Lyhytarviot klassikkoteoksista: Ranya ElRamly & Fredrika Runeberg

Naisten kirjoittamien klassikoiden lukeminen on sujunut kivasti Joka päivä on naistenpäivä -lukuhaastetta ajatellen: olen lukenut nyt kaikkiaan viisi klassikkoa. Tällä hetkellä ei ole yhtäkään kesken, mutta eiköhän sitä syksyllä sitten taas! Luin kesäkuussa kaksi klassikkoteosta: Ranya ElRamlyn toistaiseksi ainoan romaanin Auringon asema ja Fredrika Runebergin kirjoittaman Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä. Olen iloinen, että sain viimein tartuttua näihin, sillä molemmat ovat olleet pitkään tbr-listallani. Valitettavasti kumpikin jäi mieleen aika hatarasti ja olen jo unohtanutkin aika paljon kummastakin, mutta lukuhaastetta varten kirjoitan kuitenkin edes lyhyesti.

Auringon asema, Ranya ElRamly. Otava 2003 (ensim. kerran 2002). 190 s. Kirjastolaina.

Ranya ElRamlyn romaanissa Auringon asema tytär kertoo edesmenneiden vanhempiensa rakkaustarinan ja kuljettaa lukijan muistoissaan Egyptiin, mistä tyttären isä on kotoisin. Hänen isänsä ja suomalaisen Anun katseet kohtaavat junassa ja rakkaus syttyy. Minun isäni katsoi minun äitini vaaleansinisiin silmiin ja näki unelmiensa maan. Siinä maassa olisi tilaa kaikille, ei ketään roikkumassa hihassa ja muistuttamassa: tämä on sinun maasi ja sinun aikasi ja sinun paikkasi ja sinun vastuusi ja sinun velvollisuutesi ja sinun sukusi ja sinun valintasi ja sinun menneisyytesi ja sinun tulevaisuutesi, ja muista poikani se, että Egytistä ei koskaan pääse lähtemään - - 

En oikein tiedä, mitä tarkalleen ottaen odotin, mutta jostain syystä Auringon asema osoittautui joksikin muuksi kuin etukäteen kuvittelin. Ehkä en odottanut niin kuvailuun painottuvaa kerrontaa, mene ja tiedä. Kuvailu kuitenkin työnsi minua tällä kertaa etäämmälle tarinasta, sillä olen viimeistään tämän vuoden aikana myöntänyt itselleni lukumakuni muuttuneen erityisesti kuvailun suhteen: siinä missä ennen rakastin sitä, nykyään arvostan enemmän vähäeleisyyttä ja juoneen keskittymistä. Auringon asema on pitkiä virkkeitä, paljon toistoa, soljuvaa ja lyyristä kieltä, joka on kyllä kaunista ja maalaa auringossa palavan Egyptin upeasti lukijan eteen, mutta jätti minut tällä kertaa vähän syrjään enkä saanut tarinasta otetta. Silloin kaikki kukat vihdoinkn puhkesivat, ne eivät enää mahtuneet minun sisääni, ja niin niitä tuli silmistäni kyyneleinä.

Vaikka Auringon asema jäi kohdallani vaisuksi lukukokemukseksi, se käsittelee hyvin kahden eri kulttuurin eroja sekä ihmisen suhdetta omiin vanhempiinsa. Jos etsit juonivetoisuuden sijaan kuvailuun ja kauniiseen kieleen keskittyvää luettavaa, tämä voisi olla sopiva valinta.

Helmet-lukuhaaste 2019: 4. Kirjailijan ainoa teos

Joka päivä on naistenpäivä -lukuhaaste

Lukemattomat naiset -lukuhaaste (naisen kirjoittama klassikko)

Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä. Kertomus isonvihan ajoilta, Fredrika Runeberg.
suom Tyyni Tuulio. Wsoy 1981. (Ruotsiksi v. 1858). 207 s. Kirjastolaina.

Olen erityisen iloinen siitä, että sain viimein luettua ensimmäisen teoksen Fredrika Runebergilta. Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä kertoo nimensä mukaisesti Katarinasta ja hänen tyttäristään, Ceciliasta ja Margaretasta. Tapahtumat sijoittuvat isonvihan aikaan 1700-luvun Tampereelle, jolloin leskeksi jäänyt Katarina joutuu pakotettuna lähtemään Hatanpään kartanosta (jota tuolloin ei tunnettu tällä nimellä). Pakoa yrittäneistä tyttäristä Margareta joutuu joksikin aikaa perheestä erilleen. Kun perhe on jälleen koossa, nousevat keskiöön tyttärien puolisot ja se, hyväksyykö määrätietoinen ja tarkka Katarina esimerkiksi alempisäätyistä miestä Margaretan aviopuolisoksi.

Kiinnostavinta teoksessa on juuri tyttärien suhteiden käsittely sekä Katarinan suhtautuminen niihin, ja nämä myös jäivät alun tapahtumien lisäksi vahvasti mieleen - ylipäänsä kirjan naiset ovat kiinnostavia ja mieleenpainuvia henkilöitä. Oli positiivinen yllätys lukea tapahtumista, jotka sijoittuivat yhteen entisistä lemppari lenkkeilyreiteistäni Hatanpään kartanon ympäristöön.

Luin teosta kuitenkin aika pitkään ja jätin sen välillä tauolle lukiessani muuta, sillä vanhahtava kieli lauserakenteineen ja jotenkin imuton kerrontatyyli saivat ajatukset harhailemaan helposti muualle. Haasteista huolimatta suosittelen tutustumaan: onhan kyseessä ensimmäinen suomalainen historiallinen romaani. 

Helmet-lukuhaaste 2019: 29. Kirjassa nähdään unia

Joka päivä on naistenpäivä -lukuhaaste

Lukemattomat naiset -lukuhaaste (naisen kirjoittama klassikko)

Sylvia Plath: Lasikellon alla

Lasikellon alla (The Bell Jar, 1963), Sylvia Plath. Otava 1997 (ensimm. kerran suomeksi 1975),
suom. Mirja Rutanen. 238 s. Kirjastolaina.

Esther Greenwood on aina ollut hyvä koulussa, nauttinut erityisesti kirjoittamisesta ja silmissä siintää tarkka päämäärä siitä, mitä hän haluaa tulevaisuudeltaan. Kun Esther voittaa muotilehdessä olleen kirjoituskilpailun, hän pääsee stipendin avulla kuukaudeksi New Yorkiin paikalliseen lehteen harjoittelijaksi. Työharjoittelun aikana Esther huomaa ikään kuin alati keikkuvansa huteralla tasapainolaudalla: samaan aikaan olisi kyettävä osoittamaan olevansa loistava kirjoittaja ja työntekijä, mutta myös hehkeä, kaunis ja sosiaalinen muiden tyttöjen joukossa, osallistuttava kaikenlaisiin rientoihin ja löydettävä itselle kumppani. Esther ei ole sosiaalisilta taidoiltaan yhtä taidokas kuin kirjoittajana, ja hän huomaakin pian jäävänsä ystävänsä ja muiden tyttöjen varjoon ja olevansa aina lopulta sivustaseuraaja ja yksin. Esther alkaa muuttua yhä alakuloisemmaksi ja entistä synkemmät varjot vallata mieltä. Aina kun yritin keskittyä, ajatukseni liukuivat kuin luistimilla jonnekin suureen tyhjyyteen ja tekivät siellä hajamielisiä piruetteja. 

