Alice Walker: Häivähdys purppuraa

Häivähdys purppuraa (The Color Purple, 1982), Alice Walker. Wsoy 1986. suom. Kersti Juva. 360 s. Omasta hyllystä.

Alice Walkerin klassikkoteos Häivähdys purppuraa (Wsoy 1986, alkukielellä 1982) ei ole minulle ennestään kovinkaan tuttu: tiesin etukäteen vain aiheen ja olin kuullut huhuja rankasta tarinasta. En myöskään ole nähnyt teoksen pohjalta tehtyä elokuvaa. Ostin romaanin vuosia sitten kirpputorilta, mutta niin vain se "unohtui" hyllyyn. Listasin teoksen tämän vuoden Hyllynlämmittäjä-haasteen kirjojen joukkoon sekä myöhemmin Joka päivä on naistenpäivä -haasteeseen. Tartuin Walkerin kirjaan eräänä iltana, vaikka kesken oli kaksi muutakin kirjaa; kumpikaan niistä ei juuri silloin oikein houkutellut. Ja kas kuinkas kävikään, Häivähdys purppuraa tempaisi minut niin voimakkaasti mukaansa, että kesken olevat saivatkin jäädä odottelemaan. 

Häivähdys purppuraa koostuu mustan naisen, Celien, kirjeistä. Niitä hän kirjoittaa jumalalle ja myöhemmin siskolleen Nettielle, jonka kirjeitä myös on osassa kirjaa. Kirjemuoto tekee teoksesta nopealukuisen, kunhan lukija tottuu lukemaan sen puhekieltä. Tapahtumat sijoittuvat Georgian osavaltioon maailmansotien välimaastoon, aikaan, jolloin rotuerottelu eli vahvana. Etenkin mustien naisten olot olivat kurjat, sillä he eivät käytännössä olleet mitään. Celiekin tyrkätään itseään paljon vanhemmalle miehelle, Albertille, vaimoksi tai ennemminkin orjaksi, jota voi hakata ja käskyttää miten tahtoo.

Odotin romaanin olevan paljon synkempi kuin se olikaan. Teoksessa on kyllä rankkoja teemoja, kuten insestiä, väkivaltaa ja rasismia, mutta Walker on kutonut mukaan valonpilkahduksia, toivoa ja hymyäkin. Erityisesti teoksen alkupuoli on rankkaa luettavaa mutta mitä pidemmälle Celien elämä etenee sitä enemmän siinä alkaa näkyä vahvuutta, varmuutta ja valoa. 

Häivähdys purppuraa on vahvojen naisten kirja. Erityisen väkevästi jäävät mieleen Sophie, Celien aviomiehen pojan vaimo, sekä Shug Avery, Celien aviomiehen entinen rakastajatar. He ovat kertakaikkiaan huikeita henkilöhahmoja! Sellaisia, jotka sanovat piupaut miesten käskyille ja tekevät niin kuin itse parhaaksi näkevät välittämättä muiden mielipiteistä. Shug Averyn myötä Celie saa valtavasti itsevarmuutta ja oppii löytämään itsestään taidon, jonka avulla tehdä itselleen työn. Celie  alkaa ymmärtää, että hänkin voi olla jotain.

Häivähdys purppuraa ravistelee myrskyn lailla ja jättää lukijaan pysyvän jäljen. Jos tämä klassikko  on sinulla vielä lukematta, suosittelen lämpimästi lukemaan.

Minä luulen että me ollaan täällä ihmettelemässä, niin minä sen ajattelen. Ihmettelemässä. Kyselemässä. Ja kun ihmettelee isoja asioita ja kyselee isoja asioita niin oppii niitä pieniä vähän niin kuin vahingossa. Mutta niistä isoista ei ikinä opi enempää kuin mitä alun alkuaan tiesi. Mitä enempi minä ihmettelen, sitä enempi minä rakastan, - - 

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (A Manual for Cleaning Women: Selected Stories), Lucia Berlin. Aula & Co 2017. suom. Kristiina Drews. 292 s.

Yhdysvaltalaisen Lucia Berlinin (1936-2004) postuumisti julkaistu novellikokoelma kirjailijan parhaista novelleista on ollut alkuvuoteni kirkkaimpia tähtiä. Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (Aula & Co 2017) sisältää tosin vain osan novelleista, sillä kokoelma julkaistaan suomeksi kahdessa osassa ja toinen osa ilmestyy tämän vuoden syksyllä. Lucia Berlin ei kokenut omana aikanaan suurta suosiota. Kun hänen novellinsa löydettiin uudelleen ja julkaistiin pari vuotta sitten Yhdysvalloissa, alkoi Berlin saada ansaitsemaansa huomiota, vaikkakin vasta yli kymmenen vuotta kuolemansa jälkeen.

Siivoojan käsikirjan ensimmäinen osa sisältää 25 novellia, joihin on selvästi vaikuttanut kirjailijan oma värikäs elämä. Berlin on asunut lapsuudestaan asti useissa eri paikoissa Yhdysvalloissa, kuten eri kaivoskaupungeissa ja Chilen Santiagossa. Hän koki avioeron kolmesti, oli neljän pojan äiti ja alkoholisti.

Berlinin hyvin omaääniset novellit on sävyiltään tuhkanharmaita, pinnaltaan karhean rosoisia ja reunoiltaan särmikkäitä. Jos Berlinin novellit olisivat karkkeja, ne olisivat ehdottomasti niitä Fazerin Missä X? -pussin karkkeja, joiden suolainen kirpeys saa suun hieman vääntymään. Vaikka kaikki novellit eivät jää mieleen yhtä hyvin kuin toiset, Berlinin novelleja napsii toinen toisensa perään, vaikka samalla tietää, että kannattaisi säästellä. Novellin juonessa ja aika usein lopetuksessa on jotain yllättävää, jota lukija ei osaa odottaa. On kuin törmäisi kulman takaa kahdella jalalla tassuttelevaan koiraan tai naamiaispukuun sonnustautuneeseen eläkeläiseen. Tällaiset vinksahdukset ovat taidokkaita, hykerryttäviä ja vaikuttavat Berlinille luontevilta. Huumori on usein kuivaa tai mustaa. 

Koska jouduin palauttamaan novellikokoelman kirjastoon enkä tietenkään hoksannut kirjoittaa useimpia novellien nimiä ylös, en kovin hyvin nyt pysty mainitsemaan parhaimpia novelleja mutta muutaman onneksi kykenen. Parhaiten mieleeni ovat jääneet etenkin ne, joissa tapahtuu jotain täysin odottamatonta tai ne, jotka saattavat koskettaa itseäkin. Odottamattomia käänteitä tapahtuu esimerkiksi kokoelman nimikkonovellissa sekä novellissa nimeltä Sex Appeal. Sen sijaan Sähköauto, El Paso aiheutti nauruntyrskähdyksiä ja Carpe diem muistutti itseänikin siitä, että vähemmälläkin kiirehtimisellä selviää. 

