eikä syrjäisen pikkukylän selviytymisellä ole mitään merkitystä.

Olen vuosia sitten lukenut Gustafssonin Huorasadun, joten odotin Korpisoturilta jotain samantyylistä, sellaista odottamatonta, outoa ja kieroutunutta saako-tälle-edes-nauraa-tyyliä. Ja kyllähän Korpisoturista sellaista Gustafssonille ominaista tyyliä löytyy. Ahma on jo itsessään vähän erikoinen, sovinistinen ja ristiriitainen hahmo, josta en oikein pystynyt pitämään mutta josta kuitenkin löytyi myös hyviä piirteitäkin, kuten se, miten Ahma suhtautuu eläimiin. Vaikka hän miten yrittää antaa vaikutelmaa, että inhoaa vapaana temmeltävää sikaa, Ahma tuntuu kuitenkin kaipaavan sen seuraa ja taitaa pohjimmiltaan olla huolissaan, jos otusta ei näy.

Itselleni mieluisinta luettavaa oli teoksen alkupuoli, jossa huumori rönsyää ja Ahma totuttelee erakkona elämiseen. Odotin, että valtaosassa tarinaa olisi keskitytty juuri yksinkertaiseen erakkoelämään, mutta harmillisen pian Ahman mökissä asustaakin useampi ihminen ja keskitytään  enemmän ihmissuhteisiin. Sähköverkon kaaduttua tarinaa saa entistä tummempia sävyjä, kun elämästä muodostuu harjoittelun sijaan todellinen selviytymistaistelu. Tilannetta ei helpota se, että eräät kylän miehet kokevat muualta muuttaneen Ahman uhkana, joka on tuhottava. Kuinka käy, kun Ahmankin mökin asukkaat alkavat kyräillä tosiaan ja kääntyä toisiaan vastaan?

Gustafssonin tekemä laaja taustatyö näkyy. Korpisoturin maailma ei tunnu lainkaan mahdottomalta: miten yhteiskunnan kävisi, jos sähkö- ja tietoverkko kaatuisivat? Kehenkään ei voisi ottaa yhteyttä, ei tietäisi yhteiskunnan tapahtumista eikä ruokakaupassa voisi asioida. Miten toimisit? Kuinka pitkään selviäisit? Korpisoturi nostaa mieleen myös ilmastonmuutoksen ja sen mahdolliset seuraukset, kuten äärisääilmiöiden aiheuttamat tuhot ja niiden vaikutukset. Korpisoturi jättää ihon kananlihalle. 

Helmet-lukuhaaste 2019: 36. Kirjassa ollaan yksin
Hyllynlämmittäjä-haaste 2019

Illallinen (Het diner), Herman Koch. Siltala 2012 (hollaniksi 2009). suom. Sanna van Leeuwen. 340 s. Omasta hyllystä.

Hollantilaisen Herman Kochin teos Illallinen (Siltala 2012) alkaa kuin jännitysromaani: Paul ja Claire ovat lähteneet illalliselle hienostoravintolaan yhdessä Paulin veljen ja tämän vaimon kanssa. Koska Paulin veli, Serge Lohman, on tunnettu poliitikko ja mahdollisesti tuleva pääministeri, he ovat saaneet helposti pöydän, vaikka on tavanomaista saada pöytä vähintään kolmen kuukauden päähän. Lukijaa kutkuttava jännitys syntyy tapahtumista ennen illalliselle lähtöä. Paul on löytänyt poikansa kännykästä videon, joka tuntuu kuin pahalta unelta. Illallinen on hampaiden kiristelyä, perheenjäsenten tarkkailua ja mielen myllerrystä, yhtä piinaa. Sitä ei auta, että mistään tietämättömät tarjoilijat jaarittelevat pitkään jokaisen ruoka-annoksesta kuin kaikki todella olisivat niistä kiinnostuneita.

Koch paljastaa asioita vähitellen: katseet menneisyyteen tuovat esiin odottamattomia asioita. Tällainen uuden kuoriminen kerros kerrokselta on nautittavaa ja koukuttavaa; niinpä tarinaa lukee nopeasti ja paljon kerralla, koska kesken jättäminen on vaikeaa. Juonesta ei myöskään halua kertoa yhtään enempää, jottei teoksen yllätyksellisyys kärsisi.

