Anne Swärd: Viimeiseen hengenvetoon

Viimeiseen hengenvetoon (Till sista andetaget), Anne Swärd. Otava 2011 (ruotsiksi 2009).
suom. Katriina Huttunen. 320 s.

Eletään 1970-luvun eteläruotsalaisessa kylässä, jota paahtava helle painaa kasaan. Eräänä päivänä raivoava tulipalo uhkaa niellä sisuksiinsa kyläläisten talot. Kaikki asettuvat pelastustoimiin, myös 7-vuotias Lo-tyttö. Roihuavan tulen äärellä hänen katseensa kiinnittyy poikaan, joka uhmaa henkensä uhalla petollista savua ja liekkejä. Siinä missä tuli tuhoaa maata allaan, syntyy sen äärellä jotain uutta. Lo nimittäin tutustuu tuon päivän jälkeen 13-vuotiaaseen Lukakseen ja alkaa viettää tämän kanssa paljon aikaa vanhempien kielloista huolimatta. Kumpikin tulee toisesta riippuvaiseksi: Lo ei osaa olla ilman Lukasta, Lukas ei osaa olla ilman Lota.

Jos työnnän käteni muistini vyyhteen, löydän ensimmäiseksi tulen. Tulen joka on ehkä levinnyt kauemmas muistissani kuin todellisuudessa. Tulen, ja sen keskellä Lukasin.

Swärdin esikoisromaani Viimeiseen hengenvetoon (Otava 2011) on kasvutarina, jossa kasvuun liittyvien kipuilujen lisäksi tärkeitä ovat perhe, ystävyys ja rakkaus. Kaikista eniten näistä nousee esiin rakkaus, joka suorastaan roihuaa kirjan sivuilta. Kumpikin tietää, ettei ystävyys voi pysyä samanlaisena sitten, kun Lo ei ikänsä puolesta enää ole lapsi. Lo tietää myös sen, että Lukas odottaa sitä päivää. 

Swärd on taitava väkevän, paikoin lähes tukahduttavan tunnelman luomisessa. Siinä missä tunnelma jäi päällimmäisenä mieleen kirjailijan romaanissa Kesällä kerran (Otava 2012), viipyilee se jälleen vahvasti ajatuksissa myös Viimeiseen hengenvetoon -teoksen jälkeen. Ystävyyden ja rakkauden kipinöinnin tuntee voimakkaasti, ja ne lähes korventavat lukijaakin. Sivut vaihtuvat tiheään ja vaikka välillä henkilöiden toiminta raivostuttaisi, on silti pakko lukea eteenpäin kuin viimeisen hengenvedon hädässä.

Olen varmaan syntynyt tähän, liikkumaan nopeasti ja sinkoutumaan johonkin suurempaan, Kieppumaan kuolemansyntien välillä, omistus, halu, yli, mielisyys, mieli, hyvä, miten voin ikinä enää laskeutua... tyytyä siihen että minulla on taas maata jalkojen alla?

Teoksen henkilökuvaus on sellaista hiekkapaperin karheaa: ei siloteltua vaan henkilöissä on särmää. He ovat sekä ihastuttavia että vihastuttavia. Tämän piirteen muistan myös Kesällä kerran -teoksen henkilöistä, mutta Viimeiseen hengenvetoon -romaanin Lo ja Lukas ovat paljon särmikkäämpiä. Pidin henkilökuvauksesta paljon, vaikken voikaan sanoa aina pitäneeni henkilöiden tekemistä valinnoista. Tämä ristiriitaisuus on mieleeni, mutta jotain pientä kuitenkin jään vielä kaipaamaan itse juonesta. Puute on samankaltainen kuin muistan olleen Kesällä kerran -kirjassakin: tunnelma painuu mieleen, mutta tarina itse tuntuu unohtuvan loppujen lopuksi harmillisen pian. Swärdin upeasta kielestä nautin jälleen kovasti. Se on kuin pöydälle kaatuneiden maustesirottimien sekoitus: on suloista makeutta ja viipyilevää väkevyyttä.

Swärdin romaanista ovat kirjoittaneet myös Katri, Susa ja Zephyr.

Anne Swärd: Kesällä kerran

Kesällä kerran (Polarsommar), Anne Swärd.
Otava 2012 (ruotsiksi 2003). 234 s.
suom. Katriina Huttunen.

Ja unohdus - mikäli sitä lainkaan on - ei ole muisto joka lakkaa olemasta, ennemminkin se on pussi joka avataan ja johon muistot pudotetaan. Jotkin asiat ovat niin raskaita että ne putoavat suoraan läpi. Pohja vain irtoaa, ne eivät tunnu koskaan lakkaavan putoamasta. 