Sitten myöhemmin, monta tuntia myöhemmin, minulle tuli pissahätä. Kaikki siistit vessat olivat tien toisella puolen, siis vasemmalla puolen. Snowdenin täti ei osannut kääntyä vasemmalle. Meidän piti kääntyä ainakin kymmenen kertaa oikealle ja ajella pitkin yksisuunntaisia katuja, ennen kuin vessa löytyi. Minulla oli jo pissa housuissa, mutta en kertonut kenellekään; join kylmää, ihanan kylmää vettä huoltoaseman hanastaL. Tien oikealle puolelle pääseminen kesti vielä kauemmin, sillä meidän piti ajaa takaisin Wyominng Avenuen ylikulkusillalle asti. (Sähköauto, El Paso). 

Jos olisin saanut aikaiseksi tänään äänestää blogistanian perinteisissä kategorioissa viime vuoden parhaista kirjoista, olisi ääneni Globaliassa mennyt Berlinin novellikokoelmalle. Tätä ei kannata jättää lukematta!

Lue lisää esimerkiksi seuraavista blogeista: Mitä luimme kerran, Lukuisa, Reader, why did I marry him? ja Eniten minua kiinnostaa tie. 

Nathan Hill: Nix

Nix (The Nix), Nathan Hill. Gummerus 2017 (englanniksi 2016) suom. Raimo Salminen. 716 s. Ennakkokappale.

Heinäkuussa en lukenut kuin pari kirjaa, mutta yllätyksekseni tartuin pitkästä aikaa järkäleeseen. Nathan Hillin romaania Nix (Gummerus 2017, engl. 2016) hehkutetaan suurena yhdysvaltalaisena romaanina ja kirjailijaa verrataan Donna Tartiin, Johathan Franzeniin ja John Irvingiin. Aluksi sivumäärä piti loitolla mutta hiljalleen aloinkin kiinnostua Hillin romaanista. Halusin selvittää, onko ylistyssanoissa perää.

Kirjan ytimekäs ja mystinen nimi herätti ensin huomioni romaania kohtaan; tuli pakottava tarve saada tietää, mitä nimi tarkoittaa. Nix on kirjailijan itsensä keksimä sana, joka viittaa norjalaiseen taruolentoon, näkkiin, joka houkuttelee lapsia valkoisen hevosen muodossa selkäänsä, syöksyy kiivaaseen laukkaan ja vie heidät mukanaan vesien virtoihin hyppäämällä jyrkänteeltä alas. Fayen isä kertoo tälle lapsena tarinaa näkistä. Taruhahmo säikäyttää Fayen, jää kiinnostavalla tavalla vaikuttamaan hänen elämäänsä ja kulkee viekkaasti mukana seuraavaan sukupolveen asti. 

Romaani kertoo yliopiston kirjallisuuden professorina toimivasta Samuel Andresen-Andersonista, joka pakenee harmaata ja tympeää arkea jatkuvasti videopelien maailmoihin. Eräänä päivänä Samuelin elämä saa käänteen: hän tapaa äitinsä Fayen 20 vuotta sen jälkeen, kun tämä on hylännyt Samuelin ja puolisonsa. Faye on pidätetty kivien heittämisestä presidenttiehdokkaan päälle, ja media on alkanut kaivaa esiin hänen historiaansa. Samuelin aiemmat kuvitelmat äidistään murenevat, kun tästä selviää yhtä jos toista. Onko hänen äitinsä tosiaan ollut prostituoitu? Onko hän tosiaan entinen 60-luvun radikaalihippi? Entä miksi Faye hylkäsi Samuelin tämän ollessa pieni? Teoksessa hypitään ajassa onnistuneesti 2000-luvulta niin vuoden 1968 mielenosoituksiin kuin Fayen ja Samuelin lapsuuteen ja nuoruuteen. Kerronnan rytmi on lennokas eikä tyhjäkäyntiä ole, mutta lukija pysyy hyvin menossa mukana koko ajan.

Nix imaisee voimakkaasti mukaansa ja tarina pitää mainiosti otteessa. Nix on kuin risteilyaluksen buffetpöytä: se on todella runsas ja tarjoaa takuulla jokaisen makuun jotakin. On norjalaista mytologiaa, videopeliaddiktiota, hippejä, politiikkaa, ystävyyttä, Vietnamin ja Irakin sotaa ja paljon muuta. Kaiken tämän runsauden lisäksi Nathan Hill antaa puheenvuoron parille muullekin ihmiselle Samuelin ja Fayen lisäksi, ja onnistuu ihan uskomattomalla tavalla pitämään kaiken silti koossa, ehyenä pakettina. Jokaisella tapahtumalla ja ihmisellä on oma merkityksensä kokonaisuuden kannalta eikä mikään sinällään tunnu turhalta, vaikka mielestäni karsintaa olisi hyvin voinut tehdä. Toki tässä näkyy, että Hill on kirjoittanut esikoisteostaan kymmenen vuotta: paljon on tapahtunut ja paljon on haluttu mukaan. Itseäni ei esimerkiksi juuri kiinnostanut Samuelin pelikaverin osuudet ja virtuaalimaailma. 

Vaikka teoksessa keskeisintä on kuoria esiin Fayen menneisyyttä ja totuuksia, seurasin itse mieluiten Samuelia ja miten hänen kipeä suhteensa äitiin vaikuttaa Samuelin elämään. Samuel tuntui helpommin lähestyttävältä kuin etäisenä itsensä pitävä Faye. Hänen osuuksistaan lapsuus oli itselleni mieluisinta luettavaa, sillä norjalaiset myytit toivat kiinnostavaa väriä tarinaan. Teoksen loppupuolisko ei mielestäni ole ihan yhtä vahvaa, vaikka hienoja käänteitä löytyykin. Päällimmäisenä vaivasi loppupuolella tunne, etteivät sivut koskaan lopu, mikä alkoi syödä innostusta tarttua tarinaan. Myönnän hieman hyppineeni sivuja loppupuolella, sillä pelkäsin jo, että kirja muuten jää sikseen, vaikka halusinkin kovasti tietää, miten teos päättyy.

Loppupuolen väsymyksestä huolimatta päällimmäinen tunne on tyytyväisyys. Nix tarjosi vetävän ja monipuolisen lukukokemuksen ja viihdyin sen parissa. En usko sen omalla kohdallani nousevan ihan vuoden kirjaksi asti, mutta melko korkealle teos saattaa loppuvuoden kahinoissa päästä. Suosittelen teosta etenkin niille, jotka pitävät yhdysvaltalaisesta kirjallisuudesta ja jotka etsivät vetävää tarinaa. 