Illallinen pureutuu lujasti ihmismielen syvimpiin syövereihin ja vaatii lukijaa pohtimaan oikeaa ja väärää: miten paljon oikeudentajua ja sovinnaisuuden rajoja voi venyttää vai voiko ollenkaan? Mitä kaikkea itse olisit valmis tekemään, jotta perheesi voisi jatkaa elämää edelleen onnellisena? Vai teetkö sen loppujen lopuksi ennemminkin itsesi suojelemisen vuoksi? Teoksen luettuani sen tapahtumat pyörivät mielessäni vielä nukkumaan mennessäni ja kysymykset sinkoilivat päässäni. Lopun tapahtumat kaihertavat ja häiritsevät edelleen enkä ihan ymmärtänyt kaikkea (tai erästä tapausta, jota en voi tässä paljastaa). Juuri se, että kirja ikään kuin raastaa liitua ikävästi taulua vasten ja saa nostamaan kädet korville, saa minut kallistumaan siihen tunteeseen, että olen lukenut jotain jollain tapaa merkittävää - sellaista, joka häiritsevyydessään ja järkyttävyydessään kuitenkin herättää paljon kiinnostavia, filosofisia kysymyksiä eikä pyyhkiydy ihan heti mielestä. 

Voisin kuvitella lukevani vielä joskus jonkin muunkin Herman Kochin romaanin. Ainakin Pormestari nousi Instagramin puolella esiin hyvänä vaihtoehtona.

Helmet-lukuhaaste 2019: 18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Hyllynlämmittäjä-haaste 2019: luettu 2 / 12

George Saunders: Sotapuiston perikato

Sotapuiston perikato (CivilWarLand in Bad Decline), George Saunders. Siltala 2016 (englanniksi 1996). 208 s.
suom. Markku Päkkilä. Kansi: Ilkka Kärkkäinen.

George Saundersin dystopiakuvaukset tekivät minuun vaikutuksen, kun luin hänen novellikokoelmansa Joulukuun kymmenes. Viime vuonna ilmestyi suomeksi Saundersin esikoinen Sotapuiston perikato (Siltala 2016), joka kohautti Yhdysvaltoja ilmestymisvuonnaan 1996. Sotapuiston perikatoa lukiessa on kyllä pakko hämmästellä aika ajoin sitä, miten kauan teoksen kirjoittamisesta on ja miten se silti tuntuu vasta kirjoitetulta. On muuri, jonka yli epätoivoiset vanhemmat heittävät lapsensa ja toivovat, että nämä selviävät, viallisiksi luokitelluilla ihmisillä on rannekkeet, josta heidät pystyy tunnistamaan, johtajat pompottavat työntekijöitään miten tahtovat ja köyhiltä riistetään viimeisetkin rahat rikkaille.

Tänä iltana kansakunta vihdoinkin äänestää. Johtoporrasta uhmaten isä Onswald on virittänyt ajanvietekeskukseen lyhytaaltoradionsa. Hän sanoo että olipa äänestystulos mikä tahansa meidän täytyy olla optimistisia. Hän sanoo että kävi miten kävi meillä on siunaus myötä. Hän myöntää, että meillä on raskas risti kannettavanamme, - -

Sotapuiston perikato sisältää seitsemän novellia, joista viimeinen on pidempi kertomus. Miten väärässä olinkaan, kun kuvittelin pystyväni lukemaan tätä työmatkalla bussissa. Sotapuiston perikato on nimittäin vaativampi luettava kuin Joulukuun kymmenes. Saunders ei johdattele, selitä tai pohjustele lukijaa vaan tarinaan liittyy mitä erikoisempia ja odottamattomampia seikkoja, minkä vuoksi alkuun pääseminen vaati hieman totuttelua. Annoin Saundersin novellikokoelman hieman levätä, luin muuta ja jatkoin uudelleen. Sitten lukeminen lähti kiitoon.

Kokoelman novelleissa kuvataan yksilöitä, jotka tekevät töitä sisällissota-aiheisessa teemapuistossa tai isossa uutta teknologiaa tuottavassa yrityksessä rahanahneiden ja itsekeskeisten pomojen alaisina. Novellien dystopiamaailma on toinen toistaan kylmäävämpi ja synkempi. Niihin ei halua jäädä seisoskelemaan liian pitkäksi aikaa vaan siirtyä reippain askelin eteenpäin, vaikka Saundersin purevan mustan huumorin ansiosta lukija ei ihan huku pimeään. Mieleeni painuivat erityisesti Runsaudenmaa, 200-kiloinen toimitusjohtaja ja Muistoja rouva Schwartzille, joka nousi suosikikseni. Novellissa rikastutaan tyhjentämällä ihmisten mielestä muistoja, joita nämä eivät koe enää tarvitsevansa tai haluavansa. Kuten niin moni novelli, erityisesti tämä tuntui vatsassa pahana olona ja suruna. Mitä ihminen onkaan valmis tekemään, jotta hänelle jäisi edes pieni ihmisyyden riekale?