Tilanne pahenee, kun Esther palaa kotiin ja saa kielteisen kirjeen tärkeältä kirjoituskurssilta. Kun tarkoin suunniteltu ponnahduslauta elämään palaa tuhkaksi, tulevaisuus näyttäytyy tarkoituksettomana, mustana kuiluna. Esther joutuu shokkihoitoihin ja alkaa miettiä erilaisia keinoja lopettaa elämänsä. Itsemurhayrityksen jälkeen edessä on vuosien pitkä hoito- ja toipumiskausi. 

Lasikellon alla (Otava 1997) on amerikkalaisen runoilijan Sylvia Plathin (1932-1963) ainoaksi jäänyt romaani; Plath teki itsemurhan pian teoksen julkaisun jälkeen. Teos nojaa Plathin elämään, erityisesti hoitolaitosten osalta; ehkä juuri sen vuoksi Estherin ääni tuntuu niin aidolta ja koskettavalta. Lasikellon alla on siis samalla matka Plathiin itseensä, vaikka tarina fiktiivinen onkin.

En ole aiemmin lukenut mitään Sylvia Plathilta, ja Lasikellon alla on ollut jo pitkään tbr-listoillani. Onneksi sain sen viimein luettua Joka päivä on naistenpäivä -lukuhaasteen innoittamana, sillä Lasikellon alla osoittautui alusta alkaen teokseksi, josta oli vaikea irrottautua. Lisäksi se sai minut kiinnostumaan Sylvia Plathin päiväkirjat -teoksesta, jonka jo hankinkin kirjastosta odottelemaan lukemista. Lasikellon alla pureutuu syvälle masentuneeseen ihmismieleen, jossa ei ole valonpilkahduksia, ainoastaan painostavaa pimeyttä, josta ei näe syytä etsiä tietä ulos. Juuri tämä mielenterveysongelmien kuvaus kiinnosti minua kaikkein eniten, ja teos sai miettimään, miten pienikin asia voi tyrkätä ihmismielen pahasti raiteiltaan ja miten ensisijaisen tärkeää olisi päästä hoitoon. Tästä Lasikellon alla onkin äärimmäisen hyvä muistutus. Ei pidä kuitenkaan säikähtää, että teos olisi raskas tai uuvuttava tummanpuhuvan yleisvärinsä takia, sillä Lasikellon alla valaa myös toivon valoa ympärilleen. Uskon, että teos jää mieleen pitkäksi aikaa. 

Helmet-lukuhaaste 2019: 40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia 

Joka päivä on naistenpäivä -lukuhaaste 

Lukemattomat naiset -lukuhaaste (naisen kirjoittama klassikko)

Joel Haahtela: Adèlen kysymys

Adèlen kysymys, Joel Haahtela. Otava 2019. 188 s. Kansi: Päivi Puustinen. Kirjastolaina.

Lumisade alkoi hetki sitten. Olen kuullut sanottavan, että tähdet ovat enkelten sydämiä, jotka palavat heidän läpikuultavissa ruumiissaan. Mutta pimeys on sammuneita sydämiä, joita on monin verroin enemmän, ja siksi yössä on enemmän pimeyttä kuin valoa. Ja lumisade on sammuneiden sydänten tuhkaa. 

Näin pökerryttävän upeasti alkaa Joel Haahtelan yhdestoista pienoisromaani Adèlen kysymys (Otava 2019). Meinasin jäädä ihan totaalisen jumiin tuohon aloituskappaleeseen: luin sen uudelleen monta kertaa ja sydämeni heitti kärrynpyörää toisensa perään. Rauhallinen ja jopa hiljainen aloituskappale kuvaa hyvin koko pienoisromaanin tunnelmaa, ja aavistin valinneeni Adèlen kysymyksen juuri oikeaan hetkeen. Sellaiseen, jolloin tuntuu, että haluaa asettua kellumaan seesteiseen kerrontaan; sellaiseen, jossa ei näennäisesti tapahdu paljoa mutta jossa kaikki oleellinen tapahtuukin päähenkilön pään sisällä: ajatuksissa, mietteissä ja pohdinnoissa elämästä.

Adèlen kysymys kertoo miehestä, joka saa ystävänsä erikoisesta kokemuksesta kipinän matkustaa luostariin Pyreneille. Mies on kiinnostunut yhdeksänsataa vuotta sitten eläneestä Pyhästä Adèlesta joka uskomuksen mukaan putosi jyrkänteeltä mutta selvisi siitä yllättäen hengissä. Tapauksen jälkeen Adèleeseen alettiin suhtautua pyhimyksenä, jolle esimerkiksi tuotiin parannettavaksi sairaita. Mitä yhdeksänsataa vuotta sitten todella tapahtui? Mikä on Adèlen tarinan totuus? Luostari, sen munkkiveljeskunta ja käsinkosketeltava hiljaisuus vievät miehen ajatukset myös omaan elämään, jossa myös on käsittelemättömiä asioita oman menneisyyden, puolison ja aikuisen pojan suhteen.

En muista milloin viimeksi olisi ollut näin hiljaista. Niin kuin kaikki maailman hiljaisuus olisi puristunut samaan paikkaan, minun sisälleni. 

Kaikki blogiani pidempään seuranneet varmasti tietävät Joel Haahtelan kuuluvan lempikirjailijoideni joukkoon; löysin Haahtelan aikoinaan juuri kirjablogien kautta. Adèlen kysymyksestä voi bongailla Haahtelan teoksille ominaisia piirteitä kuin kevään muuttolintuja: on ainakin lumi, tähdet, perhoset ja elämästään eksyksissä oleva mies, joka kohtaa menneisyytensä. Olen joidenkin Haahtelan kirjojen kohdalla kokenut kyllästymistä muun muassa näihin tuttuihin elementteihin ja jotkin kirjat ovat jääneet etäälle, painuneet unohduksiin nopeasti. Toisaalta niinhän se välttämättä meneekin: eihän kaikista voi tulla suosikkikirjoja. Niinpä olin tavattoman onnellinen, kun Adèlen kysymys tuntui kuin paluulta tuttuun, niihin ensimmäisiin lukemiini Haahtelan kirjoihin, joiden kohdalla sydämeni on visertänyt ilosta ja rakkaudesta.

