Philip Teir: Talvisota. Avioliittoromaani

Talvisota. Avioliittoromaani (Vinterkriget), Philip Teir.
Otava 2013. 345 s.
suom. Jaana Nikula. 

Oli helppoa kuvitella, että omassa elämäntarinassa oli suuria, merkittäviä teemoja, että ne johtivat tiettyihin ratkaiseviin kohtiin, joissa kaikki ikään kuin huipentui, tosin sellaiset kohdat olivat aina tuntuneet Maxista jälkeenpäin sommitelluilta. Itse asiassahan elämä koostui erilaisista hankaluuksista, kiusallisista sattumista ja episodimaisista jaksoista, jotka eivät välttämättä liittyneet yhteen. Yleensä ei puhuttu hetkistä, jotka jättivät suurimmat jälkensä elämään, koska niissä oli kyse epäonnistumisista: avioeroista, lapsista joihin ei enää pidetty yhteyttä, noloista väärinymmärryksistä. Elämässä ja valinnoissa oli huomattavasti vähemmän hallittua järkiperäisyyttä kuin päältä katsoen näytti.

Suomenruotsalaisen Philip Teirin ensimmäisessä romaanissa Talvisota (Otava 2013) taistelutantereena on avioliitto. Teoksen alussa avioliitto on jo revennyt kahtia: Lastenlasten hamsterin pakastaminen oli Maxin ja Katriinan ensimmäinen virhe sinä talvena, mutta ennen avioeroa virheitä tuli vielä monta. Palataan syksyyn. Sosiologian professori Max Paulin 60-vuotispäivä lähestyy. Vaimo Katriina kokee avioliitossaan hyviä hetkiäkin mutta on alkanut kritisoida liittoa: avioliitto oli eräänlaista molemminpuolista tyranniaa, aivan kuin olisi elänyt moitteetomasti toimivassa toralitäärisessä valtiossa. Perheen kuopus, Eva, opiskelee Lontoossa taidekoulua ja opettajana toimiva Helen yrittää selvitä ruuhkavuosista mutta pelkää näkevänsä peiliin katsoessaan äitinsä. Maxin entinen opiskelija, Laura Kantokorpi, ei todellakaan merkitse hyvää, kun tämä ottaa lehtitoimittajana yhteyttä Maxiin.

Teirin romaanissa kulkevat limittäin perheen eri jäsenten elämät. Toisaalta seurataan Maxia ja Katrinaa, välillä Helenin hektistä perhe-elämää tai hypätään Evan opiskelijaelämään. Miljöökuvaus on miellyttävää, liikuttiin sitten Helsingin kaduilla, Pohjanmaan lakeuksilla tai Lontoon vilinässä.

Talvisota on raikas raskaasta aiheestaan huolimatta eikä ollenkaan tunkkainen tai masentava. Terävän huumorin miekka heiluu usein ja sen terä osuu niin avioliiton kuin perhe-elämän maneereihin. Paikoin lukija vähintään edes hymähtää Teirin tarkkanäköisille huomioille, esimerkiksi seuraaville väsähtäneen Helenin sanoille: pallomeri oli oikeastaan riemunkirjava voileipäpöytä, jossa oli tarjolla talven kaikki vatsataudit. Suomennos on niin sujuvaa luettavaa, että sivut kahisevat nopeaan tahtiin. Joitain pieniä virheitä on jäänyt, esimerkiksi Michael vaihtuu vahingossa Mikaeliksi, mutta tällaisista seikoista huolimatta Teirin konstailematonta ja teroitettua kieltä lukee mielellään.

Keskustelut taiteesta ja sosiologiasta ovat kiinnostavaa luettavaa ja antavat lukijalle muutakin kuin arkisia kuvauksia perheen elämästä. Itseäni miellyttivät etenkin taidepohdinnat. Talvisota valikoitui hyllystäni tämän vuoden ensimmäiseksi teokseksi, koska oletin, että Teirin romaani olisi kepeä ja nopealukuinen. Niinhän se tosiaan onkin. Talvisota ei ole mitenkään yllättävä tai tajunnanräjäyttävä mutta äärimmäisen viihdyttävä. Siinä se onnistuu täydellisesti.

Teirin romaanista ovat kirjoittaneet esimerkiksi Suketus, Katri ja Lukuneuvoja. Osallistun teoksella talven lukuhaasteeseen. 

Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas

Marsipaanisotilas, Ulla-Lena Lundberg.
Gummerus 2013 [Marsipansoldaten 2001, Gummerus].
suom. Leena Vallisaari. 642 s.

Ja sitten ryskettä ja rytinää ja koillisessa tupruava tulipunainen sarastus. Lotinapelto palaa, koko roska yhdellä kertaa. Suomen tykistö ampuu minkä kerkiää, järeät putket sylkevät monen metrin mittaisia lieskoja ja ulvoen, karjuen ja huokaillen suomalaiset lähettävät joululahjansa periviholliselle. Rauhallista joulua!