Vaikka Sotapuiston perikato ei ole iloista luettavaa, sitä ei kannata välttää vatsanväänteiden pelon takia. Saunders näyttää, miksi silmiään ei kannata ummistaa ja miksi ei kannata olla hiljaa ja toimimatta silloin, kun yksilön ääntä tarvittaisiin eniten. Viimeisen novellin lopetus jättää toivon valon välkkymään. 

Sotapuiston perikato oli lukupiirimme viimeisin kirja, ja siitä ovat kirjoittaneet lukupiiriläisistä Elina ja Kaisa V. Lisäksi ajatuksistaan ovat kirjoittaneet mm. Laura, Suketus, Opus eka ja Omppu.  Osallistun kokoelmalla novellihaasteeseen. 

Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa

Mies, ja hänen asiansa, Pirkko Saisio.
Siltala 2016. 403 s.
Kansi: Elina Warsta.

Pablo on kuollut.

Ja aamu on sumuinen, täynnä savua ja unohdusta.

    Moottoritie humisee aamuruuhkassa kuin kirkko, ja autojen lyhdyt: pienet tähdet, pienet tähdet keskellä sysimustaa aamua, jonka valkeniseen ei jaksa uskoa kukaan.

Pirkko Saision romaanin Mies, ja hänen asiansa (Siltala 2016) päähenkilö on kuusikymppinen, menestynyt asianajaja. Hänellä on nuori ja kaunis vaimo, kallis auto, tyylikäs arki viineineen ja muiden kateelliset katseet. Maanantai kuitenkin kolhaisee ikävästi: kuolinilmoituksista löytyy tuttu nimi, Paavo Olavi Korhonen. Pablo, vanha ystävä, on kuollut. Pablo, jolla oli paitsi tyylikäs nimi, oli tyyliä ihmisenäkin. Miehenä. Röyhkeää tyyliä. Kohtitulevaa. Vaikeasti lähestyttävää. Vaikka Pabloa ei enää ole, päähenkilö itse hengittää, elää. Elääkö? 

Tieto Pablon kuolemasta ajaa miehen elämän ja mielen nopeasti yhä sekavampaan tilaan. Menneisyys on äkkiä elävänä läsnä. Se pilkahtelee miehen silmien takana ja hokee: memento mori. Lukijankin suonissa kuohuu veri entistä kiivaammin: Mitä oikein on tapahtunut? Miksi? Miten? Milloin? Missä?

Ihminen loppuu.
    Sen vanhan hautausmaan asiakkaat ymmärtävät.
    Me emme. 

Ostin Pirkko Saision tuoreimman romaanin viime lokakuussa Helsingin kirjamessuilta, ja säästin sitä joululoman rauhaan. En olisi voinut parempaa lukuvalintaa tehdä vuoden 2016 viimeiseksi. Mies, ja hänen asiansa on lukukokemuksena yhtä kihisevän jännittävä, kuin se tunne, kun iso kala viimein nappaa uistimeen. On yhtä lailla löydettävä malttia, vaikka tekisi mieli vetäistä nopeasti kala järven synkästä syleilystä. Mies, ja hänen asiansa pitää yhtä tiukasti otteessaan kuin jättimäisinkin hauki. Tätä kirjaa ei pidellä puolihuolimattomasti vaan molemmilla käsillä vahvasti puristaen ja hieman lähempänä kasvoja kuin yleensä. Tämä ei myöskään lukeudu niihin kirjoihin, joista merkkailisin muistiin mainioita katkelmia, vaikka kieli onkin huikeaa. Niitä kyllä olisi ollut paljonkin muttei kärsivällisyyttä seisahtua: Mies, ja hänen asiansa on niin intensiivinen, että melkein unohtaa hengittää. Mielessä pörrää kysymyksiä ja epäilyksiä. Mikä miehen monologissa onkaan totta ja mikä kuvitelmaa? Saisio antaa suurennuslasin lukijalle: ole hyvä, ole tarkkaavainen ja alati valpas. 

Voi että, jos sinulla on vielä Mies, ja hänen asiansa lukematta niin kannattaa ehdottomasti lukea. Omalla kohdallani teos ponnahti vuonna 2016 luettujen parhaimmistoon ja säilyy mielessäni varmasti pitkään.  

Muualla esim. Kaisa, Omppu, Nanna, Tuomas, Katja, Ulla ja Sara. 

Péter Gárdos: 117 kirjettä

117 kirjettä (Hajnali láz), Péter Gárdos.
Siltala 2016 (alkukielellä 2015).
suom. Juhani Huotari. 257 s.
Arvostelukappale.

