Enni Mustonen: Emännöitsijä

Emännöitsijä, Enni Mustonen.
Otava 2016 (ensimmäisen kerran 2015).
Seven-pokkari. 445 s.
Kannen suunnittelu: Timo Numminen.

Emännöitsijä (Otava 2015) on kehutun Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan kolmas osa. Siinä kirjailija Enni Mustonen kuljettaa Sibeliuksilla lapsenpiikana toimineen Idan emännöitsijäksi Albert Edelfeltin ateljeeseen Helsinkiin. Albert on usein kuukausien matkoilla etenkin Pariisissa, mutta työt eivät siskojen ja Ellen-rouvan takia pääse loppumaan. Ida passitetaankin usein Edelfeltin siskojen luo sekä Ellen-rouvan huvilalle Espoon Villa Ekaan. Kesäisin Ida pääsee mukaan Edelfteltien Haikkoon kesäasuntoon. Omaa vapaa-aikaa ei ole juuri nimeksikään. Yksinäisinä hetkinään Ida kaipailee elämäänsä romantiikkaa, ja lopulta hän kokeekin elämänsä romanssin.

Mustonen taitaa historiallisen romaanin kirjoittamisen; Emännöitsijässä, kuten muissakaan sarjan osissa, ei ole mitään pakotettua tai päälleliimatun oloista. Merkittävät kulttuurihistorialliset henkilöt solahtavat tarinaan vaivattomasti, ja heihin on saatu puhallettua aidontuntuista persoonaa. Fiktio ja fakta kulkevat sulavasti käsikkäin, toisiaan tukien, riitelemättä. Suomen historia tulee henkilöiden, heidän puheensa ja arkisen tohinan kautta kiinnostavasti esiin.

Pidin kovasti siitä Idasta, joksi hän Emännöitsijässä kuoriutuu. Parikymppinen Ida kasvaa entistä enemmän tytöstä aikuiseksi naiseksi. Hän ei enää kavahda arvokkaammankaan henkilön ikäviä kommentteja niin kuin ennen vaan nyt Ida uskaltaa sanoa vastaankin, olla jämpti eikä ole enää niin vain kenenkään pomputeltavissa. Hän kasvaa itsevarmemmaksi ja osaa asiallisesti katkaista pesupaikalla toisten juoruilta siivet. Idassa on edelleen se ihastuttava reippaus ja elämänmyönteisyys niin kuin aiemmissa osissa. Hän on helposti lähestyttävä, aito ja aina valmis auttamaan muita muttei tunnu kuitenkaan ärsyttävän "yli-ihmiseltä". Aiemmista osista on tullut tutuksi, että Ida nauttii lukemisesta, ja Emännöitsijässä hän alkaa hankkia tietoa enemmän taiteesta. Yksi kirjan lempikohtiani on, kun Ida astuu ensimmäistä kertaa Kansankirjastoon suosituksineen (!) ja hämmästelee onnellisena kaikkia niitä loputtomalta tuntuvia kirjahyllyrivejä. 

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on kertakaikkisen ilahduttavaa luettavaa. Emännöitsijä oli hyvä valinta Asko Sahlbergin raskaan Irinan kuolemat -teoksen jälkeen; sai heittäytyä tutuksi tulleen Idan elämään ja hengittää taas kevyemmin. Vaikka Emännöitsijää olisi mielestäni voinut hieman sivumäärältään lyhentääkin, oli jälleen antoisaa antaa tarinan vain viedä mukanaan. Emännöitsijän jatko-osa, Ruokarouva (Otava 2016), ilmestyi viime kuussa, ja aion sen lukea vielä kesän aikana. Myös tälle osalle on odotettavissa jatkoa. Satuin näkemään Ylen Aamun kirjassa Mustosen haastattelun, jossa hän kertoi viidennen osan olevan tekeillä ja paljasti myös hieman, mistä se kertoo. Haastattelun voi käydä katsomassa Yle Areenan sivuilta, täältä.