Viime vuonna ensimmäinen lukemani teos oli Ulla-Lena Lundbergin Jää (2012), joka ihastutti niin, että pääsi lempikirjojeni joukkoon. Vuoden toiseksi viimeisenä teoksena luin myös Lundbergia. Halusin Marsipaanisotilaan (alk. 2001) avulla kurkistaa suomenruotsalaisen Petter Kummelin nuoruuteen ja tutustua paremmin hänen perheeseensä. Aamuisin lukija on keskellä kiirettä ja hyörinää, kun äiti Martha valmistautuu ottamaan oppilaitaan vastaan, isä Leonard lämmittää huoneita, tomera Petter patistelee kahta veljeään, Frejtä ja Görania, sekä aamu-unista pikkusiskoaan Charlottea koulutielle ja junalle. Sen jälkeen talossa tikittää vain kello, luokkahuoneista kaikuu aamuvirsi, hetken on rauhallista. 

Kummeleiden lätyiltä tuoksuvan arjen katkaisee talvisota. Frej ja Göran lähtevät rintamalle, teologiksi opiskeleva Petter jää kotipuoleen. Vaikka sota on läsnä, sen jyly kaikuu hieman taaempana, sillä kiihkeän toiminnan sijaan Lundberg kuvaa ennen kaikkea ihmisten ajatuksia, arkisia hetkiä ja selviytymiskeinoja niin rintamalla kuin kotonakin. Veljekset ovat jatkuvassa kirjeenvaihdossa kotiin. Vähäpuheisen Frejn kirjeet ovat asiallisia, kaikkien rakastama Göran sen sijaan pyytää, milloin mitäkin syömistä, pääasiassa sokerista. Kotiväki täyttää kaikki sodassa olevien poikiensa toiveet. Rintamalla Göran on se, joka keksii leikkejä viihdykkeeksi sotilaille ja joka keplottelee vastuusta, on huoleton ja lihoo äidin lähettämistä herkuista. Frej on on Göranin vastakohta; hän on melkoinen jurottaja ja hehkuu hiljaista arvokkuutta. Kotipuolessa väysymykseen saakka tunnollinen Petter auttaa mukisematta vanhempiaan ja kyläläisiä mutta kaipaa itsenäisyyttä, omaa rauhaa. Kaunis Charlotte tanssahtelee kylällä, sipisee ja kihertelee tyttöjen kanssa, nauttii naiseudun nupustaan, jolla hän vetää poikia puoleensa. Siten hän peittää sodan jylyn ja kauhun piiloon, leikkii kuin sitä ei olisikaan. 

Lempikirjaperheeni on jo kauan ollut Väinö Linnan TPA-sarjan Koskelat. Jos jo Jäässä kiinnyin Kummeleihin, niin nyt tuo suhde lujittui entisestään. Lundberg kuvaa henkilöitä lämmöllä ja rakkaudella, ja se välittyy lukijalle hyvin. Seurasin sydän syrjällään Göranin huoletonta eloa rintamalla ja ilahduin, kun Frejkin pääsee enemmän ääneen loppupuolella teosta ja hymyilin yhdessä Petterin kanssa tämän salaiselle tyttöystävälle, jonka nimen jo tiesin. Koska en enää muista Petterin sisaruksista mitään Jään pohjalta, oli heidän nuoruuteensa tutustuminen entistä kiinnostavampaa. Charlotte tosin jää hieman etäisemmäksi kuin veljekset, mutta hänen merkityksensä perheen ilahduttajana sota-aikana ei ole vähäpätöinen. 

Kummeleiden elämään on helppo sujahtaa, sillä Lundbergin kerronta on lempeää, kiireetöntä ja jutustelevaa. Toisaalta koin tämän välillä aavistuksen pitkäveteiseksi, unettavaksikin. Välillä kerronta tuntuu olevan kompastumaisillaan, kun kerrottavaa olisi paljon eikä mitään haluttaisi jättää pois. Siksi lukiessa syntyi tunne juuri jaanankin mainitsemasta luonnosmaisuudesta. Marsipaanisotilas ihastutti muttei solahtanut rymisten sydämeen niin kuin Jää. Se kuitenkin tarjosi rattoisia lukuiltoja, jolloin en olisi halunnut sulkea kirjaa ja toivottaa Kummeleille hyviä öitä. Joka kerta, kun teoksen sulki, suussa pystyi maistamaan kaikkien niiden lähetettyjen karamellien sokerin, tuvassa tuoksuvan uunituoreen pullan. Ja kun lukija viimein sulkee silmät, vilahtaa sankarihautajaisten kunniavartiostossa seisovan siistin, pehmeäposkisen, kirkkain silmin katsovan pojan kasvot. Niin syötävän suloinen kuin makea marsipaanisotilas.

Lundbergin teosta on luettu monessa blogissa. Katja rakastui Lundbergin lämpimään ironiaan, Sara piti erityisesti Frejstä ja Petteristä, Unni koki suurta lukemisen iloa ja Minna päättää arvioinsa sanoihin Oi hyvänen aika. Marsipaanisotilas on toinen lukemani teos Ihminen sodassa -haasteeseen.