Unkarilainen dokumentaristi Péter Gárdos sai isänsä kuoleman jälkeen äidiltään pari nipullista kirjeitä. Nuo ruiskukan sinisellä ja heleänpunaisella silkkinauhalla yhteen sidotut kirjeet sisälsivät Péterin vanhempien kirjeenvaihdon syyskuusta 1945 helmikuuhun 1946. Vanhemmat eivät olleet koskaan sanallakaan maininneet kirjeiden olemassa olosta. Vasta viidenkymmenen vuoden jälkeen Péter sai lukea kirjeistä vanhempiensa tutustumisesta ennen avioliiton solmimista. 117 kirjettä (Siltala 2016) on Péter Gárdosin tulkinta vanhempiensa koskettavasta rakkaustarinasta.

Teoksen alussa 25-vuotias Miklós matkustaa muiden unkarilaisten mukana Ruotsiin kuntoutumaan. Sota on päättynyt, ja langanlaiha Miklós on selviytynyt Belsenin keskitysleiriltä. Kun lääkäri kertoo keuhkotaudin koituvan nuorukaisen kohtaloksi ja että elinaikaa olisi kuutta kuukautta pidempään, Miklósin hymy ei karise eikä elämänilo sammu. Hän ei jää odottamaan kuolemaa vaan kirjoittaa yhteensä 117 kirjettä. Niiden teksti on aina sama mutta saaja eri. Kirjeet lähtevät jokaiselle sodasta toipuvalle unkarilaisnaiselle, ja Miklós uskoo, että joku näistä naisista on hänen tuleva vaimonsa.

Yksi kirjeiden saajista on Smålandsstenarin leirillä asuva 18-vuotias Lili Reich. Hän ja Miklós aloittavat tiiviin kirjeenvaihdon. He tutustuvat toisiinsa vähitellen, rakastuvat ja odottavat innolla päivää, jona he toisensa viimein tapaisivat. Kirjeissä tuikkii vahva usko onnelliseen yhteiseen tulevaisuuteen, mikä antaa voimaa jaksaa kurjissa oloissa ja sairauksien ravistellessa kehoa. 117 kirjettä hehkuukin toivoa paremmasta ja halua elää. Keskitysleirien julmuus on kuin taustakohinaa - olemassa mutta taustalla. Gárdos kertoo vanhempiensa rakkaustarinaa hellästi ja niin uskottavasti, että lukiessa ei huomaa miettiä, mikä on vanhempien kirjeistä poimittua ja mikä ei. 117 kirjettä on kaunis ja sujuvasti kerrottu tarina, jossa itseäni kosketti erityisesti se, miten synkkien tapahtumien myötä kaksi ihmistä löytävät toisensa ja miten he periksiantamattomasti ponnistelevat saavuttaakseen yhteisen tulevaisuuden. 

Gárdos on myös käsikirjoittanut ja ohjannut teokseensa pohjautuvan elokuvan Hajnáli láz (2015). Arvion teoksesta ovat aiemmin kirjoittaneet Tuijata (jonka on listannut arvioonsa mainiot syyt, miksi teos viehättää), Krista, Ulla, Mai Laakso ja Mari A. 

Georǵe Saunders: Joulukuun kymmenes

Joulukuun kymmenes (Tenth of December),
Georǵe Saunders. Siltala 2015 (engl. 2013). 230 s.
suom. Markku Päkkilä.
Graafinen suunnittelu: Ilkka Kärkkäinen.

Georǵe Saundersin ensimmäinen suomennettu teos Joulukuun kymmenes (Siltala 2015, engl. 2013) sisältää kymmenen Yhdysvaltoihin sijoittuvaa novellia, joissa ihmisten elämää tiiraillaan omaperäisestä kurkistusaukosta. Saundersin tyyli on satiirinen, ja se puree lujaa heti ensimmäisestä novellista alkaen. Luin kokoelmaa niin intensiivisesti, etten edes muistanut napata sopivia tekstikatkelmia. Novellien erilaisissa aiheissa pureudutaan ihmisen sisälle: tämän pahaan oloon ja sen syihin. Siitä huolimatta kokoelma ei lysähdä raskaana lukijan niskaan eikä ole vaikea luettava. 

Saundersin havainnot ihmisestä ja maailmasta ovat tarkkoja: sellaisia, jotka saavat lukijan havahtumaan ja terästämään katsetta. Olen yleensä aika malttamaton novellien lukija ja paahdan usein suoraan seuraavaan, mutta Saundersin teosta lukiessani pysähtelin usein pohtimaan lukemaani tai ihastelemaan kirjailijan terävää kynänjälkeä. Kirjailijan novellien kohdalla maltti on valttia: yksi kerrallaan riittää, siltä kukin novelli jättää paljon ajateltavaa. Välillä jouduin peruuttamaan taaksepäin ja lukemaan jonkin kohdan uudelleen. Kuten Suketuskin toteaa, Saundersin novelleja lukiessa on oltava tarkkana, sillä tiiviistä ja napakasta tekstistä saattaa jäädä helposti jotain huomaamatta, jos keskittyminen hetkeksikin herpaantuu. 