Jos Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaan on vielä tutustumatta, suosittelen lämpimästi lukemaan. Sarjaa ei ole välttämätön lukea kronologisesti mutta suosittelisin itse kyllä aloittamaan ensimmäisestä osasta eli Paimentytöstä. Sarjan kieli on suoraviivaista ja sujuvaa, joten teokset sopivat hyvin myös vähemmän lukeville tai niille, jotka eivät pidä koukeroisesta kielenkäytöstä. Historiallisen romaanin ystäville sarja on ehdoton herkku.

Emännöitsijästä ovat kirjoittaneet myös esim. Amma, Krista, Mari Saavalainen ja Nina. Linkit aiempien osien arvioihini: Lapsenpiika (Otava 2014) ja Paimentyttö (Otava 2013).

Enni Mustonen: Lapsenpiika

Lapsenpiika, Enni Mustonen.
Otava 2015 (ensimmäisen kerran 2014).
Seven-pokkari. 366 s.
Kannen suunnittelu: Timo Numminen.

Luin viime kesänä Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan avausosan, Paimentytön (Otava 2013), ja ihastuin täysin. Avausosassa orvoksi jäänyt Ida työskentelee piikana Topeliuksen taloudessa, mutta toisessa osassa, Lapsenpiiassa (Otava 2014), Ida muuttaa Helsinkiin Elisabetinkadulle Sibeliuksen perheen luo lapsenpiiaksi. Vapaata ei juurikaan ole, vaan Idan elämä on työtä aamusta iltaan ja joskus myöhäiseen yöhön saakka, jos on odotettava säveltäjämestaria kotiin. Aino odottaa kolmatta lastaan ja tyttäret Eva ja Ruth kiintyvät nopeasti Idaan. Perhosia vatsaan aiheuttaa Paimentytöstä tuttu Elias, joka työskentelee vossikkarenkinä ja asustaa samassa pihapiirissä.

Lapsenpiika on yhtä mainiota luettavaa kuin edeltäjänsäkin. Mustonen kuvaa kulttuurihistoriasta tuttuja henkilöitä hyvin aidontuntuisesti. Minulle oli Lapsenpiikaa lukiessani - ja on edelleen - kesken Jean Sibeliuksesta kertova teos Elämän mosaiikki. Jean Sibelius säveltäjänä ja ihmisenä (Siltala 2015), ja Mustonen onnistuu taitavasti kuljettamana lomittain faktaa ja fiktiota. Lukiessa tuntee itsensä yhtä lumoutuneeksi kuin 1800-luvun lopun Helsingin kaduilla ensimmäistä kertaa kulkeva Ida; vilkas Esplanadi, Ekbergin paakelsit, hevosvaunujen kolke ja elävien kuvien hämmästely. 

Ida on henkilönä yhtä lämmin kuin Paimentytössä. Kaipasin siinä tyttöön kuitenkin pienoista särmää, jota on nyt nähtävissä nuoressa naisessa. Paikoin Idan käytös on silti jotenkin lapsekasta, mutta pääasiassa hän on ihastuttava ja reipas henkilö, jonka mielellään tapaisi, jos se vain olisi mahdollista.

Lapsenpiikaa lukiessa on hyvä olla eikä sen historiallisesta miljööstä ole kiire pois. Teoksessa on totta kai paljon arkisen touhun kuvaamista, mutta se ei tunnu yhtään tylsältä. En tiedä, miten Enni Mustonen sen tekee, mutta hänellä on taito kuvata arkea koukuttavalla tavalla. Ehkä ne ovat niiden arkisten hetkien joukkoon kätkeytyvien jännitteiden ansioita: taskussa polttava kirje mielitietyltä, vieraat kadut tai arjen asettelu Jannen työn mukaan. 

Teoksen lopussa luodaan pohjaa sarjan kolmannelle osalle, Emännöitsijälle (Otava 2015). Sibeliukset ovat muuttamassa Italiaan, ja Janne on hommannut Idalle taloudenhoitajan pestin taiteilija Albert Edelfeltin taloudesta. Mahtavaa, että edessä on vielä yhden kirjan verran hetkiä Idan seurassa.

Jos et vielä ole tutustunut Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaan, suosittelen lämpimästi lukemaan. Sarja sopii erityisesti, jos historialliset romaanit ja arkinen kuvaus miellyttävät. Kuten kirjoitin Paimentytön arviossa, sarja sopii helppolukuisen kielensä ansiosta myös niille lukijoille, jotka lukevat vähän.