Tuijata vertaa Adèlen kysymyksen lukemista oivallisesti hartauskirjaan. Sellaiselta teos ja sen lukeminen tuntuikin: koko kehon valtasi ihana rauha, Haahtelan tekstissä halusi viipyä ja lukea monia kohtia uudelleen, painaa ne lujasti mieleen ja vaalia. Voisin hyvin nähdä palaavani teokseen vielä myöhemmin uudelleen, sillä päähenkilön pohdinnat tulevat liki ja esimerkiksi yksinäisyys ja ihmisen toipuminen raskaasta menetyksestä puhuttelevat. Uskonnollisuus on koko ajan taustalla läsnä mutta sellaisena kevyenä harsona (onneksi näin, koska poden ähkyä uskontoa käsitteleviin romaaneihin, joita on viimeisinä vuosina ilmestynyt useita). Haahtelan kieli on kirkasta, tunnelmallista ja kaunista sellaisella harkitulla ja täsmällisellä tavalla. Kielen kauneus ei lähde rönsyilemään vaan kasvaa juuri niin kuin pitääkin: Haahtelalla on taito valita oikeat sanat ja ilmaisut, puhutella vähin sanoin.

Kun kaipaat pysähtymistä ja rauhaa, suosittelen lämmöllä tarttumaan Adèlen kysymykseen.

Helmet-lukuhaaste 2019: Kirjailijan nimi viehättää sinua

Naisen kirjoittama klassikko -lukuhaasteet avattu: Marja-Liisa Vartio: Se on sitten kevät

Se on sitten kevät, Marja-Liisa Vartio. Otava 2009 (ensimmäisen kerran 1957).
257 s. + jälkisanat Elise Nykänen. Kirjastolaina.

Joka päivä on naistenpäivä ja Lukemattomat naiset -lukuhaasteet on nyt osaltani avattu! Kun laadin itselleni vinkkilistaa haastetta varten, oli selvää, että lukisin jotain Marja-Liisa Vartiolta (1924-1966). Olen jo pitkään halunnut tutustua hänen tuotantoonsa, sillä Vartio on jäänyt minulle vieraaksi. En muista, että hän olisi tullut sen kummemmin esiin esimerkiksi äidinkielen oppikirjoissa tai yliopiston kirjallisuuden opinnoissa, korkeintaan ehkä nopeana mainintana (tai sitten en vain muista). Vasta kirjablogien myötä olen alkanut kiinnittää huomiota erityisesti Vartion romaaneihin, joiden suhteen vasta olenkin ollut ummikko tietämättä entuudestaan yhtäkään nimeltä. Kevään kunniaksi päätin lainata Vartion esikoisromaanin Se on sitten kevät (Otava 1957), joka on ensimmäisiä 1950-luvun modernismille tyypillisiä proosakirjoja. Jos modernismi ei ole tuttua, Elise Nykäsen jälkisanat teoksen lopussa auttavat paljon.

Se on sitten kevät alkaa, kun Anni muuttaa erääseen taloon karjakoksi. Työntekijöille on oma talonsa, jossa karjakolle ja työmiehelle on erilliset huoneet. Anni tutustuukin pian talon työmieheen, Napoleoniin. Anni ja Napoleon alkavat viettää päivän kahvitaukoja yhdessä, vaihtaa kuulumisia ja Napoleon korjaa usein Annin tai itsensä huomaamia puutteita Annin huoneessa. Vähitellen tavallisten askareiden lomassa he huomaavat viihtyvänsä toistensa seurassa, hitsautuvansa yhteen ja haaveilevansa yhteisestä tulevaisuudesta. Mitään rakkauden tuliroihahduksia on turha odottaa, sillä Annin ja Napoleonin rakastuminen kuvataan vähäeleisesti mutta lämmöllä. Alla oleva katkelma on siitä kaunis esimerkki:

Pyykit kuivuivat rakennuksen vintillä. Vintin ikkuna-aukossa ei ollut lasia, tuuli pääsi puhaltamaan sinne suoraan. Vaatteet keinuivat narulla vierekkäin, vierekkäin naisen sininen työtakki ja miehen ruudullinen työpaita, ja miehen valkea pyhäpaita ja naisen kukallinen yöpaita ja valkea huivi.

Joinakin öinä tuuli ankarasti, oli kevätmyrsky, ja koska rakennus seisoi aukiolla, se oli suojaton tuulta vastaan. Tuuli vonkui ympärillä, puhalsi vintin aukosta sisään, ja alas eteiseen ja huoneeseen asti kuului miten vaatteet paukkuivat narulla, miehet paidan hihat kietoutuivat naisen vaatteiden ympärille, tahattomin, säännöttömin liikkein, ja kun tuulen voima raukeni, vaatteet jäivät riippumaan toisiinsa kietoutuneina. 

Vartion esikoisromaania lukiessa lukija esittää jatkuvasti kysymyksiä, joihin ei yleensä saa vastausta. Jo heti teoksen alku on kiinnostava: henkilö, johon viitataan vain hän-pronominilla saapuu töihin. Toki lukija tässä vaiheessa tietää takakannen perusteella kyseessä olevan Anni, mutta pelkkä hän-pronominin käyttö sopii teoksen tietynlaiseen salaperäisyyteen. Lukijalle jätetään nimittäin paljon kertomatta henkilöhahmoista ja heidän menneisyydestään. Anni on eronnut ja hänen tyttärensä asuu Helsingin keskustassa vuokralla. Lukija saa kuvan, etteivät maaseudun rauhasta nauttivan äidin ja kaupungistuneen tyttären välit vaikuta kaikista läheisimmiltä, sillä tytär ei koskaan vieraile äidinsä luona maalla. Tai ehkä tytär on suuttunut tälle jostain? Entä miksi Anni on eronnut miehestään? Miksi edes tytär ei juuri puhu isästä tai menneestä? Myös Napoleonin kariutunut parisuhde jätetään pääosin pimentoon. Kysymyksiä herättävät maatilan omistajatkin, joista ei kerrota edes nimiä. Miksi niin monet entiset työntekijät ovat heiltä lähteneet?

Vartion esikoisteoksessa keskiössä on arki: kuvataan päivän askareita ja henkilöiden tekemiä havaintoja ja ajatuksia. Dialogi on minimissä. Niinpä lukeminen tuntui ajoittain puuduttavalta, jos ei tapahtunut oikein mitään kummallista. Toisaalta päivästä toiseen toistuvasta tavallisesta arjestakin saattaa painua mieleen muistoja tai kuvia nopeasti ohimenevistäkin ja yllättävistä hetkistä. Näin käy Annin ja Napoleonin arjesta lukiessakin: mieleen painuu hetkiä, kuten Annin epävarma katse oikeasta suunnasta kaupungin sokkelossa, tyttären nopealla kädenheilautuksella poisheittämät valokuvat ja pyykkinarulla yhteen kietoutuneet miehen ja naisen vaatteet. Se on sitten kevät ei suinkaan ole yllätyksetön. Juuri, kun olin väsynyt tarinan kulkuun, tapahtuikin jotain täysin odottamatonta (jota en halua paljastaa), mikä ryöpsäytti suustani hämmentyneen huudahduksen. Tuo tapahtuma jakaa kirjan ikään kuin kahdeksi, haarautuu vieraalle ja ennalta suunnittelemattomalle polulle. 