Kaikissa Saundersin novelleissa on mielestäni jotain hyvää, mutta vahviten mieleeni jäivät Kunniakierros, Pako hämähäkin sydämestä, Semplica-päiväkirjat ja Joulukuun kymmenes. Kokoelman avausnovellissa Kunniakierros nuori poika todistaa tahtomattaan kauniin naapuritytön sieppausta. Novellissa näkökulma vaihtelee taitavasti vanhempien tiukkojen sääntöjen alla olevasta pojasta niin siepattuun tyttöön kuin kidnappaajaankin. 

Pako hämähäkin sydämestä ja Semplica-päiväkirjat ovat äärimmäisen kiinnostavia ja samalla kylmääviä dystopiakuvauksia. Toisessa nuorisorikolliset sovittavat tekojaan olemalla koekaniineja: heillä surisee vyötäröllään MobiPak™, josta heihin voidaan siirtää erilaisia käytöstä testaavia aineita, kuten puheliaisuutta lisäävää VerbaVolaa™. Erityisesti tämän novellin suomennoksesta kiitos Markku Päkkilälle: eri aineiden suomennokset ovat loistavia. Semplica-päiväkirjoissa sen sijaan tarkastellaan keskiluokkaista perhettä, jonka isä haluaisi kerrankin antaa lapselleen täysin tämän toiveiden mukaisen hulppean syntymäpäiväjuhlan. Tämän seurauksena perheen pihalle ilmestyy samanlaisia telineitä kuin muillakin rikkailla: niiden väliin on ripustettu ulkomailta tuotuja tyttöjä. 

Kokoelman viimeinen, Joulukuun kymmenes, on herkkätunnelmainen novelli syöpään sairastununeesta iäkkäästä miehestä, joka tuntee itsensä taakaksi lähimmilleen eikä puhuminenkaan meinaa enää luonnistua. Mies karkaa sairaalasta pakkaseen jättääkseen maallisen vaelluksensa, mutta miehen huomaamatta pieni poika lähtee ylittämään jäätä antaakseen miehen lumelle unohtuneen takin takaisin. Novelli sulkee kauniisti kokoelman ja jättää raskaista aiheista huolimatta kevyen olon.

Joulukuun kymmenes on kirjavuoteni novellikokoelmista parhain. Suosittelen teosta lämpimästi myös niille, jotka lukevat harvemmin novelleja. 

Saundersin novellikokoelmasta ovat kirjoittaneet Suketuksen lisäksi myös mm. Tuijata, Ulla, Omppu ja Leena. Joulukuun kymmenes on ensimmäinen luettu kirjani talven lukuhaasteeseen.

Antti Heikkinen: Pihkatappi

Pihkatappi, Antti Heikkinen.
Siltala 2013. 276 s. Pokkari.
Päällys: Pekka Loiri. 

Antti Heikkisen esikoisteos Pihkatappi (Siltala 2013) päätti syyskuuni ilahduttavaan lukukokemukseen. Päähenkilön, kolmissakymmenissä oleva Jussin, juuret ovat savolaisen maalaismaiseman mullassa. Toimittajan töitä tekevä mies asuu avopuolisonsa, Petran, kanssa Tampereella eikä kaipaa takaisin lapsuuden maisemiinsa, autioituvaan pitäjään. Videopätkä isän kanssa katsotuista Kekkosen hautajaisista siivittää Jussin ihmiselonsa alkuvuosiin ja herättää kipinän alkaa kirjoittaa omasta elämästään kirja. Menneet tapahtumat lomittuvat nykyhetkeen, kun Jussi pakottaa itsensä viimein katsomaan silmiin kipeitäkin tapahtumia, kuten äidin äkillistä kuolemaa. Olut virtaa, tietokoneen näppäimistö soi, eletty elämä alkaa elää uudelleen Jussin mielessä niin väkevästi, että hän päättää viimein vuosien jälkeen kohdata isänsä.

Isoukki tappoi ihmisiä, se oli hänen ristinsä.

