 |
| Kaima (The Namesake), Jhumpa Lahiri. Tammi 2005 (englanniksi 2003). Keltainen kirjasto. suom. Kersti Juva. 413 s. Pokkari. Kansi: Tuija Kuusela. |
Jhumpa Lahirin romaani Kaima (Tammi 2005, engl. 2003) kertoo Gogol Gangulista, jonka elämää seurataan kolmikymppiseksi asti. Gogol syntyy vuonna 1968 bengalilaisperheeseen, joka on muuttanut Bostoniin. Isä, Ashoke, työskentelee opettajana MIT:ssä. Hän on sopeutunut hyvin amerikkalaiseen yhteiskuntaan, mutta äiti, Ashima, ikävöi takaisin kotimaahansa ja tuntee itsensä irralliseksi, alati pahoinvoivaksi: Elämä ulkomaalaisena, alkaa Ashima käsittää, on eräänlainen elämänikäinen raskaus - jatkuva odotuksen tila, ainainen taakka, loppumaton huono olo. Se on pysyvä kuorma, poikkeus arkisesta elämästä joka kerran oli, kunnes eräänä päivänä saakin yllätyksekseen havaita, että entinen elämä on kadonnut ja tilalle on tullut jotakin monimutkaisempa ja vaativampaa. Kuten raskaus myös elämä ulkomaalaisena, näin Ashima uskoo, on tila joka herättää uteliaisuutta tuntemattomissa, saman sekoituksen sääliä ja kunnioitusta.
Kaima on pohjavireeltään surumielinen ja herkkä teos. Gogol kokee niin taustansa kuin nimensä vieraaksi eikä hän voi ymmärtää vanhempiensa vaatimuksista esimerkiksi sitä, miksi hänellä täytyisi olla koulussa eri nimi kuin kotona tai miksi pitäisi lähteä moneksi kuukaudeksi Intiaan ja jättää kaikki mukavuudet. Vaikka Gogol päätyy vaihtamaan etunimensä, hän huomaa pian, ettei pelkkä nimenvaihdos irrota häntä ensimmäisestä nimestään ja alkuperästään. Hänen identiteettinsä on kuin huojuva palikkapino, joka ei millään meinaa pysyä koossa. Gogol joutuu yhä uudelleen ja uudelleen kysymään itseltään, kuka hän todellisuudessa on. Lahirin romaani on teemoiltaan runsas; identiteetin etsimisen lisäksi käsitellään kahden kulttuurin eroavaisuuksia, uuteen kulttuuriin sopeutumisen haasteita, siirtolaisuutta, sukupolvien välisiä eroja sekä perheen merkitystä yksilölle.
Kaima on ensimmäinen lukemani teos Lahirilta, ja hyllyssä odottelee myös Tulvaniitty. Kaima valikoitui viimein luettavaksi, kun sitä ehdotettiin blogini instagram-tiliin laittamastani kirjapinokuvasta. Pakko oli ihmetellä, miksen ole tätä teosta lukenut jo aiemmin. Lahirin romaani osoittautui täydelliseksi valinnaksi, sillä viime aikoina olen kaivannut ennen kaikkea jouhevaa juonen etenemistä ja elämänmakuista tarinaa. Kaima tuo väkisinkin mieleen Adichien romaanit, jotka käsittelevät amanlaisia teemoja mutta myös tarraavat lukijan helposti otteeseensa ja antavat hienoja lukuelämyksiä.
Lahirin luomat henkilöt ovat luontevia ja helposti lähestyttäviä. Gangulin perhe tulee lukijalle läheiseksi, ja pidin kovasti heistä jokaisesta. Se, mitä jään Lahirin teoksesta kaipaamaan, on jokin pieni lisäpotku. Ehkä jotain olisi voinut tiivistää tai muovata niin, että teos saisi vielä sitä jotain. Toisaalta tuntemukseni voi myös johtua vähäeleisestä ja rauhallisesta kerronnasta, mikä ei ollut lainkaan huono asia; ihailtavinta siinä on se, miten ikään kuin huomaamatta Lahiri luo upean tarinan ja miten vaivattomasti lukija seuraa perässä. Lukuhetkellään Kaima on nautinnollista luettavaa, ja aion ehdottomasti lukea Lahirilta lisää. Suosittelen lämpimästi nappaamaan Kaiman kesäkassiin.
"Me kaikki tulemme Gogolin päällystakin alta."