Vaikka lukeminen tuntuikin välillä puuduttavalta, olen nyt kirjan luettuani vaikuttunut. Pidin Vartion minimalistisesta kielestä, josta huomaan nykyään nauttivani enemmän kuin rönsyilevän kuvailevasta kielestä. Myös tarinan aukkoisuus oli mieleeni, sillä ihmiset ja tapahtumat jäävät kulkemaan omia polkujaan lukijan ajatuksissa. Se on sitten kevät jättää surumielisen olon. Kun kannet on sulkenut viimeisen kerran, huomaa miettivänsä, miten jotkut ihmiset kulkevat vain hetken rinnallamme, kunnes lähtevät, katoavat tai unohtuvat ja mietimme, oliko kyseistä ihmistä koskaan olemassakaan.

Oletko sinä lukenut Marja-Liisa Vartion tuotantoa: romaaneja, runoja tai novelleja? Suosittele jotain omaa suosikkiasi, sillä aion jatkossakin lukea lisää Vartiolta.

Helmet-lukuhaaste 2019: 25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin

Joka päivä on naistenpäivä -lukuhaaste

Lukemattomat naiset -lukuhaaste (Naisen kirjoittama klassikko)

Olli Jalonen: Taivaanpallo

Taivaanpallo, Olli Jalonen. Otava 2018. 461 s. Kannen suunnittelu: Anna Lehtonen. Kirjastolaina.

Meren kuohu ja tähtien tuike. Pojan keskittyneen kirkkaat silmät, jotka tarkkailevat taivasta. Taivas alkaa silmistä ja Anguksella on syvän taivaan silmät. Tuo kuva Anguksesta on edelleen mielessäni, vaikka Olli Jalosen Taivaanpallo-romaanin (Otava 2018) lukemisesta on kulunut viikkoja. 1600-luvun kiehtova Saint Helenan saari, Afrikan tähti -lautapelistä tuttu, on Jalosen teoksen miljöönä. Jalonen on kertonut saaren olevan hänelle tuttu, sillä kirjailija on käynyt saarella kolmekymmentä vuotta sitten. 

Angus elää saarella yhdessä äitinsä, siskonsa ja kahden veljensä kanssa. Arki ei ole yksinkertaisimmasta päästä, sillä isä on kuollut ja äiti elättää perhettä yksin. Anguksella on kuitenkin tärkeä tehtävä, kirkkaista kirkkain: hän on toiminut tähtitieteilijä Edmond Halleyn oppipoikana tämän käydessä saarella ja jatkaa edelleen Halleyn antamia tarkkailutehtävien tekoa harjoituttaakseen näkönsä tarkkuutta. Uskonoppia Angus saa saaren pastorilta, joka ottaa Anguksen perheen huomaansa ja perhe muuttaa pastorin luo. Samalla muuttuvat myös ajat: levottomuus ja salamyhkäisyys lisääntyvät eikä Anguksenkaan perhe välty ikävyyksiltä. Koska pastori ei lisääntyneen sensuurin vuoksi kykene ottamaan yhteyttä Lontooseen, Angus päätetään lähettää viesitä viemään laivan salamatkustajana emämaahan Halleyn luo.

Pitääkö ihmisen iho loputtomasti vettä ja onko se saumaton niin että vain ihon isoista aukoista voi vesi mennä? Kun aikaa on loputtomiin ja joutuu olemaan liikkumatta ja voi vaihtaa asentoa vain sen verran kuin hyvin varovaisesti uskaltaa, kaikkea tulee mieleen ja ehtii monta asiaa valmiiksi. Sillä tavalla ihminen vanhenee. Että pala palalta ajattelee asiat läpi ja muistaa ne sitten elämänsä ajan, sillä lailla niitten täytyy kertyä päähän, ajattelen siinä ja ettei aika näinkään kulu hukkaan.

Myönnän heti, että alku oli minulle haastava ennen kuin löysin oikean rytmin. Anguksen tapa kertoa on tajunnanvirtamainen ja jotenkin hänen tapansa tarkkailla ympäröivää maailmaa vaati minulta totuttelua. Onneksi kuitenkin maltoin olla yhtä kärsivällinen kuin Angus konsanaan, sillä kun viimein löysin oikean rytmin, kerronta imaisi mukaansa. Kaikkein mieluisinta luettavaa on ehdottomasti Anguksen pitkä ja rankka laivamatka mutta myös sopeutuminen Lontoon elämään. Henkilöhahmona kiltti Angus on alati kiinnostunut ympäröivästä maailmasta ja tekee siitä jatkuvasti havaintoja, nälkä uuden oppimiseen on kyltymätön. Aluksi tosin vähän hämmennyin ja pysähdyin miettimään, minkä ikäinen poika olikaan, koska hän tuntui niin kaikin puolin käytökseltään ällistyttävän täydelliseltä.

Elämä voi olla sellainen lyhde että siihen kaikkea mahtuu, minulle juolahtaa kesken kaiken mieleen. - - Kuuntelen opiksi kun herrat jotakin enemmän puhuvat koska kuunteleminen on oppia koko ajan, mutta muun ajan voin olla omassani.

Taivaanpallo ei pidä itsestään meteliä: sen sävel on rauhallinen mutta taustalla kumisevat uhkaavat iskut, jotka pitävät sävelmän niin kiehtovana, ettei sitä voi lakata seuraamasta. Taivaanpallossa on sitä jotain: suurta, viisasta ja arvokasta. Se on oodi elämän mittaiselle oppimisen ilolle. 

Helmet-lukuhaaste 2019: 12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan.

Kirsikka Saari: Hölmö nuori sydän

Hölmö nuori sydän, Kirsikka Saari. Otava 2018. 205 s. Kannen suunnittelu: Anna Lehtonen. Kirjastolaina.

Kirsikka Saaren esikoisromaani Hölmö nuori sydän (Otava 2018) on varmasti tänä vuonna lukemieni kirjojen positiivisin yllättäjä. Olin kuullut syksyllä samannimisestä elokuvasta mutten tiennyt sen pohjautuvan kirjaan. Satuin kuulemaan Helsingin Kirjamessuilla ensimmäisenä messupäivänä Otavan kirjamyyntihyllyjen välissä, kun joku nuori kehui Kirsikka Saaren kirjan äärellä samannimistä elokuvaa ja mietti, pitäisikö lukea myös kirja. Minua elokuvaversio ei houkuttele, mutta aloin heti silmäillä Saaren kirjaa ja kiinnostuin siitä siinä määrin, että laitoin sen samantien varaukseen. Ja kuinkas sattuikaan: kyseinen teos oli vielä samana viikonloppuna Helsingin Sanomien esikoiskirjojen palkintoehdokkaana.