Ukki tappoi ihmisen, se oli hänen ristinsä.
Isä tappoi kahden edellisen luottamuksen, se oli hänen ristinsä.
Minä tapoin kolmen edellisen elämäntyön, se on minun ristini.
Tai kovasti ainakin toivon, ettei sen suurempia pahantekoja enää eteeni satu.
Näiden ristien varaan minä tämän tarinan kirjoitan, äkistän itsestäni ulos kaiken tiedon, joka minulla itsestäni ja omista juuristani on.

Vaikka minulla olikin vahvat positiiviset ennakko-odotukset, epäilytti; jälleen sukupolvien miehillä on ongelmia, jotka näkyvät seuraavienkin elämässä. Niistä kun on tullut jostain syystä luettua paljon, ja viimeksi kesällä Aki Ollikaisen Musta satu (Siltala 2015) tökki tämän takia. Siksi ilahduinkin, kun huomasin, että Heikkisen romaani oli poikkeus. Ainoastaan aikuisen Jussin sekoilut naissuhteissa kaikessa arvattavuudessaan tympäisivät. Se, mikä minua ja Pihkatappia veti toisiinsa, olivat aidontuntuiset henkilöhahmot, joihin kiintyy, ja realistinen maaseudun kuvaus. Koska olen itsekin maalta kotoisin ja maanviljelijäperheestä, Heikkisen maaseudun kuvaus tuntui kotoisan lämpimältä. Vaikka en olekaan asunut Savossa ja olen syntynyt 80-luvun lopulla, palauttaa Pihkatappi mieleen omiakin muistoja: koulutaksi nouti opintielle, olin lapsena mukana peltotöissä ja metsässä ja EU:n myötä naapuruston useat navetat vähenivät yhteen. Minäkin aloin Jussin tavoin juoda kahvia alle kouluikäisenä (sain juhlissakin aina kahvikupposen mehun sijaan, hehe), Maaseudun Tulevaisuutta vanhempani ovat tilanneet aina ja pöydältä on löytynyt pitkään myös Pellervo. Tuntui hyvältä lukea Heikkisen teosta kotilakeuksilla vieraillessa. 

Isä on takonut Jussille tulevaisuuden: tästä tulisi tilan jatkaja ja maanviljelijä. Kaikki muu on turhaa hömpötystä, eikä isä voi ymmärtää, miksi teini-ikäinen Jussi haaveilee näyttelijän urasta ja hamuaa kesätöitä paikallislehdestä. Entä kun nuori valitseekin toisin, tiirailee kiikareillaan kaupungin loisteeseen ja sammuttaa suvulta toiselle kulkeneen tilan valot?

Keskiössä ovat suvun miehet, kukin omaa painavaa ristiään kantaen. Naisista vahviten esillä ovat lätyiltä tuoksuvat isoäidit, jotka huolehtivat pienestä Jussista tämän isän ollessa maatilan töissä. Heikkisen henkilökuvauksessa pilkahtaa ainakin ripaus Mielensäpahoittajaa. Henkilökaarti on pullollaan omanlaisiaan persoonia aina kylähöperöstä viinalle persoon naapuriin. Dialogi rullaa savolaisen lupsakkaasti eteenpäin, saa hymyilemään ja Pihkatappia voisikin pitää oppaana savolaismurteisiin. Heikkisen teos naurattaa ja koskettaa. Siinä on selkeä vuodenaikojen kierto, traktorin hyrinää ja vastakäännetyn maan pehmeää tuoksua. Pihkatappi jättää lukijalle hyvän mielen - sellaisen kuin raukealla lehmällä konsanaan. Suosittelen lämpimästi!

Osallistun teoksella Maalaismaisemia-lukuhaasteeseen. Pihkatapista ovat aiemmin kirjoittaneet mm. Sara, Katja, Paula, Jonna, Booksy ja upeasti savolaismurteella Amma.

Aki Ollikainen: Musta satu

Musta satu, Aki Ollikainen.
Siltala 2015. 156 s.
Kansi: Elina Warsta.

Viimein mies nousee pois lähteestä. Hän laittaa kengät jalkaansa ja lähtee sanaakaan sanomatta takaisin siihen suuntaan, josta he olivat tulleet, ja yhtä vaiteliaana nainen kulkee hänen jäljessään. 

     Heidän takanaan kämmen irtoaa lähteen pohjamudasta ja alkaa hiljaa leijua kohti veden pintaa.

Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti. Näinhän sadut yleensä loppuvat. Ollikainen ei kuitenkaan ole kirjoittanut perinteistä satua vaan, kuten nimikin jo kertoo, synkän mustan. Traaginen Tattarisuo ja sieltä löytyneet ihmisruumiin osat ovat totta, mutta Ollikainen on kehitellyt näiden ympärille oman satunsa. Musta satu jakautuu kahteen aikatasoon. Nykyhetkessä on mies, kirjailija, jonka elämä on kaikinpuolin solmussa. Perhe-elämä on ajatumassa karille, mutta miehen katse on luotu menneisyyteen ja oman suvun miesten ongelmiin. Sieltä häntä kuiskii luokseen pahamaineinen Tattarisuo, paikka, joka voisi luoda miehen kirjoittamalle tarinalle lopun.