Lukemani kirja on oikolukematon ennakkokappale. Nix julkaistaan viikolla 32. Kirjasta ovat kirjoittaneet Kirjaluotsi, joka antaa muutamat purnaukset anteeksi ja kehuu Nixiä valtavan hienoksi esikoisromaaniksi, sekä Rivien välistä, jossa nostetaan esiin esimerkiksi onnistunut rakenne, jota mainiosti verrataan mainstream-popalbumiin, (--) jolta on helppo nostaa singlejä.

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Kiltti tyttö (Gone Girl), Gillian Flynn. Wsoy 2013 (englanniksi 2012). suom. Terhi Kuusisto. 444 s.

Kaipasin kesän alkuun juonivetoista ja nopealukuista teosta, ja päädyin tavallisesta poiketen jännityskirjaan. Gillian Flynnin Kiltti tyttö (Wsoy 2013) on vuosien takainen heräteostos kirpputorilta, ja olin jo ajatellut laittaa sen lukemattomana takaisin kiertoon. Olin etukäteen vähän pelännyt, onko teos liian ahdistava tai täynnä ällöttäviä verilöylyjä, mutta pelot osoittautuivat onneksi turhiksi. Yllätyin positiivisesti, kun huomasin, että Kiltti tyttö onkin enemmän psykologinen jännäri.

Kiltti tyttö kertoo aviopari Nick ja Amy Dunnesta. Tarina lähtee liikkeelle vähän hitaanlaisesti, mutta juoni alkaa rullaamaan houkuttelevammin, kun Nick töistä palatessaan huomaa ulko-oven olevan täysin auki, olohuone on sekaisin kuin tappelun jäljiltä ja vesi kiehuu liedellä. On parin viisivuotishääpäivä ja Amy on kadonnut. Hän ei kuitenkaan ole kadonnut ns. jälkiä jättämättä, sillä Amylla on ollut tapana järjestää hääpäivänä Nickille eräänlaista suunnistusta jättämällä tärkeisiin paikkoihin vihjeitä, joiden ratkaisu vie aina seuraavan vihjeen luo. Ensimmäinen vihjekirjekuori löytyy, mutta kun poliisit huomaavat, että keittiön lattialta on pyyhitty iso määrä verta, katseet kääntyvät epäilyttävän tyynenä pysynyttä Nickiä kohti. Häntä aletaan epäillä, ja media nostaa pian Amyn katoamisen ykkösaiheekseen. Ajojahti on alkanut, ja kaikkien huulilla on sama kysymys: Missä Amy on?

Kiltti tyttö onnistuu hyvin pitämään lukijaa otteessaan ja yllättämään juonenkäänteillään. Paikoin kuitenkin puuduin ja kurkin etenkin loppua kohden, paljonko sivuja on jäljellä, koska tarinassa olisi ollut reilusti tiivistämisen varaa. Flynn nostaa korokkeelle erityisesti avioliiton ja siihen liittyvät kuvitelmat ja odotukset. Nick ja Amy näyttävät ulospäin täydelliseltä avioparilta mutta todellisuus on toinen. Flynn heittää lukijalle kiinnostavia kysymyksiä pohdittavaksi. Olemmeko rooliemme vankeja? Miksi ajaudumme tietynlaiseen rooliin ja onko siitä mahdollista päästä irti? Entä kuka meidät lopulta tuntee parhaiten?   

Flynnin teosta lukiessa huomaa pian, ettei henkilöissä ole ketään, josta pitäisi. Hahmot ovat ehkä tarkoituksella aika stereotyyppisiä, mutta itseäni piirre ei juuri haitannut, koska tarinassa maistaa satiirin vahvoja makuja, kuten Elinakin toteaa. Kun teos loppuu, on tyytyväinen, jotta henkilöistä saa irtautua lopullisesti. Loppu nimittäin nostattaa ihokarvat pystyyn ja inhottaa.

Vaikka Kiltti tyttö ei kaikilta osin täydellinen olekaan eikä ehkä säily mielessä kovin pitkään, se onnistuu juuri siinä, mitä kirjalta sillä hetkellä toivoinkin: sen parissa viihtyy ja koukuttuu. Jos siis etsii näillä kriteereillä luettavaa, kannattaa napata Kiltti tyttö kesäkirjaksi. 

Huomaan arvioita silmäillessäni, että Kiltti tyttö on mielipiteitä jakava teos. Linkitän tähän muutamia erilaisia lukukokemuksia: Marile, Lukuneuvoja, essielina, Annika, Villis, Susa ja Aletheia. 

George Saunders: Sotapuiston perikato

Sotapuiston perikato (CivilWarLand in Bad Decline), George Saunders. Siltala 2016 (englanniksi 1996). 208 s.
suom. Markku Päkkilä. Kansi: Ilkka Kärkkäinen.

George Saundersin dystopiakuvaukset tekivät minuun vaikutuksen, kun luin hänen novellikokoelmansa Joulukuun kymmenes. Viime vuonna ilmestyi suomeksi Saundersin esikoinen Sotapuiston perikato (Siltala 2016), joka kohautti Yhdysvaltoja ilmestymisvuonnaan 1996. Sotapuiston perikatoa lukiessa on kyllä pakko hämmästellä aika ajoin sitä, miten kauan teoksen kirjoittamisesta on ja miten se silti tuntuu vasta kirjoitetulta. On muuri, jonka yli epätoivoiset vanhemmat heittävät lapsensa ja toivovat, että nämä selviävät, viallisiksi luokitelluilla ihmisillä on rannekkeet, josta heidät pystyy tunnistamaan, johtajat pompottavat työntekijöitään miten tahtovat ja köyhiltä riistetään viimeisetkin rahat rikkaille.

Tänä iltana kansakunta vihdoinkin äänestää. Johtoporrasta uhmaten isä Onswald on virittänyt ajanvietekeskukseen lyhytaaltoradionsa. Hän sanoo että olipa äänestystulos mikä tahansa meidän täytyy olla optimistisia. Hän sanoo että kävi miten kävi meillä on siunaus myötä. Hän myöntää, että meillä on raskas risti kannettavanamme, - -

Sotapuiston perikato sisältää seitsemän novellia, joista viimeinen on pidempi kertomus. Miten väärässä olinkaan, kun kuvittelin pystyväni lukemaan tätä työmatkalla bussissa. Sotapuiston perikato on nimittäin vaativampi luettava kuin Joulukuun kymmenes. Saunders ei johdattele, selitä tai pohjustele lukijaa vaan tarinaan liittyy mitä erikoisempia ja odottamattomampia seikkoja, minkä vuoksi alkuun pääseminen vaati hieman totuttelua. Annoin Saundersin novellikokoelman hieman levätä, luin muuta ja jatkoin uudelleen. Sitten lukeminen lähti kiitoon.