Pelkäsin etukäteen, että Hölmö nuori sydän tihkuisi ankeutta ja synkkyyttä kuin pimeä ja loskainen tammikuun ilta. Jos näin olisi, lupasin itselleni, että kirja saisi jäädä samantien kesken, vaikka sivumäärä lyhyt onkin. Kävipä kuitenkin niin, että vaikka tarinassa sitä synkkyyttä ja pahaa oloa löytyykin, se ei lyö lukijaa nyrkillä mahaan ja saa kiemurtelemaan tuskissaan lattialla. Jollain tapaa Saari onnistuu kietomaan lukijan pikkurillinsä ympärille eikä siitä pääse irti, kun on kerran kiinni jäänyt. Tarinan imu on valtaisa ja sen kyytiin jouduttuaan haluaa tietää, minne kieputus lopulta johtaa ja miten lopulta käy. Huomaan kieputuksen ohessa toivovani, että Helsingin Kirjamessuilla elokuvaversiota kehunut nuori on päättänyt myös lukea kirjan. Hölmö nuori sydän on nimittäin kirjoitettu niin, että pystyn helposti kuvittelemaan sen uppoavan nuoriin lukijoihin, yläasteikäisistä ylöspäin.

Saaren esikoisteos kertoo kahdesta yhdeksäsluokkalaisesta nuoresta: Kiirasta ja Lennistä. Kiira nauttii muiden huomiosta ja kerää instagramiin kuviinsa satoja tykkäyksiä. Lenni ei kuulu suosittujen joukkoon vaan on vähän outo, ei ollenkaan sellainen poika, jonka kanssa Kiira voisi kuvitella seurustelevansa. Eräissä bileissä Kiira kuitenkin tekee poikkeuksen: hän ei voi hyväksyä sitä, että joutuisi lähtemään yksin kotiin ja nappaa silmiinsä hetken mielijohteesta Lennin. Hätäinen hetki porraskäytävässä muuttaa nuorten elämän; Kiira huomaa myöhemmin olevansa raskaana.

Raskaus ei ole Kiiralle ensimmäinen, mutta tällä kertaa hän lopulta päättää toisin. Hän ja Lenni päättävät tulla vanhemmiksi. Yhdessä he suunnittelevat ruusuisia kuvia yhteisestä asunnosta, muutosta paremmalle asuinalueelle Helsingin Myllypuron sijaan, säännöllisestä palkasta ja onnellisesta perhe-elämästä. Kiira haluaa antaa lapselleen sen mitä ei voinut itse saada: ydinperheen, äidin ja isän. 

Lukija kuitenkin tietää, ettei kaikki ole niin helppoa kuin nuoret kuvittelevat: aikuisten saappaisiin ei sujahdeta noin vain etenkin, kun nuorten omat perheet ovat rikkonaiset. Lenni asuu äitinsä kanssa, joka pikemmin kaveeraa poikansa kanssa kuin ottaa kasvatusotteen. Kiiran vanhemmat ovat eronneet eikä suhde äitiin ole kultainen. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä enemmän lukijan kylmän hiki noruu selkää pitkin. Lenni lyöttäytyy äärioikeistolaisten piireihin, jossa hän kokee kerrankin kuuluvansa joukkoon, olevansa arvostettu ja pidetty, muuttuvansa rimpulasta pojasta mieheksi. Lennin valitsema joukko vie häntä yhä enemmän kohti tuhon tietä. Voiko mikään enää muuttua hyväksi? Loppua kohden tarinan vauhti vain kiihtyy entisestään, hengästyttää, kunnes kaikki pysähtyy. Lopetus koskettaa ja jättää lukijan pohtimaan, miten nuorten elämä jatkuu tästä eteenpäin.

Kirsikka Saari on ammatiltaan käsikirjoittaja ja ohjaaja, mikä näkyy teoksen kirjoitustyylissä: lukiessa tuntuu kuin näkisi kaiken elokuvan kankaalla. Kerronnassa ei ole mitään ylimääräistä ja sujuvat dialogit tykittävät eteenpäin. Nuorten puhetyyli on uskottavaa ja aidonoloista, ei ollenkaan teennäistä ja liian yritettyä. Saari myös kuvaa nuorten käytöstä ja reagointeja tilanteisiin onnistuneesti.

"Viittitsä kantaa tän mun kanssa hissiin?
"Ethän sä nyt voi yksin tän sängyn kanssa lähteä."
"Kaikki on ihan ok", Kiira oli väittänyt. Hän oli latonut 25 euroa naisen käteen eikä halunnut jatkaa keskustelua. 
"Eiks sulla oo ketään joka vois auttaa sua? Missä sun isä ja äiti on?"
"Haista nyt paska", Kiira oli henkäissyt ja nostanut sängyn hissiin tuosta noin vain, kulmat olivat kolahdelleet hissin oveen, sängyn arvo oli laskenut joka naarmusta.
Joten tässä hän seisoo, sänkynsä ja mahansa ja olkalaukkunsa kanssa Orpaanmäellä ja yrittää hallita hengitystään. On harmaata ja sumuista, se lohduttaa vähän.

Aikuiselle lukijalle Saaren esikoisteos on mainio valinta, jos kaipaa viihteellistä välipalakirjaa. Erityisesti kuitenkin toivon, että moni nuori lukija innostuu elokuvan katsomisen lisäksi myös lukemaan itse kirjan. 

Taina Latvala: Venetsialaiset

Venetsialaiset, Taina Latvala. Otava 2018. 255 s. Kannen suunnittelu: Piia Aho. Kirjastolaina.

Tämä on tarina kolmesta sisaresta, jotka yrittivät hyvästellä kesän.

He uivat, saunoivat, sytyttivät jätkänkynttilöitä mökin portaille.

He pukeutuivat hienoiksi ja lähtivät venetsialaisiin. Ilta oli pitkä ja kylmä, tuuli tuoksui syksyltä ja kosteilta lehdiltä. He tanssivat hetken lyhtyjen loimussa, ilotulitteet valaisivat taivaan, musiikki kiiri järveä pitkin hiljaisiin taloihin.

Heidän oli tarkoitus pitää hauskaa, mutta mikään ei sujunut niin kuin he olivat suunnitelleet. Ongelmana oli, että vain yksi heistä oli aidosti kiinnostunut suunnitelmista.