Lapsenpiiasta ovat kirjoittaneet myös mm. Amma, Lukuneuvoja ja Aletheia. 

Risto Rasa: Tuhat purjetta. Kootut runot

Tuhat purjetta. Kootut runot, Risto Rasa.
Otava 2011 (ensimmäisen kerran 1992).
Seven-pokkari. 433 s. + sisällysluettelo.

Elämä on kuin tervapääskyn pesä:

ilmasta siepatuista tarpeista

lujasti muurattu tuulenpesä.

Risto Rasan yksiin kansiin koottu runokokoelma Tuhat purjetta (Otava 2011) on kuin kansikuvansakin voikukka, josta runot irtoavat kevyesti ja lentävät voikukan siemenen lailla ilmavirran mukana kieppuen. Kokoelman runot ovat pullollaan lyhyitä hetkiä, tuokiokuvia pääasiassa luonnosta mutta myös arkisista hetkistä ja tunteista. 

Niin kuin aalto uittaa aallon

                yli valtameren,

niin selviydymme mekin

       toinen toisiamme tukien.

Olen aina pitänyt Rasan runoista, koska niitä on helppo lähestyä. Niiden äärellä ei tarvitse kainostella sitä, ettei ole vahvimmillaan runojen maaperällä. Tuhat purjetta on kuitenkin ensimmäinen lukemani kokonainen Rasan runoteos, ja päätin avata kirjavuoteni runojen osuuden pehmeällä laskulla (vuosi on muuten alkanut runojen osalta hyvin, sillä yöpöydän pinossa on peräti kolme runokirjaa!) Tähän kokoelmaan on koottu runoja seitsemästä eri runoteoksesta vuosilta 1971-1990. Runoissa on niin kielellä leikittelyä ja lapsenomaista vekkuliutta kuin myös seesteisempiä hetkiä. 

Sade taukoaa katolla,

mutta mitä te oikein puhutte,

että älä kuule luulekaan että se lopetti

että ehei!

se vain istu piipun viereen

kenkiänsä sitomaan. 

Vaikka Rasan leikkimieliset runot ilahduttavatkin, kaikista eniten mieleeni ovat runot, joissa liikutaan luonnossa tai pohditaan tunteita. Etenkin Rasan luontorunoja lukiessa mieli rauhoittuu. Rasan runot osoittautuvat lempeäksi pakopaikaksi, jossa kuuluu esimerkiksi tervapääskyn ja sinirinnan laulu, tuulihaukan siivenisku ja tunturikoivun huokaus. Voisikin sanoa, että jos metsää ei ole lähellä hiljentymiseen ja mieltä kaihertavista ongelmista irtautumiseen, kannattaa turvautua Rasan luontoaiheisiin runoihin. Niissä on juuri se hetki, kun kulkijan rivakka askellus muuttuukin verkkaisemmaksi, katse kohoaa maanrajasta tuijottamaan tanssivia lumihiutaleita ja kun kulkija huomaa pohtivansa, laskeutuuko hiutale lopulta koskaan maahan saakka. 

Lähdin rantaan

hukuttaakseni ajatukseni mereen.

Horisontti keinahti,

kuin aalloilla.

Hopeasolmuissa ne kimaltelivat,

poijujen varjoissa

              väreilivät. 

On taito osata sanoa vähän niin, että sanottu jää väreilemään vahvasti mieleen. Rasalla on minimalistisuuden paletti hallussaan. Parhaimmillaan on vain kolme säettä, kolme sanaa ja maisema väreineen avautuu selkeänä lukijan silmien edessä kauniina tunnelmapalana:

Ilta,

päivän

vedos

Vaikka kokoelman runot eivät kovin vaikeita olekaan, niistä ei jää valjua makua suuhun eikä simppeli ulkomuoto välttämättä takaa suoraa reittiä tulkintaan. Rasan runoissa on omanlainen taikansa, joissa yksinkertaisuuteen kätkeytyy se jokin. 

Ilta laskeutuu kirjan sivuille.

Pari riviä,

varjot askelten jäljissä.

Istun, luen,
koen tunnelmaruumiistani.