Kokoelman novelleissa kuvataan yksilöitä, jotka tekevät töitä sisällissota-aiheisessa teemapuistossa tai isossa uutta teknologiaa tuottavassa yrityksessä rahanahneiden ja itsekeskeisten pomojen alaisina. Novellien dystopiamaailma on toinen toistaan kylmäävämpi ja synkempi. Niihin ei halua jäädä seisoskelemaan liian pitkäksi aikaa vaan siirtyä reippain askelin eteenpäin, vaikka Saundersin purevan mustan huumorin ansiosta lukija ei ihan huku pimeään. Mieleeni painuivat erityisesti Runsaudenmaa, 200-kiloinen toimitusjohtaja ja Muistoja rouva Schwartzille, joka nousi suosikikseni. Novellissa rikastutaan tyhjentämällä ihmisten mielestä muistoja, joita nämä eivät koe enää tarvitsevansa tai haluavansa. Kuten niin moni novelli, erityisesti tämä tuntui vatsassa pahana olona ja suruna. Mitä ihminen onkaan valmis tekemään, jotta hänelle jäisi edes pieni ihmisyyden riekale?

Vaikka Sotapuiston perikato ei ole iloista luettavaa, sitä ei kannata välttää vatsanväänteiden pelon takia. Saunders näyttää, miksi silmiään ei kannata ummistaa ja miksi ei kannata olla hiljaa ja toimimatta silloin, kun yksilön ääntä tarvittaisiin eniten. Viimeisen novellin lopetus jättää toivon valon välkkymään. 

Sotapuiston perikato oli lukupiirimme viimeisin kirja, ja siitä ovat kirjoittaneet lukupiiriläisistä Elina ja Kaisa V. Lisäksi ajatuksistaan ovat kirjoittaneet mm. Laura, Suketus, Opus eka ja Omppu.  Osallistun kokoelmalla novellihaasteeseen. 

Cheryl Strayed: Villi vaellus

Villi vaellus (Wild From Lost to Found on The Pacific Crest Trail),
Cheryl Strayed. Like 2015 (alkujaan 2012).
suom. Kirsi Luoma. 403 s. Pokkari.

Katsoin pohjoiseen, sillan suuntaan, ja pelkkä ajatus siitä valoi minuun uskoa. Katsoin etelään, mistä olin tullut, villiin ja kesyttömään maahan, joka oli koulinut ja korventanut minua, ja mietin vaihtoehtojani. Tiesin, että oli vain yksi. Aina vain yksi.

       Jatkaa kävelemistä.

Cheryl Strayed on vain 22-vuotias, kun hänen äitinsä menehtyy äkillisesti keuhkosyöpään. Samalla koko aiemmin tiukasti yhdessä ollut perhe hajoaa erilleen: sisarukset muuttuvat etäisiksi, isäpuoli murenee ja jatkaa myöhemmin elämäänsä toisaalla. Välit biologiseen isään eivät ole koskaan olleet lämpimät, ja nuorena solmittu aviolitto Paulin kanssa kärsii ja katkeaa lopulta kokonaan. Cheryl huomaa olevansa eksyksissä irtosuhteiden ja huumeiden verkostossa, kunnes hän tulee sattumalta tarttuneeksi kassavuoroaan odotellessaan Pacific Crest Trail -vaelluksesta (PCT) kertovaan esitteeseen. Ajatus vaelluksesta, 1770 kilometristä, alkaa kyteä Cherylin mielessä. Lopulta neljä vuotta myöhemmin, 26-vuotiaana, Cheryl myy kaiken omaisuutensa ja aloittaa yksin vaelluksen Meksikon rajalta kohti Kanadan rajaa. Tavoitteenaan hänellä on löytää itsestään jälleen se nainen, joksi äiti hänet kasvatti.

Cheryl ei ole valmistautunut vaellukseen muuten kuin ostamalla tarvittavat tarvikkeet. Hän ei ole koskaan vaeltanut rinkka selässä saati yksin eikä hän osaa käyttää kompassia. Rankka todellisuus iskee vastaan jo ensimmäisinä päivinä. Painava rinkka hiertää ihon rikki, lihaskipu on kuin tulta ja varpaankynnet alkavat irtoilla liian pienissä vaelluskengissä. Mitä pidemmälle taival jatkuu sitä enemmän keho alkaa tuntua lasinsirpaleilta. Väsymys ja ajatuksiin uppoutuminen saattaa olla kohtalokasta, jos keskellä tietä häntäänsä kalisuttaa kalkkarokäärme. Maaston vaihtelevuus, ilmasto, lumi ja jää tuovat omat haasteensa. Pääroolissa on itse matkan teko ja itsensä löytämiseen liittyvät pohdinnat jäävät hieman vähemmälle. Ei siis kannata pelätä, että teos pursuaisi coelhomaisia ajatuksia elämästä ja itsensä etsimisestä. 

On kiinnostavaa, miten joskus tajuntaan iskee ajatus, että haluaa lukea jonkin tietyn kirjan juuri-nyt-heti. Täksi kesäksi yöpöydälle kokoamani oman hyllyn kirjoista tehty lukupino on jäänyt aikomuksiani vähemmälle huomiolle. Villi vaellus ohitti tuon pinon, koska teos on hypännyt silmiini viime aikoina usein, halusin lukea tositapahtumista kertovan teoksen, aihe kiinnosti ja jotenkin oli sellainen tunne, että Strayedin teos sopisi mainiosti kesälukemiseksi. Kirjan pohjalta tehtyä elokuvaa en ole nähnyt. 

Kerronta etenee jouhevasti ja siihen uppoaa pitkäksi toviksi. Ainoastaan loppua kohden tunsin pientä puutumista. Vaelluksen aikana Cheryl muistelee menneitä tapahtumia, paljastaa tekemänsä virheet mitään salailematta ja käsittelee suruaan. Hänestä on helppo pitää eikä vaelluksen aikana voi olla tuntematta pelkoa yksin vaeltavan Cherylin puolestaan siitä, jos joku tekee hänelle jotain pahaa. Vaelluksen aikana Cheryl lukee paljon, joten onkin mielenkiintoista seurata, mitä teoksia hän on valinnut mukaansa. 

Cherylin mukana kulkiessa on mielenkiintoista pohtia kävelyn ja luonnon terapeuttista vaikutusta sekä yksinolon merkitystä. Sitä, miten joskus on repäistävä itsensä tutusta ja heittäydyttävä rohkeasti tuntemattomaan oppiakseen itsestään uutta ja löytääkseen todellisen itsensä.