Yllä oleva katkelma kertoo hyvin, mistä Taina Latvalan uusimmassa romaanissa Venetsialaiset (Otava 2018) on kyse. Odotin innolla kirjailijan uutta teosta, sillä olen pitänyt kovasti aiemmin lukemastani romaanista Välimatka (Wsoy 2012) ja novellikokoelmasta Ennen kuin kaikki muuttuu (Otava 2015). Venetsialaiset on monen muunkin asian hyvästelyä kuin kesän, joka on kääntämässä kylkeään kohti syksyä. Kolmesta siskosta Paula on koonnut siskot yhteen ja päättänyt, että viikonloppu olisi heidän viimeisensä vuosia sitten kuolleen isän mökillä. Mikään ei ole kuitenkaan yksinkertaista: viisikymppisenä menehtynyt isä nousee jatkuvasti siskojen mieleen ja padotut salaisuudet kuplivat pintaan. Muistoja täynnä oleva kesämökki saa kunkin siskon myös miettimään omaa elämäänsä ja tehtyjä valintoja.

Latvala kuvaa siskoksia aidontuntuisesti - niin aidontuntuisesti, että tunnistan heissä jokaisessa jotain samaa kuin itsessäni. Tuttua ovat siskosten ajatukset, kun he kaupungissa asumisen jälkeen palaavat käymään juurilleen, pikkupaikkakunnalle ja peilaavat itseään niihin ikätovereihin, jotka jäivät. Tuttua ovat tunteet, kun huomaa itsessä ajoittain pientä teinikaipinaa, kun muut odottavat aikuismaisempaa toimintaa. Tuttua ovat myös ne tunteet, kun huomaa olevansa vähän hukassa muttei ole varma, miten edetä. Lukiessa tuntuu vahvasti siltä, kuin olisi yksi siskosten joukossa. Nyökyttelen heidän ajatuksilleen, hymähtelen ja naurahtelen. Sisarten välit kuvataan onnistuneesti; vaikka on asioita, jotka välillä hiertävät, toisten kanssa tullaan kuitenkin toimeen ja kannetaan heistä huolta.

Teoksessa ei olla pelkästään nykyhetkessä vaan takaumissa palataan menneisiin vuosiin, jolloin siskojen isä vielä eli. Vähä kerrallaan esiin kuoriutuu asioita, jotka on yritetty pitää piilossa. Lukija kiedotaan kuin huomaamatta koukkuun ja tunnelma tihenee entistä enemmän loppua kohden. Itse en malttanut laskea kirjaa enää ollenkaan käsistäni vaan luin ahmien koko illan harmitellen jo valmiiksi sitä, että takakansi olisi pian vastassa.

Venetsialaiset tuntui nappivalinnalta juuri tähän hetkeen, kun syksy tuoksuu aamun raikkaudessa ja näkyy puiden lehdissä ja kun ilta laskee peittonsa valon päälle yhä aiemmin. Venetsialaiset on selkeän konstailematon, elämänmakuinen, mieleenpainuva ja kieleltään kirkas. Yksinkertaisesti: ihana kirja.

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär

Ruokarouvan tytär, Enni Mustonen. Otava 2017. 494 s. Kansi: Timo Numminen.

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on edennyt jo viidenteen osaan. Ruokarouvan tytär (Otava 2017) antaa kertojanäänen Idan yliopistossa opiskelevalle tyttärelle, Kirstille. On ollut mukava seurata Idan kasvamista pienestä orpotytöstä määrätietoiseksi yrittäjäksi. Minua ei olisi haitannut, vaikka sarja olisi päättynyt Ruokarouvaan (Otava 2016), sillä se olisi sopinut hienosti päätösosaksi ja olin myös jo valmis hyvästelemään Idan ja antamaan hänen jatkaa hyvällä mallilla olevaa elämäänsä. Ehkä juuri tämän vuoksi minua ei juuri haitannut se, miten syrjään Ida jää Ruokarouvan tyttäressä. Erityisesti odotin aikamatkaa eläväiselle ja herkulliselle 20-luvulle ja sitä, millainen Idan tytär on. 

Kirstin elämää seurataan vuodesta  1924 vuoteen 1927 asti. Näihin vuosiin mahtuu paljon erilaisia tunteita: ensirakkauden huuma, iloa onnistumisista, surua menettämisestä, pelkoa tulevasta. Aluksi hieman jännitin, onko Mustonen onnistunut luomaan Idan tyttärelle täysin omanlaisensa äänen. Etenkin teoksen alkupuoliskolla jotkin Kirstin luonteenpiirteet ja tavat vähän häiritsivät ja tuntuivat liian samankaltaisilta kuin Idalla. Kirstin haaveet ja aikeet maalaavat kuitenkin selvempää eroa Idaan, ja pidin todella paljon Kirstin määrätietoisesta asenteesta omaa tulevaisuuttaan kohtaan ja siitä, että hän seisoo vankasti unelmiensa takana. Tarinan edetessä, etenkin Pariisissa, Kirsti loistaa ja selvittää vastaan tulevia ongelmia rauhallisesti ja järkevästi. Lukiessa oli kiinnostavaa havaita, mitkä luonteenpiirteet hän on perinyt äidiltään ja mitkä ovat täysin omia. Kirsti on monessa tilanteessa samantyylinen sivustaseuraaja kuin äitinsä, tarkkasilmäinen  havainnoija, jota ei voi juksata. 

Kuten aiemmissakin osissa, myös Ruokarouvan tyttäressä vilisee merkittäviä historiallisia henkilöitä, joskin runsaammin kuin aiemmissa osissa. Olen sanonut tämän varmasti aiemminkin, mutta Mustosella on taito saada tunnetut henkilöt jälleen elämään. Kiinnostavimpia ja aidoimpia henkilökuvauksia ovat Tulenkantajat-ryhmän jäsenet, kuten Olavi Paavolainen, Yrjö Jylhä ja Katri Vala. Hieman uskottavuuden puutetta kokevat kuitenkin Coco Chanel ja Hemingway, koska myös heihin liittyvät tapahtumat läikkyvät yli. Kirsti esimerkiksi pääsee tuosta vain Chanelille töihin ja hänen uransa etenee epäuskottavan nopeasti. Hemingway juonikuvioineen tuntuu sen sijaan ylimääräiseltä. Näistä seikoista huolimatta Pariisin osio oli minulle antoisampaa luettavaa kuin Suomen tapahtumat, koska Mustonen piirtää 20-luvun Pariisin taidokkaasti lukijan silmien eteen. Saatoin tuntea nenässäni maitokahvin ja croissantin kutsuvan tuoksun, nähdä ajan muotia ja seurata muotipiirejä sekä elää pariisilaisen joulun. 

Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan osat ovat sopivan leppoisaa ja viihdyttävää kesälukemista mutta samalla myös sivistävää luettavaa. Mustonen antaa kirjasarjallaan lukijalle mahdollisuuden matkata läpi Suomen historian ja kerrata tai paikata unohtunutta kevyin suupaloin. Itselleni kaikkein mieluisimpia ovat tähän asti olleet sarjan neljä aiempaa osaa, joissa seurataan Idan elämää. On kuitenkin kiinnostavaa nähdä, millaiseksi Kirstin elämä on muovautunut seuraavassa osassa, mitä mieltä Ida on tyttärensä päätöksistä ja miten maailman tapahtumat vaikuttavat heidän elämäänsä.


Teoksesta ovat kirjoittaneet myös Nina, Arja, Mai Laakso, Jonna, Kirjahilla, Amma, Tuijata ja Kirsin Book Club

Anne Swärd: Viimeiseen hengenvetoon

Viimeiseen hengenvetoon (Till sista andetaget), Anne Swärd. Otava 2011 (ruotsiksi 2009).
suom. Katriina Huttunen. 320 s.

Eletään 1970-luvun eteläruotsalaisessa kylässä, jota paahtava helle painaa kasaan. Eräänä päivänä raivoava tulipalo uhkaa niellä sisuksiinsa kyläläisten talot. Kaikki asettuvat pelastustoimiin, myös 7-vuotias Lo-tyttö. Roihuavan tulen äärellä hänen katseensa kiinnittyy poikaan, joka uhmaa henkensä uhalla petollista savua ja liekkejä. Siinä missä tuli tuhoaa maata allaan, syntyy sen äärellä jotain uutta. Lo nimittäin tutustuu tuon päivän jälkeen 13-vuotiaaseen Lukakseen ja alkaa viettää tämän kanssa paljon aikaa vanhempien kielloista huolimatta. Kumpikin tulee toisesta riippuvaiseksi: Lo ei osaa olla ilman Lukasta, Lukas ei osaa olla ilman Lota.

Jos työnnän käteni muistini vyyhteen, löydän ensimmäiseksi tulen. Tulen joka on ehkä levinnyt kauemmas muistissani kuin todellisuudessa. Tulen, ja sen keskellä Lukasin.

Swärdin esikoisromaani Viimeiseen hengenvetoon (Otava 2011) on kasvutarina, jossa kasvuun liittyvien kipuilujen lisäksi tärkeitä ovat perhe, ystävyys ja rakkaus. Kaikista eniten näistä nousee esiin rakkaus, joka suorastaan roihuaa kirjan sivuilta. Kumpikin tietää, ettei ystävyys voi pysyä samanlaisena sitten, kun Lo ei ikänsä puolesta enää ole lapsi. Lo tietää myös sen, että Lukas odottaa sitä päivää. 

Swärd on taitava väkevän, paikoin lähes tukahduttavan tunnelman luomisessa. Siinä missä tunnelma jäi päällimmäisenä mieleen kirjailijan romaanissa Kesällä kerran (Otava 2012), viipyilee se jälleen vahvasti ajatuksissa myös Viimeiseen hengenvetoon -teoksen jälkeen. Ystävyyden ja rakkauden kipinöinnin tuntee voimakkaasti, ja ne lähes korventavat lukijaakin. Sivut vaihtuvat tiheään ja vaikka välillä henkilöiden toiminta raivostuttaisi, on silti pakko lukea eteenpäin kuin viimeisen hengenvedon hädässä.

Olen varmaan syntynyt tähän, liikkumaan nopeasti ja sinkoutumaan johonkin suurempaan, Kieppumaan kuolemansyntien välillä, omistus, halu, yli, mielisyys, mieli, hyvä, miten voin ikinä enää laskeutua... tyytyä siihen että minulla on taas maata jalkojen alla?

Teoksen henkilökuvaus on sellaista hiekkapaperin karheaa: ei siloteltua vaan henkilöissä on särmää. He ovat sekä ihastuttavia että vihastuttavia. Tämän piirteen muistan myös Kesällä kerran -teoksen henkilöistä, mutta Viimeiseen hengenvetoon -romaanin Lo ja Lukas ovat paljon särmikkäämpiä. Pidin henkilökuvauksesta paljon, vaikken voikaan sanoa aina pitäneeni henkilöiden tekemistä valinnoista. Tämä ristiriitaisuus on mieleeni, mutta jotain pientä kuitenkin jään vielä kaipaamaan itse juonesta. Puute on samankaltainen kuin muistan olleen Kesällä kerran -kirjassakin: tunnelma painuu mieleen, mutta tarina itse tuntuu unohtuvan loppujen lopuksi harmillisen pian. Swärdin upeasta kielestä nautin jälleen kovasti. Se on kuin pöydälle kaatuneiden maustesirottimien sekoitus: on suloista makeutta ja viipyilevää väkevyyttä.

Swärdin romaanista ovat kirjoittaneet myös Katri, Susa ja Zephyr.

Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Tiranan sydän, Pajtim Statovci. Otava 2016. 269 s.

Pajtim Statovcin toinen romaani Tiranan sydän (Otava 2016) kertoo Bujarista ja hänen ystävästään Agimista, kahdesta teini-ikäisestä pojasta, kotkanpojasta, jotka elävät Tiranassa, Albanian pääkaupungissa: Elimme siellä minne aika ei ulottunut, merkityksettömällä maa-alueella jonne järkipuhe ei kantautunut, oli kuin kukaan ei olisi vaivautunut kertomaan meille ennen kuin vasta nyt, millaiset olosuhteet meitä ympäröivät, ja se taas tuntui siltä kuin meillä ei olisi ollut mitään väliä. Bujarin isän vanhoissa tarinoissa Albania levittää mahtavat siipensä vahvoina, mutta todellisuudessa siivet ovat menettäneet voimiaan, laahaavat repaleisina maata ja maan sydän lyö heikommin. Jugoslavian sota kuihduttaa ja rapistaa myös Albaniaa. Bujar ja Agim päättävät tavoitella parempaa ja lähteä veneellä kohti Italiaa. Alkaa vuosien matkalaukkuelämä maasta toiseen. Samalla matkataan myös omaan itseen: etsitään omaa identiteettiä ja paikkaa maailmassa. Omaa kotimaata ei kuitenkaan koskaan voi pyyhkiä itsestä pois, se on ja pysyy:

"Sinäkin olet albaani, halusit tai et. Et pääse sitä tosiasiaa pakoon, vaikka miten yrittäisit."

" En todellakaan ole samanlainen", hän intti ja haukkasi maissia niin, että siitä oli alle puolet jäljellä. " Kuin muut albaanit."

"Et ehkä ole samanlainen, mutta olet silti saman maalainen", sanoin ja ojensin käteni, johon odotin hänen laskevan maissintähkän, mutta hän haukkasi sitä taas. "Ei ihminen voi vain päättää olla olematta se, joksi on syntynyt."