Menneisyydessä, 1930-luvulla, seurataan miestä nimeltään Heino. Hän kuuluu monen muun lailla pirtutrokareiden joukkioon eletäänhän kieltolain aikaa. Kaikki on hyvin: perhe-elämä kukoistaa ja on tuloja. Auvoisa elämä kuitenkin notkahtaa alaspäin, kun ahneus istahtaa Heinon olkapäälle ja hän alkaa kahmia tuloja pomon selän takana. Kuten odottaa saattaa, ahneus vie suohon: kirjaimellisesti. Tattarisuo yhdistää eri aikakausien miehet toisiinsa.

Ollikaisen esikoisteos, Nälkävuosi (Siltala 2012), oli minulle aikoinaan kympin kirja. Olin jo ehtinyt silmäillä kahtiajakoisia mielipiteitä Mustasta sadusta, mutta tiesin niistä huolimatta, ettei Ollikaisen teos pystyisi taistelemaan esikoisteoksen tarjoaman huikean lukukokemuksen kanssa. Musta satu on siitä huolimatta yksi niistä kirjoista, jonka ilmestymistä olen odottanut kovasti. 

Kiinnostavinta Ollikaisen pienoisromaanissa on Tattarisuo ja Heinon silmin kerrotut menneisyyden kuvaukset. Tattarisuo on juuri sellainen karmivan mystinen ja yksinäinen paikka, jonka taustalle voisi kuvitella soimaan Muumeista tutun, hytisyttävän Mörkö-musiikin. Arvion alussa oleva lainaus on ihan teoksen alusta, josta mielestäni löytyy yksi onnistuneimmista Tattarisuon kuvauksista: hyytävä tunnelma puhaltaa lukijan ihoa kananlihalle. Luin teosta helteisenä kesäpäivänä, mutta mielikuvitus laukkasi kerronnan mukana Tattarisuon hämyyn. Omalla kohdallani Tattarisuon lumo menetti voimaansa teoksen loppupuolella. Kuvaus ei yllä samaan kuin vaikkapa alussa.

Vaikka miljöö olisi kuinka kiinnostava, se ei tietenkään pelkästään riitä puhkumaan happea tarinaan. Kuten useita muitakin, myös minua kiinnosti enemmän 1930-luku kuin nykyisyys. En saanut kirjailijamiehestä lainkaan otetta ja niinpä hän jäi etäiseksi. Sukupolvelta toiselle siirtyvät samat ongelmat eivät oikein jaksa pitää kiinnostuksen virettä yllä; niistä kun on kirjoitettu niin paljon. Miksi kaikki kompastuvat samoihin murheiden kuoppiin, vaikka jokaisen tie on erilainen ja jokaisella olisi mahdollisuus tehdä siitä täysin omanlaisensa? Nykyhetken nimettömäksi jäävä minäkertoja puhuu Joonalle, lapsuutensa ystävälle. Minua syy tähän kummastutti; Joonan merkitys tarinan kannalta jää harmillisen harsomaiseksi. Sen sijaan 1930-luku on kokonaisuutena eheämpi ja henkilökuvaus hieman mieleenpainuvampaa. Lopussa menneisyys ja nykyisyys yhdistyvät, mutta itse olisin kaivannut loppuun vielä jotain. Olo oli kuin hyvin pienen ravintola-annoksen jälkeen: vielä jäi nälkä. 

Hän on ikuisesti täi maailman tukassa.

Ollikaisen kielessä on jälleen omalaisensa herkkä poljento, mutta se ei yllä yhtä lumoaviin mittoihin kuin esikoisteoksessa.  Mustassa sadussakin on kohtia, jotka saivat minut henkäisemään ihastuksesta tai vastakohtaisesti aistimaan Tattarisuon synkän tunnelman, mutta jokin jää vaivaamaan. Ehkä kieli ja tarina eivät ihan onnistu kohtaamaan vaan jäävät haraamaan toisiaan vastaan kahden toisiinsa sopimattoman palapelin palan tavoin.

Musta satu ei ihastuttanut minua, mutta odotan silti Ollikaisen tulevaa tuotantoa. Jollekulle toiselle Musta satu tarjoaa varmasti mielekkäämmän lukukokemuksen, ja niitähän toki löytyy blogiarvioistakin.