Kävelyvauhti oli täysin erilainen tapa liikkua maailman halki kuin normaalit liikkumistapani. Kilometrit eivät olleetkaan jotain, mikä välähtelee yksitoikkoisesti ohi. Ne olivat pitkiä, syvällekäyviä retkiä rikkaruohojen ja multakokkareiden, tuulessa taipuilevien ruohonkorsien ja kukkien, kömpelösti liikahtelevien kirskuvien puiden maailmaan. Ne olivat hengitykseni ja askel kerrallaan polulle painuvien jalkojen ääni, suksisauvani napsahtelu.

Teosta lukiessa voi leikitellä ajatuksella, selviäisikö itse ihan yksin yhtä pitkästä vaelluksesta kuin ensikertalainen Cheryl. En itsekään ole koskaan vaeltanut rinkka selässä, yöpynyt erämaassa saati käyttänyt kompassia. Ihailin valtavasti Cheryliä, hänen sisuaan ja periksiantamattomuuttaan. Huikea nainen! 

Teoksesta ovat aiemmin kirjoittaneet myös Mai Laakso, Norkku, Jenni ja Merenhuiske. 

John Williams: Butcher's Crossing

Butcher's Crossing, John Williams.
Bazar 2016 (englanniksi ensimmäisen kerran 1960).334 s.
Johdanto: Michelle Latiolas. Suom. Ilkka Rekiaro.
Arvostelukappale.

Eletään vuotta 1873 Kansasissa. Siinä missä John Williamsin Stoner (Bazar 2015, engl. 1965) keskittyi yliopistossa työskentelevän miehen elämään, Butcher's Crossing -romaanissa yliopisto-opiskelija Will Andrews karistaa kirjojen pölyt kannoiltaan. Hän saapuu Butcher's Crossingin kylään, koska hän etsi vapautta ja hyvyyttä, toivoa ja alkuvoimaa, joiden aavisti vaikuttavan elämänsä kaikkien tuttujen asioiden alla, asioiden jotka eivät olleet vapaita eivätkä hyviä eivätkä toiveikkaita eivätkä alkuvoimaisia. Hän etsi oman maailmansa lähdettä ja säilyttäjää, maailman joka tuntui alati kääntävän peloissaan selkänsä lähteelleen - - . Hieman yli parikymppinen Will tutustuu mieheen, Milleriin, jota on jäänyt vaivaamaan useita vuosia sitten vuoristossa näkemänsä biisonilauma. Miller kerää kokoon seurueen: Willin sekä kaksi muuta miestä. Yhdessä he lähtevät uhmaamaan preeriaa viikkoja kestävälle taivallukselle päämääränään ampua Millerin vuosia sitten näkemä biisonilauma ja saada hyvä korvaus niiden nahoista. Will lähtee mukaan tavoitteenaan löytää minuutensa.

Itseään hän oli kykenemätön tarkastelemaan. Jälleen, kuin olisi ollut muukalainen, hän arvioi itseään sellaisena kuin olisi ollut muukalainen, hän arvioi itseään sellaisena kuin oli ollut muutamaa kuukautta aiemmin Butcher's Crossingissa katsellessaan joelta länteen tähän maankolkkaan, jossa nyt oli. Mitä hän oli silloin ajatellut? Mikä hän oli ollut? Miltä hänestä oli tuntunut? Nyt hän ajatteli olevansa häilyvä hahmo, joka ei tehnyt mitään, jolla ei ollut omaa identiteettiä.

Hitaasti, ehkä jopa hieman pitkäveteisesti käynnistyvä tarina nykäisee kunnolla mukaansa, kun seurueen matka viimein alkaa. Luonto ei anna armoa. Jano korventaa kurkkua, kuumuus saa maiseman särisemään silmissä ja tottumaton vuorille nousija menettää arvaamatta tajunsa, jos kulkee liian nopeasti. Luonto muokkaa myös kulkijan ulkonäköä: iho ahavoituu, ruskettuu, keho hoikistuu ja kovettuu; Willin nuorekas pehmeys ja siloisuus katoaa kuin varkain. 

Kun valtava biisonilauma löytyy, alkaa teurastus. Miller on päättänyt ampua kaikki lauman biisonit eikä kuuntele muiden vastusteluja. Kun miehet yrittävät ottaa vallan luonnolta, näyttää luonto jälleen oman voimansa. Hyytävä talvi saartaa seurueen vuoristoon useiksi kuukausiksi. Lukiessa omaakin henkeä ahdistaa, kun miehet käärityvät biisoninnahkoihin ja yrittävät pysyä liikkumatta nopeasti kinostuvan lumen alla. Miesten ei auta muu kuin odottaa kevättä, ja yrittää palata silloin Butcher's Crossingiin. 

Williamsin Stoner oli viime vuonna lukemistani käännöskirjoista parhain ja on nyt yksi tärkeimpien kirjojen kaartia hyllyssäni. Ihan samalle tasolle Butcher's Crossing ei onnistu nousemaan, mutta yhtä lailla Butcher's Crossing jää pyörimään lukijan mieleen kuin Stonerkin. Butcher's Crossing on ensimmäinen lukemani lännenromaani. En tiedä, miksen ole lukenut niitä aiemmin, mutta ennakkoluuloja minulle ei sen kummemmin ollut. Butcher's Crossingin kerronta on tuttua Williamsia: hienovireistä ja lumoavaa. Miten vähän voikaan kertoa ja kuitenkin niin, että lukiessa on henkäistävä ihastuksesta ja jäätävä pohtimaan kirjailijan lukijan mieleen kirkastamaa kuvaa tai ajatusta. Niinpä luinkin Butcher's Crossingia pitkään, pari kuukautta, koska välillä oli pakko jättää luettu muhimaan, napattava jokin muu kirja ja palattava myöhemmin Williamsin pariin. Kiitos Ilkka Rekiaron suomennos on jälleen laadukasta.

Butcher's Crossingin lopetus on vähäeleinen ja haikeudessaan kaunis. Huikea teos, jälleen kerran.

John Williamsin romaanista ovat kirjoittaneet mm. Kaisa Reetta, Ulla, Krista, bleue, Jenni ja Katja. 

Jeannette Walls: Lasilinna

Lasilinna (The Glass Castle), Jeannette Walls.
Bazar 2014 (englanninkiel. alkuteos 2005).
suom. Raija Rintamäki. 361 s.
Kansi: Satu Kontinen. 

"Äiti, minä näin sinun penkovan roskia Eat Villagessa tässä joku päivänä sitten."

"No kun tässä maassa eletään liian tuhlaavaisesti. Se on minun tapani kierrättää." Hän maistoi meren herkkujaan. "Mikset tullut juttusille?"

"Minua hävetti, äiti. Minä karkasin."

Äiti osoitti minua syömäpuikoillaan. "Siinäs näe", hän sanoi. "Juuri tuota minä tarkoitin. Kaikkea sinäkin nolostelet. Isäsi ja minä olemme mitä olemme. Sinun täytyy hyväksyä se."

"No mitä minun sitten pitäisi kertoa ihmisille vanhemmistani?"

