 |
| Kiltti tyttö (Gone Girl), Gillian Flynn. Wsoy 2013 (englanniksi 2012). suom. Terhi Kuusisto. 444 s. |
Kaipasin kesän alkuun juonivetoista ja nopealukuista teosta, ja päädyin tavallisesta poiketen jännityskirjaan. Gillian Flynnin Kiltti tyttö (Wsoy 2013) on vuosien takainen heräteostos kirpputorilta, ja olin jo ajatellut laittaa sen lukemattomana takaisin kiertoon. Olin etukäteen vähän pelännyt, onko teos liian ahdistava tai täynnä ällöttäviä verilöylyjä, mutta pelot osoittautuivat onneksi turhiksi. Yllätyin positiivisesti, kun huomasin, että Kiltti tyttö onkin enemmän psykologinen jännäri.
Kiltti tyttö kertoo aviopari Nick ja Amy Dunnesta. Tarina lähtee liikkeelle vähän hitaanlaisesti, mutta juoni alkaa rullaamaan houkuttelevammin, kun Nick töistä palatessaan huomaa ulko-oven olevan täysin auki, olohuone on sekaisin kuin tappelun jäljiltä ja vesi kiehuu liedellä. On parin viisivuotishääpäivä ja Amy on kadonnut. Hän ei kuitenkaan ole kadonnut ns. jälkiä jättämättä, sillä Amylla on ollut tapana järjestää hääpäivänä Nickille eräänlaista suunnistusta jättämällä tärkeisiin paikkoihin vihjeitä, joiden ratkaisu vie aina seuraavan vihjeen luo. Ensimmäinen vihjekirjekuori löytyy, mutta kun poliisit huomaavat, että keittiön lattialta on pyyhitty iso määrä verta, katseet kääntyvät epäilyttävän tyynenä pysynyttä Nickiä kohti. Häntä aletaan epäillä, ja media nostaa pian Amyn katoamisen ykkösaiheekseen. Ajojahti on alkanut, ja kaikkien huulilla on sama kysymys: Missä Amy on?
Kiltti tyttö onnistuu hyvin pitämään lukijaa otteessaan ja yllättämään juonenkäänteillään. Paikoin kuitenkin puuduin ja kurkin etenkin loppua kohden, paljonko sivuja on jäljellä, koska tarinassa olisi ollut reilusti tiivistämisen varaa. Flynn nostaa korokkeelle erityisesti avioliiton ja siihen liittyvät kuvitelmat ja odotukset. Nick ja Amy näyttävät ulospäin täydelliseltä avioparilta mutta todellisuus on toinen. Flynn heittää lukijalle kiinnostavia kysymyksiä pohdittavaksi. Olemmeko rooliemme vankeja? Miksi ajaudumme tietynlaiseen rooliin ja onko siitä mahdollista päästä irti? Entä kuka meidät lopulta tuntee parhaiten?
Flynnin teosta lukiessa huomaa pian, ettei henkilöissä ole ketään, josta pitäisi. Hahmot ovat ehkä tarkoituksella aika stereotyyppisiä, mutta itseäni piirre ei juuri haitannut, koska tarinassa maistaa satiirin vahvoja makuja, kuten Elinakin toteaa. Kun teos loppuu, on tyytyväinen, jotta henkilöistä saa irtautua lopullisesti. Loppu nimittäin nostattaa ihokarvat pystyyn ja inhottaa.
Vaikka Kiltti tyttö ei kaikilta osin täydellinen olekaan eikä ehkä säily mielessä kovin pitkään, se onnistuu juuri siinä, mitä kirjalta sillä hetkellä toivoinkin: sen parissa viihtyy ja koukuttuu. Jos siis etsii näillä kriteereillä luettavaa, kannattaa napata Kiltti tyttö kesäkirjaksi.