Tässä muutama linkki erilaisiin lukukokemuksiin: Ulla, Katri, Amma, Sara ja Katja. 

Pirkko Saisio: Signaali

Pirkko Saisio: Signaali.
Siltala 2014. 296 s.
Graafinen suunnittelu: Elina Warsta.

Hyvä kertoja on niin hyvä, että hän voi irrottautua tarinastaan kuin sudenkorento kitiinikuorestaan, lentää itse pois, elävänä, vangitsemattomana, monimutkaisena ja jättää kitiinikuoren lukijoiden, kuulijoiden ja katsojien analysoitavaksi. 

Yksi mainioista kertojista on ainakin Pirkko Saisio, jonka tuotantoon otin ensiaskeleeni Signaalin (Siltala 2014) myötä. Kiinnostuin teoksesta Saran arvion luettuani ja koin, että Saision teos olisi satavarmasti minulle mieluisa. Ennakkokutina ei pettänyt. Luin Signaalia, kun kevätaurinko hohkasi lämpöä parvekkeelleni, jossa kahvin lisäksi nautin Saision kepeästä itseironiasta, lumoavasta kielestä ja elämän palasista. Nauroin ääneen, hykertelin, kirjoitin kauniita ilmauksia muistikirjaan ja nautin. Signaali on minulle mustarastaan aaria, kevään lupaava valo ja raikkaan vihreä hiirenkorva. 

Saision teos on sekoitus romaania ja omaelämäkertaa. Siitä versoo muistoja, joiden totuus jää lukijan punnittavaksi; ovatko ne sittenkin ennemmin väritettyjä muistoja, tarinoita. Signaalin muistojen kehikosta löytyy muun muassa promootiokulkuuen hidas askellus kohti Tampereen Tuomiokirkkoa, kesäisiä matkamuistoja veneen kannella, junamatkustajan strategia välttää juttelu vieraan kanssa, masennuksen uuvuttava pimeys ja ryppyisten silmäkulmien katse peilissä. Saisio kylvää muistojaan siinä järjestyksessä kuin ne mieleen tulevat, mutta lukijalle ei suinkaan jää sekalaista rikkaruohoa vaan hallittu ja nautittava kokonaisuus. Signaalia lukiessa syntyi vahva tunne siitä, kuin Saisio itse istuisi lukijaa vastapäätä ja kertoisi tarinoitaan. 

Saision teos hurmasi minut täysin ennen kaikkea, koska muistot tai tarinat puetaan kauniisiin sanoihin, jotka saavat huokaamaan mutta myös hymyilemään ja hykertämään, kuten donitsit, jotka ovat järkytyksekseen huomanneet parhaan nuoruutensa olevan ohi. Signaalin sivuilta löytyvä lause Huhtikuu on nainen oli ehdokkaana Vuoden lauseeksi, ja samalta sivulta löytyy lisää henkeäsalpaavan lumoavia lauseita, kuten heinäkuun päivät, jotka soljuvat sormien välistä kuin himmeät helmet, niitä on päivä päivältä vähemmän ja vähemmän ja heinäkuun valo on puhkikulunut, litteä. On myös lauseita, joista löydän itseni ja hymyilen: Minä en halua keskustella, kun matkustan junalla. Haluan katsella silmieni raosta yksitoikkoista maisemaa ja kuunnella, kun selkäni takana keskustellaan, supistaa, yskähdellään - -. Upeita esimerkkejä voisi antaa kielestä yllin kyllin, mutta ehkä on maltettava jättää niitä myös itse löydettäviksi, maisteltaviksi. En kuitenkaan malta. Pakahduttaa. Annan vielä yhden:

Elämä on seinä; hilseilen.

Elämä on aalto; murrun rantakivikkoon.

Elämä on kulkue; olen megafoni. 

Signaali on kuin kuppi kuumaa maitoa: lämmin ja turvallinen. Signaalissa on elämä, joka virnuilee lavalla maitoviiksineen ja nauraa itselleen.  

Signaali antoi minulle myös ohjeen, jonka nappana taskuuni, kun ei ole enää päivääkään kesään, heilautan -toivottavasti vain hetkeksi- heipat Näsinneulalle ja kokoan kuin Nuuskamuikkunen omaisuutensa kokoon ja matkaankin pohjoiseen. Sitä ohjetta pyrin kesän auringon alla noudattamaan: Opi oleen. Sellaisen tamperelaisen elämänohjeen olet kuullut, ja se on kyllä hyvä. 

Voi lukekaa tämä. 

Saran lisäksi Saision teoksesta ovat kirjoittaneet muun muassa Liisa, Minna, Hanna, Katja, Siina ja Marjatta.