"Kerrot vain totuuden", äiti sanoi. "Se riittää."

Niinpä Jeannette Walls kertoo. Lasilinna (Bazar 2014, engl. alkuteos 2005) on omaelämäkerrallinen teos Jeannette Wallsin lapsuus- ja nuoruusvuosista. Perhe seilaa elämän ulapalla kiinnittymättä minnekään kovin pitkäksi aikaa. Päätös muuttamisesta saattaa syntyä yhtäkkiä, perhe muuttaa useimmiten yöllä ja joskus lapset saavat kukin valita mukaan vain yhden esineen tai asian. Uudet kodit eivät ole välttämättä kovinkaan kummoisia - joskus pään päällä ei ole kattoa ollenkaan vaan perhe asuu esimerkiksi merenrannalla. Perheen vanhemmat eivät murehdi huomista vaan suhtautuvat elämään hyvin huolettomasti. Isä, Rex Walls, puhuu ja suunnittelee enemmän kuin tekee, ja alkoholi maistuu hänelle liiankin hyvin. Äiti, Rose Mary Walls, sen sijaan on taiteilija: hän maalaa ja kirjoittaa mutta toimii joskus myös pakon edessä opettajana. Jeannetten lisäksi perheeseen kuuluu kolme muutakin lasta: siskot Lori ja Maureen sekä veli Brian.

Lapsille jokainen päivä on selviytymistä seuraavaan. Heistä kasvaa omatoimisia ja kekseliäitä. Lasten on usein etsittävä itse ruokaa ja pengottava koulussa roskiksista muiden eväiden tähteitä ja kuljettava risaisissa vaatteissa. Perheen lapset pyörittävät taloutta, yrittävät pitää äidin opettajana tienaamat rahat piilossa uhkapeleihin koukuttuneelta isältään, laativat äidilleen jopa tuntisuunnitelmat ja korjaavat tämän kokeet. Koti on kaukana siitä lasilinnasta, jonka isä on luvannut rakentaa perheelleen vielä jonain päivänä. Katto vuotaa, ulkoportaat ovat lahot, käymälää ja sähköä ei ole, peseytymismahdollisuudet ovat surkeat ja jätteet heitetään pihalla olevaan valtavaan kuoppaan. Lukiessa ei voi kuin hämmästellä, miten uskomatonta on, että lapset ovat selvinneet. Toistensa avulla he repäisevät itsensä irti vanhempiensa luota: ensin vanhin lapsi, Lori, ja hän avustaa lopulta muutkin sisaruksensa luokseen. Häpeä on kuitenkin niin vahva, että Jeannette salaa kaksi vuosikymmentä taustansa muilta. 

Lasilinna imaisee voimakkaan intensiivisesti mukaansa; Jeannette kertoo taitavasti ja koukuttavasti. Teos hätkähdyttää ja saa kihisemään raivosta niin, että lukiessa teki mieli huutaa, kun perheen vanhempien käytös ärsytti niin paljon. Välillä sen sijaan täytyi lähes pidättää happea, vaikka ennalta arvasikin, miten esimerkiksi ensimmäistä kertaa joulua juhlistavan perheen vaivalla rakennettu aattoilta tulee päättymään. Vaikka Jeannetten lapsuus on kaukana ruusuisesta, hän ei syyllistä vanhempiaan eikä hän ole katkera. Mukana on myös hyviä hetkiä. Minulle jäikin teoksesta paljon mieleen yksittäisiä tapahtumia, niin hyviä kuin järkyttäviä, mutta etenkin ne, joissa Jeannette kuvaa isän kanssa kokemiaan hienoja hetkiä. Kirjan harvoja kauniita sellaisia on, kun Jeannette viisivuotiaana istuu jouluna isänsä kanssa ulkona; on Jeannetten vuoro saada joululahjansa. Isä pyytää tytärtään valitsemaan suosikkitähtensä taivaalta, ja Jeannette valitsee joululahjakseen Venuksen. Isä ja tytär istuvat vierekkäin kirkkaan tähtitaivaan alla, ja isä kertoo avaruudesta. Meitä huvitti, kuinka toiset uskoivat satuun joulupukista ja saivat joululahjaksi vain halpoja muovileluja. "Vuosien kuluttua, kun kaikki se roina on mennyt rikki ja aikoja sitten unohtunut", isä sanoi, "teillä on vielä tähtenne."

Lasilinna oli valintani toukokuun lukupiirikirjaksi. Teos jätti vahvan jäljen jokaiseen, ja uskon, että Lasilinna säilyy mielessäni pitkään. Kunpa Wallsilta suomennettaisiin myös muuta tuotantoa. Lukekaahan tämä! 

Lukupiiriläisistämme Wallsin teoksesta on kirjoittanut jo kaimani Kirja hyllyssä -blogista. Lisäksi aiemmin lukukokemuksestaan ovat kertoneet Ullan luetut -bogin Ulla (jolle vielä kiitos saamastani kirjasta) ja Järjellä ja tunteella -blogin Susa. 

Georǵe Saunders: Joulukuun kymmenes

Joulukuun kymmenes (Tenth of December),
Georǵe Saunders. Siltala 2015 (engl. 2013). 230 s.
suom. Markku Päkkilä.
Graafinen suunnittelu: Ilkka Kärkkäinen.

Georǵe Saundersin ensimmäinen suomennettu teos Joulukuun kymmenes (Siltala 2015, engl. 2013) sisältää kymmenen Yhdysvaltoihin sijoittuvaa novellia, joissa ihmisten elämää tiiraillaan omaperäisestä kurkistusaukosta. Saundersin tyyli on satiirinen, ja se puree lujaa heti ensimmäisestä novellista alkaen. Luin kokoelmaa niin intensiivisesti, etten edes muistanut napata sopivia tekstikatkelmia. Novellien erilaisissa aiheissa pureudutaan ihmisen sisälle: tämän pahaan oloon ja sen syihin. Siitä huolimatta kokoelma ei lysähdä raskaana lukijan niskaan eikä ole vaikea luettava. 

Saundersin havainnot ihmisestä ja maailmasta ovat tarkkoja: sellaisia, jotka saavat lukijan havahtumaan ja terästämään katsetta. Olen yleensä aika malttamaton novellien lukija ja paahdan usein suoraan seuraavaan, mutta Saundersin teosta lukiessani pysähtelin usein pohtimaan lukemaani tai ihastelemaan kirjailijan terävää kynänjälkeä. Kirjailijan novellien kohdalla maltti on valttia: yksi kerrallaan riittää, siltä kukin novelli jättää paljon ajateltavaa. Välillä jouduin peruuttamaan taaksepäin ja lukemaan jonkin kohdan uudelleen. Kuten Suketuskin toteaa, Saundersin novelleja lukiessa on oltava tarkkana, sillä tiiviistä ja napakasta tekstistä saattaa jäädä helposti jotain huomaamatta, jos keskittyminen hetkeksikin herpaantuu. 

