perjantai 26. toukokuuta 2017

Anne Swärd: Viimeiseen hengenvetoon

Viimeiseen hengenvetoon (Till sista andetaget), Anne Swärd. Otava 2011 (ruotsiksi 2009).
suom. Katriina Huttunen. 320 s.

Eletään 1970-luvun eteläruotsalaisessa kylässä, jota paahtava helle painaa kasaan. Eräänä päivänä raivoava tulipalo uhkaa niellä sisuksiinsa kyläläisten talot. Kaikki asettuvat pelastustoimiin, myös 7-vuotias Lo-tyttö. Roihuavan tulen äärellä hänen katseensa kiinnittyy poikaan, joka uhmaa henkensä uhalla petollista savua ja liekkejä. Siinä missä tuli tuhoaa maata allaan, syntyy sen äärellä jotain uutta. Lo nimittäin tutustuu tuon päivän jälkeen 13-vuotiaaseen Lukakseen ja alkaa viettää tämän kanssa paljon aikaa vanhempien kielloista huolimatta. Kumpikin tulee toisesta riippuvaiseksi: Lo ei osaa olla ilman Lukasta, Lukas ei osaa olla ilman Lota.

Jos työnnän käteni muistini vyyhteen, löydän ensimmäiseksi tulen. Tulen joka on ehkä levinnyt kauemmas muistissani kuin todellisuudessa. Tulen, ja sen keskellä Lukasin.

Swärdin esikoisromaani Viimeiseen hengenvetoon (Otava 2011) on kasvutarina, jossa kasvuun liittyvien kipuilujen lisäksi tärkeitä ovat perhe, ystävyys ja rakkaus. Kaikista eniten näistä nousee esiin rakkaus, joka suorastaan roihuaa kirjan sivuilta. Kumpikin tietää, ettei ystävyys voi pysyä samanlaisena sitten, kun Lo ei ikänsä puolesta enää ole lapsi. Lo tietää myös sen, että Lukas odottaa sitä päivää. 

Swärd on taitava väkevän, paikoin lähes tukahduttavan tunnelman luomisessa. Siinä missä tunnelma jäi päällimmäisenä mieleen kirjailijan romaanissa Kesällä kerran (Otava 2012), viipyilee se jälleen vahvasti ajatuksissa myös Viimeiseen hengenvetoon -teoksen jälkeen. Ystävyyden ja rakkauden kipinöinnin tuntee voimakkaasti, ja ne lähes korventavat lukijaakin. Sivut vaihtuvat tiheään ja vaikka välillä henkilöiden toiminta raivostuttaisi, on silti pakko lukea eteenpäin kuin viimeisen hengenvedon hädässä.

Olen varmaan syntynyt tähän, liikkumaan nopeasti ja sinkoutumaan johonkin suurempaan, Kieppumaan kuolemansyntien välillä, omistus, halu, yli, mielisyys, mieli, hyvä, miten voin ikinä enää laskeutua... tyytyä siihen että minulla on taas maata jalkojen alla?

Teoksen henkilökuvaus on sellaista hiekkapaperin karheaa: ei siloteltua vaan henkilöissä on särmää. He ovat sekä ihastuttavia että vihastuttavia. Tämän piirteen muistan myös Kesällä kerran -teoksen henkilöistä, mutta Viimeiseen hengenvetoon -romaanin Lo ja Lukas ovat paljon särmikkäämpiä. Pidin henkilökuvauksesta paljon, vaikken voikaan sanoa aina pitäneeni henkilöiden tekemistä valinnoista. Tämä ristiriitaisuus on mieleeni, mutta jotain pientä kuitenkin jään vielä kaipaamaan itse juonesta. Puute on samankaltainen kuin muistan olleen Kesällä kerran -kirjassakin: tunnelma painuu mieleen, mutta tarina itse tuntuu unohtuvan loppujen lopuksi harmillisen pian. Swärdin upeasta kielestä nautin jälleen kovasti. Se on kuin pöydälle kaatuneiden maustesirottimien sekoitus: on suloista makeutta ja viipyilevää väkevyyttä.


Swärdin romaanista ovat kirjoittaneet myös KatriSusa ja Zephyr.