Anne Swärdin toinen suomennettu teos Kesällä kerran (Otava 2012) pureutuu perheeseen, jonka koossa pitävä laasti murenee ja halkeilee koko ajan ja aiheuttaa pahaa oloa. Ensimmäinen särö on syntynyt jo 22 vuotta sitten, kun Kristianin ja Jensin pikkusisko Kaj tupsahti taloon: raivasi itselleen tilaa ja jäi. Toisaalta säröjen alut ovat paljon tätäkin kauempana niissä virheissä, joita vanhemmat ovat tehneet kauan sitten. Nyt, kesällä kerran, Kaj lahjoittaa voittamansa Floridan matkaliput Ingrid-äidille, joka ottaa mukaansa Jensin. Tämän vaimo Lisette jää kahden tyttärensä kanssa tyytymättömänä kotiin, ja Kristian palaa lapsuudenkotiinsa pitämään seuraa Kajlle, joka on kovasti kiintynyt veljeensä. 

Swärdin teoksessa keskeistä on tunnelma. Se on kuin tunkkainen helteinen ilma, joka kerää taivaalle tummaa pilvimassaa. On vain ajan kysymys, milloin ensimmäinen salama välähtää ja taivas repeää. Juuri tämän saman aistii vahvasti Swärdin teoksessa. Ihmisten välit sähköistyvät: salaisuuksien padot alkavat murentua ja vaiennettu intohimo läikkyä yli. Tulvalta ei ole turvassa kukaan.

Minulla oli aluksi hieman hankaluuksia päästä sisälle, tunkeutua, perheen yksityisyyteen. Vähän jo ehdin säikähtää, oliko viikonlopun ainoaksi matkakirjaksi tekemäni valinta väärä, mutta onnistuin lopulta pääsemään tarinan imuun. Kertojan rooliin pääsevät Kristian, Jack-isä, Ingrid, Lisette, Jens ja Kaj. Siinä missä Kaj kerää purkkeihin kärpäsiä, jotka turpoavat, nauttivat, voivat paksusti, muiden säilötyt salaisuudet alkavat mädäntyessään hiljalleen haista eikä sitä voi pidemmän päälle peitellä. Mustat kärpäset peittävät kuvitelmat siitä, millainen onnellisen kesän pitäisi olla: iloista naurua, juoksevia jalkoja polttavalla hiekalla kohti viilentävää vettä, riemua. Sen sijaan kesä on paise, vihreys on pölyistä ja palanutta, kesä on loppuun kulunutta viserrystä ja valoa. 

Kesällä kerran sykkii painostavasta tunnelmasta ja sisältää kiinnostavia henkilöitä, joiden tarinan haluaa lukea, vaikkei heistä täysin pitäisikään. On ehkä mahdotonta sanoa, kuka on tehnyt oikein, kuka väärin. Swärd takertuu ihmismieleen kuin kärpänen tahmaiseen kärpäspaperiin ja herättelee lukijaa pohtimaan monia asioita, kuten miten rakastetaan oikein. Voiko esimerkiksi poislähtemällä kertoa rakastavansa? 

Swärdin kirjoittaa napakasti ja turhia kiertelemättä. Huttusen suomennosta on sujuva lukea ja kielessä on myös kauniita sävyjä, joista pidin kovasti. Vaikka happea on vähän, kielellä on saatu luotua hieman keveyttä: Kaj jakautuu huoneisiin kuin sade, pisara pisaralta levottomuuta, ilman että edes liikkuu. Teoksen loppu oli minulle pieni pettymys, sillä se kalskahti jotenkin keskeneräiseltä ja jätti sellaisia asioita auki, joista olisin halunnut tietää enemmän. Loppu kuitenkin sopii teokseen siinä mielessä, että tummat pilvet eivät katoa, vaikka helle onkin purkautunut ukkoskuurona. 

Listasin Swärdin teoksen 12 kirjaa riippukeinuun -vinkkeihini, ja nyt kun teos on luettu, pitäisin sen edelleen listalla. Teos sopii erityisesti niille lukijoille, jotka pitävät perheen sisäisistä suhdekuvauksista. Seuraavaksi on luettava Swärdin menestysesikoinen Viimeiseen hengenvetoon, jolta odotan paljon. 

Linkkaan tällä kertaa vain Katrin, sillä hänen arvionsa lopusta löytyy pitkä lista lisää linkkejä erilaisiin arvioihin. Osallistun Swärdin kirjalla Kirjallinen retki Pohjoismaissa -lukuhaasteeseen.