Kaikissa Saundersin novelleissa on mielestäni jotain hyvää, mutta vahviten mieleeni jäivät Kunniakierros, Pako hämähäkin sydämestä, Semplica-päiväkirjat ja Joulukuun kymmenes. Kokoelman avausnovellissa Kunniakierros nuori poika todistaa tahtomattaan kauniin naapuritytön sieppausta. Novellissa näkökulma vaihtelee taitavasti vanhempien tiukkojen sääntöjen alla olevasta pojasta niin siepattuun tyttöön kuin kidnappaajaankin. 

Pako hämähäkin sydämestä ja Semplica-päiväkirjat ovat äärimmäisen kiinnostavia ja samalla kylmääviä dystopiakuvauksia. Toisessa nuorisorikolliset sovittavat tekojaan olemalla koekaniineja: heillä surisee vyötäröllään MobiPak™, josta heihin voidaan siirtää erilaisia käytöstä testaavia aineita, kuten puheliaisuutta lisäävää VerbaVolaa™. Erityisesti tämän novellin suomennoksesta kiitos Markku Päkkilälle: eri aineiden suomennokset ovat loistavia. Semplica-päiväkirjoissa sen sijaan tarkastellaan keskiluokkaista perhettä, jonka isä haluaisi kerrankin antaa lapselleen täysin tämän toiveiden mukaisen hulppean syntymäpäiväjuhlan. Tämän seurauksena perheen pihalle ilmestyy samanlaisia telineitä kuin muillakin rikkailla: niiden väliin on ripustettu ulkomailta tuotuja tyttöjä. 

Kokoelman viimeinen, Joulukuun kymmenes, on herkkätunnelmainen novelli syöpään sairastununeesta iäkkäästä miehestä, joka tuntee itsensä taakaksi lähimmilleen eikä puhuminenkaan meinaa enää luonnistua. Mies karkaa sairaalasta pakkaseen jättääkseen maallisen vaelluksensa, mutta miehen huomaamatta pieni poika lähtee ylittämään jäätä antaakseen miehen lumelle unohtuneen takin takaisin. Novelli sulkee kauniisti kokoelman ja jättää raskaista aiheista huolimatta kevyen olon.

Joulukuun kymmenes on kirjavuoteni novellikokoelmista parhain. Suosittelen teosta lämpimästi myös niille, jotka lukevat harvemmin novelleja. 

Saundersin novellikokoelmasta ovat kirjoittaneet Suketuksen lisäksi myös mm. Tuijata, Ulla, Omppu ja Leena. Joulukuun kymmenes on ensimmäinen luettu kirjani talven lukuhaasteeseen.

John Williams: Stoner

Stoner, John Williams.
Bazar 2015 (englannink. alkuteos 1965). 306 s.
Johdanto: John McGahern.
Suom. Ilkka Rekiaro.

John Williamsin romaanilta Stoner ei ole voinut tänä vuonna välttyä. Kun teoksesta alkoi putkahtaa entistä enemmän kirjallista rakkautta hehkuvia arvioita, alkoi itseänikin tietenkin kiinnostaa. Jostain syystä olin kuitenkin hieman epäileväinen. Pelkäsin, että tarinassa ryvetään itsesäälissä oikein kunnolla ja voivotellaan elämään pettymistä. Mieli alkoi kuitenkin hiljalleen kypsyä. En tiedä, oliko kesän taittumisella pimenevään syksyyn vaikutusta, mutta yhtäkkiä tajusin, että minun on pakko saada Stoner käsiini. Nyt olen sitten tilanteessa, että olen lykännyt ja lykännyt lukukokemuksesta kirjoittamista. En muista, milloin olisin viimeksi halunnut lukea jonkun kirjan uudestaan samantien, kun vastassa on takakansi. Miten rakkaus puetaan sanoiksi? 

Stoner on hämmentävällä tavalla hyvä - tai pikemminkin taianomainen. Kirjan tarina kun ei kuulosta kovin ihmeelliseltä. Stoner on yhden ihmisen elämänkaari, lapsuuden pölyisistä pelloista vanhuuteen ja kuoleman lähestymiseen. On köyhissä oloissa maatilalla kasvanut William Stoner, joka muuttaa Yhdysvaltojen Keskilännestä Columbiaan yliopistoon. Stoner on perheen ainut lapsi, josta vanhemmat toivovat tilalleen jatkajaa. Niinpä Stoner alkaa opiskella maataloustiedekunnassa, mutta päättääkin vaihtaa kesken kirjallisuuden opiskeluun. Kirjallisuudesta syntyy lopulta Stonerille työ, kun hänestä tulee saman yliopiston opettaja. Myös rakkaus, Edith, löytyy, mutta avioelämä osoittautuukin myrskyisäksi eikä se laannu lapsenkaan synnyttyä. Edithin hyisevä käytös kylmää lukijaakin, ja välillä on vaikea ymmärtää, miksi Stoner ei lähde pois. Kaikista raadollisinta taistelu on kuitenkin yliopiston seinien sisäpuolella, jossa suhteet kiertyvät hyvinkin tiukoille solmuille, jopa ainiaaksi.

Stonerissa parasta on se lähes väritön ja rauhaa henkivä tyyli, jolla Williams kirjoittaa ja kertoo. Vaikka Stonerin elämän helminauhassa on paljon pettymyksiä, itsesäälin sijaan asiat vain todetaan yhtä suoraviivaisella tavalla kuin iloisemmatkin hetket. Kaikista pakahduttavinta oli lukea juuri niistä onnenhippusista. Siitä, miten sydänjuuriaan myöten Stoner rakastaa kirjallisuutta.  Siitä, kun Stoner tiedostaa, ettei hän ole hyvä opettaja, yrittää tulla paremmaksi ja onnistuu. Siitä, miten paljon Stoner välittää opiskelijoistaan, keskusteluistaan heidän kanssaan ja millaisella inhtohimolla hän antautuu työlleen. Hän arveli, että hänelle alkoi kymmenen vuotta liian myöhään valjeta, kuka hän oli, ja hänen näkemänsä mies oli sekä enemmän että vähemmän kuin hän oli joskus kuvitellut tämän olevan. Hän tunsi, että hänestä oli viimeinkin tulossa oikea opettaja, toisin sanoen mies, joka pitää kirjaansa totena ja jolle on suotu kyky oivaltaa taiteen arvo, kyky jolla ei ole juuri mitään tekemistä hänen tyhmyytensä, heikkoutensa tai inhimillisen vajavuutensa kanssa. Sellaisesta oivalluksesta ei voinut puhua ääneen, mutta se muutti hänet, muutti niin ettei kukaan voinut erehtyä sen vaikutuksesta.

