 |
| Lapsenpiika, Enni Mustonen. Otava 2015 (ensimmäisen kerran 2014). Seven-pokkari. 366 s. Kannen suunnittelu: Timo Numminen. |
Luin viime kesänä Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan avausosan, Paimentytön (Otava 2013), ja ihastuin täysin. Avausosassa orvoksi jäänyt Ida työskentelee piikana Topeliuksen taloudessa, mutta toisessa osassa, Lapsenpiiassa (Otava 2014), Ida muuttaa Helsinkiin Elisabetinkadulle Sibeliuksen perheen luo lapsenpiiaksi. Vapaata ei juurikaan ole, vaan Idan elämä on työtä aamusta iltaan ja joskus myöhäiseen yöhön saakka, jos on odotettava säveltäjämestaria kotiin. Aino odottaa kolmatta lastaan ja tyttäret Eva ja Ruth kiintyvät nopeasti Idaan. Perhosia vatsaan aiheuttaa Paimentytöstä tuttu Elias, joka työskentelee vossikkarenkinä ja asustaa samassa pihapiirissä.
Lapsenpiika on yhtä mainiota luettavaa kuin edeltäjänsäkin. Mustonen kuvaa kulttuurihistoriasta tuttuja henkilöitä hyvin aidontuntuisesti. Minulle oli Lapsenpiikaa lukiessani - ja on edelleen - kesken Jean Sibeliuksesta kertova teos Elämän mosaiikki. Jean Sibelius säveltäjänä ja ihmisenä (Siltala 2015), ja Mustonen onnistuu taitavasti kuljettamana lomittain faktaa ja fiktiota. Lukiessa tuntee itsensä yhtä lumoutuneeksi kuin 1800-luvun lopun Helsingin kaduilla ensimmäistä kertaa kulkeva Ida; vilkas Esplanadi, Ekbergin paakelsit, hevosvaunujen kolke ja elävien kuvien hämmästely.
Ida on henkilönä yhtä lämmin kuin Paimentytössä. Kaipasin siinä tyttöön kuitenkin pienoista särmää, jota on nyt nähtävissä nuoressa naisessa. Paikoin Idan käytös on silti jotenkin lapsekasta, mutta pääasiassa hän on ihastuttava ja reipas henkilö, jonka mielellään tapaisi, jos se vain olisi mahdollista.
Lapsenpiikaa lukiessa on hyvä olla eikä sen historiallisesta miljööstä ole kiire pois. Teoksessa on totta kai paljon arkisen touhun kuvaamista, mutta se ei tunnu yhtään tylsältä. En tiedä, miten Enni Mustonen sen tekee, mutta hänellä on taito kuvata arkea koukuttavalla tavalla. Ehkä ne ovat niiden arkisten hetkien joukkoon kätkeytyvien jännitteiden ansioita: taskussa polttava kirje mielitietyltä, vieraat kadut tai arjen asettelu Jannen työn mukaan.
Teoksen lopussa luodaan pohjaa sarjan kolmannelle osalle, Emännöitsijälle (Otava 2015). Sibeliukset ovat muuttamassa Italiaan, ja Janne on hommannut Idalle taloudenhoitajan pestin taiteilija Albert Edelfeltin taloudesta. Mahtavaa, että edessä on vielä yhden kirjan verran hetkiä Idan seurassa.
Jos et vielä ole tutustunut Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaan, suosittelen lämpimästi lukemaan. Sarja sopii erityisesti, jos historialliset romaanit ja arkinen kuvaus miellyttävät. Kuten kirjoitin Paimentytön arviossa, sarja sopii helppolukuisen kielensä ansiosta myös niille lukijoille, jotka lukevat vähän.