Kerronta on kauniin vähäeleistä. Siinä on surun herkkyys ja kirkkaus. Stoner on henkilönä niin todellisen tuntuinen, että vastaan hieman kyyryssä kävelevän ja salkkua kantavan miehen voisi kuvitella astuneen kirjan kansista jaloittelemaan todellisuuteen. Mitenköhän paljon mukana onkaan kirjailijaa, John Williamsia, itseään? Hän valmistui tohtoriksi Missourin yliopistosta ja oli tutkijana ja opettajana Denverin yliopistossa samalla, kun työskenteli kirjailijana ja runoilijana. Niin kuin Stoner aavistaa kirjansa jäävän unohdukseen, John Williamsin Stoner ei kokenut suurta huomiota ilmestyessään vuonna 1965. Feenikslinnun tavoin se kuitenkin nousi tuhkasta: vuonna 2006 teoksesta otettiin uusia painoksia, se käännettiin useille kielille ja häikäisi lukijat. Ensi vuoden helmikuussa ilmestyy suomennettuna myös Williamsin Butcher's Crossing, jota odotan innolla.

Stoner on hiljaa soiva ylistys rakkaudelle ja ikuiselle oppimiselle. Stoner on elämä, ja paras tänä vuonna lukemani käännöskirja. Lukekaa, lukekaa. 

Hän oli tavoitellut viisautta ja löytänyt pitkien vuosien päätteeksi tietämättömyyttä. Ja mitä muuta? hän mietti. Mitä muuta?

Mitä sinä odotit? hän kysyi itseltään.

John Williamsin teoksesta löytyy paljon arvioita. Siitä ovat kirjoittaneen mm. Kaisa Reetta, Katja ja Suketus, joiden blogeista löytyy liuta lisää linkkejä. Lisäksi Tuijatan blogista löytyy mainio lukuresepti Stonerille; kannattaa lukea se ennen kuin alkaa lukea itse teosta. 

Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina

Kosto: rakkaustarina (Rape: A Love Story),
Joyce Carol Oates.
Otava 2010 [2003]. suom. Kaijamari Sivill. 152 s.

Lukuviikko jatkukoon! Eilisen illan suunnitelmat kirjoittaa arviota kariutuivat, kun ilta menikin äkillisesti pimentynyttä puhelinta elvyttäessä ja panikoidessa sitä, miten herätä aamulla ilman puhelimen herätyskelloa. Tänä aamuna heräsinkin tietokoneen hälytykseen ja kipitin myöhemmin ostamaan herätyskelloa, haha. Lukuviikko sen sijaan on edennyt hyvin; tavoitteenani on saada luetuksi neljä teosta ja aloitin eilen neljännen, hyvä minä! Viikonlopun auringon paisteessa luin ensimmäistä kertaa kehuttua Oatesia. Omasta hyllystäni löytyi hänen pienoisromaaninsa Kosto: rakkaustarina (2010 [2003]), jonka valkkasin luettavaksi sen sopivan pienen sivumäärän vuoksi. Vaikka teos onkin lyhyt, tunnelma kansien välissä on yhtä painostava kuin ilma ennen raivoisaa ukkosta. 

Teena kieppuu vielä juhlahumussa, käsipuolessa olevan teini-iän 12-vuotiaan tyttären, Bethien, silmäkulmaa kutittaa jo uni. Ilta viettelee Teenan kauneudellaan ja hän päättää oikaista pimeän puiston läpi. Pimeässä se ei enää näytäkään kauniilta: tyhjät oluttölkit ja roskat täplittävät liplattavaa vettä. Äiti ja tytär joutuvat ohittamaan päihtyneen poikajoukon, joka pommittaa Teenaa huudoillaan: hyvännäköinen muija, näytä tissit! Teeeeenaa! Äitiä ja tytärtä seuraavat askeleet rahisevat hiekalla, yltyvät juoksuksi, nyrkit sivaltavat meikattuja kasvoja. Hämyisessä venevajassa pojat raiskaavat Teenan ja mustelmilla oleva Bethie yrittää sulloutua varjoihin mahdollisimman näkymättömäksi. Dromoor, poliisi, on ensimmäinen rikospaikalle saapuva eikä voi arvatakaan, miten tapaus hänen elämäänsä vaikuttaa. Alkaa pitkäkestoinen oikeusprosessi, jossa yhteisö yllättäen kääntyykin Teenaa ja Bethietä vastaan. Jos nainen on hyvännäköinen, pukeutuu kapeisiin vartaloa myötäileviin vaatteisiin ja hymyilee punatuilla huulillaan, eikö se olekin kutsuhuuto miehille kuin huutomerkki? Ota minut, ota ota! 

Juuri ihmisten vinksahtaneet asenteet saavat raivon kuohahtamaan. Äidit eivät tahdo uskoa pahaa pojistaan, ja muillakin on heistä vain positiivisia kuvitelmia. Tytärhän ei varsinaisesti nähnyt mitään ja Teena saattoi ihan hyvin myydä itseään pojille. Venevajan raiskaustapaus nousee pian iltapäivälehtien kitoihin: toinen toistaan dramaattisemmat otsikot määrittelevät uhrit syyllisiksi, poikien elämän pilaajiksi. Oatesin teos on alusta loppuun hektinen. Ihmisten viiltävät kommentit ja oikeudenkäynnin jyly lomittuvat kerrontaan ja luovat kiivaan rytmin, saavat sydämen pamppailemaan. Lisäksi näkökulma on koko ajan tyttären, Bethien, mikä osaltaan voimistaa lukijan tunteiden kirjoa. Päinvastoin kuin Booksylla minuun sinä-kertoja vetosi. Oatesin kerronta lumosi niin, että seurasin valtavalla intensiivisyydellä oikeudenkäyntiä, sen käänteitä ja tekoja, joihin vääryyttä huutavat tapahtumat Dromoorin ajavat.

Tiesin jo alkusivuilta lähtien, että Oatesia luen lisää jatkossakin. Hänen kielensä ja kirjoitustyylinsä lumosivat, herättivät kiinnostuksen. Lyhyet kappaleet, vähäeleinen kieli ja napakat lauseet sopivat täydellisesti tarinaan. Aihe on rankka, synkkä kuin marraskuinen ja lumeton ilta, mutta ei valoton kuten Katjakin toteaa. Pimeässä illassa loistaa pieni kynttilä, ja sen herkkää valoa loistaa myös Oatesin tarinassa. Kenties luen seuraavaksi Oatesilta Blondin, joka myös odottaa hyllyssä. Ensin on kuitenkin annettava sydämen tykytyksen tasaantua. 

Oatesia ovat lukeneet edellä olevien lisäksi myös Leena Lumi, Katri, Riina ja Laura, jonka blogista löytyy lisää linkkejä.