Pajtim Statovci kuljettaa lukijaa hallitusti menneisyydestä nykyisyyteen ja takaisin, vaikka aluksi muistan jostain syystä kompastelleeni. Lopulta tarina sulkeutuu onnistuneesti, mutta jättää lukijalle myös kysymyksiä ja pohdittavaa. Tiranan sydän on mielestäni hieman helppolukuisempi kuin esikoisteos Kissani Jugoslavia (Otava 2014), muttei onnistunut lopussa ihan täysin yllättämään minua. On parempi mitä vähemmän tarinasta tietää etukäteen. Statovcin kieli on jälleen yhtä hiottua ja upeaa luettavaa kuin esikoisessa. Tiranan sydän on todella vaikuttava, teemoiltaan monipuolinen ja ajatuksia herättävä teos, jota lukiessa koin lukemisen riemua parhaimmillaan. Odotin sitä hetkeä, kun voisi ottaa kirjan jälleen esiin ja humahtaa sen tarinaan, joka ei irrota otettaan lukijasta. Jos siis etsit vahvaa, koskettavaa ja tarinaltaan vetovoimaista kirjaa, on Tiranan sydän ehdoton valinta.

Tiranan sydämestä ovat kirjoittaneet mm. Liisa, Jenni, Omppu, Katri, Tuijata ja Laura. 

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

Mistä maailmat alkavat, Joel Haahtela. Otava 2017. 300 s. Kansi: Päivi Puustinen.

Olen lukenut Joel Haahtelan koko tuontannon esikoiskirjaa lukuun ottamatta. En tiedä, miksi en ole sitä lukenut vieläkään. Jotenkin se vain on jäänyt, vaikka Haahtela kuuluu lempikirjailijoihini. Kaikista rakkain minulle on ensimmäinen hänen tuotannostaan lukemani teos, Naiset katsovat vastavaloon. Viimeisimmän julkaisun, Tähtikirkas, lumivalkea, jälkeen ajattelin, että nyt on aika: jätän Haahtelan tuotannon muiden luettavaksi, tämä oli nyt tässä. En päässyt kirjan sisälle ollenkaan ja lukeminen oli takkuista, kiukutti ja harmitti. Kun Mistä maailmat alkavat (Otava 2017) ilmestyi, alkoi mieli hiljalleen muuttua. Jos nyt kuitenkin antaisin vielä yhden mahdollisuuden. Onhan kirjassa niin upea kansikin. Voih, minkä kamalan virheen olisinkaan tehnyt, jos en olisi teosta lukenut! Se on pakko tunnustaa jo näin heti alkuun.

Tähtikirkas lumivalkea näkyy Haahtelan uutuusromaanissa siten, että aiemasta romaanista tuttu Leo Halme vilahtelee nyt sivuhenkilönä. Siinä missä edellinen romaani aiheutti minulle harmaita hiuksia, Mistä maailmat alkavat avautuu paljon vaivattomammin. Teoksessa on jotain uutta ja yllättävää, mikä ilahduttaa, koska olen jo vähän pelännyt, tyytyykö Haahtela kierrättämään samoja tunnistettavia seikkoja kirjasta toiseen. Toki niitä on tässäkin, mutta ei lainkaan pölyttyneinä: Mistä maailmat alkavat on raikas ja vetovoimainen.

Nuori Visa on isätön, ja hän asuu yhdessä äitinsä kanssa Helsingissä. Eletään sotien jälkeistä aikaa. Visa toimii elokuvateatterissa paikannäyttäjänä, ja hän nauttii siitä, miten voi tarkkailla katsojien reaktioita elokuvan juonenkäänteisiin. Eräänä iltanan elokuva van Goghista vaikuttaa Visaan peruuttamattomasti. Yhtäkkiä hän tietää haluavansa taiteilijaksi. Ajatus täyttää Visan jokaisen solun, kun hän seisoo kadulla taivaan varistellessa lunta olkapäille.

Visa alkaa määrätietoisesti tehdä töitä tullakseen taitelijaksi. Hän lainaa kirjastosta taidekirjoja, ostaa tarvittavia välineitä, harjoittelee piirtämällä kasvokuvia kaikista, jotka vain suostuvat kuvattaviksi ja pääsee opiskelemaan Vapaaseen taidekouluun. Visa imee itseensä kaikki mahdolliset taideopettajien opit: Aina rehellinen, ei koskaan falski. Taiteen tehtävä on paljastaa kohteestaan jotain salattua. Olet lintu ja lentelet, kokeilet, et takerru. Vapaassa taidekoulussa Visa myös tutustuu ja ystävystyy Tapioon, jonka sisko Helmi saa veren kuohumaan. Lukija seuraa, miten elämä kuljettaa Visan vuosiksi maailmalle Italian Bolognaan ja Venetsiaan. Lopulta halu palata vie ajatuksista suurimman tilan.

Aika ajoin meistä kaikista irtautuu uusi ihminen, jota me salavihkaa valmistelemme matkaan. Se taittelee paitansa, pakkaa matkalaukkunsa, vetää remmit kireälle, ottaa takin naulasta ja sanoo meille hyvästit, sulkee oven perässään. Me katselemme ulos ikkunasta ja näemme sen kävelevän kadulla, katoavan kulman taakse. Mutta uusi ihminen ei ole lopullinen, vaan yhtenä päivänä se istuu samalla tavalla kuin me nyt, kuulee oven kolahduksen ja kävelee ikkunan ääreen hyvästelemään sen joka vuorollaan lähtee.

Haahtelan romaanin juonenkaari yllättää Haahtelaa paljon lukeneen selkeydellään, ja pidin siitä, ettei kaari hajoa eri suuntiin kuten yleensä. Siinä missä Tähtikirkas, lumivalkea jätti minut hytisemään ulkopuolelle, huomaan tällä kertaa kääriytyväni Haahtelan kerrontaan kuin huopaan, jonka alta ei ole kiire pois. Sen lohdullisuus hyrisee sydänalassa ja vakuuttaa niin kuin Päivi Puustisen luoma upea kansikin: harmaimmassakin näkymässä voi nähdä räiskyviä värejä, kun osaa katsoa oikein, nähdä udun taa. Pidin suunnattoman paljon siitä, että Mistä maailmat alkavat on taideromaani. Kuulin korvissani kynän rapinan paperia vasten, tunnistin katseen tarkkuuden, kun Visa havainnoi taitelijoiden maalausjälkeä sekä sen, miten joku arjen tilanne jää mieleen kuvana, jonka voisi jäljentää kankaalle. Nautin taidepohdinnoista ja siitä, miten teosta lukiessa oppi uutta, kun täytyi googlata joitain itselle vieraita taitelijoita. 

Haahtelan kieli on kauniin kirkasta niin kuin aina. Ajoittain on ihan pysähdyttävä nauttimaan lempeästä jälkimausta, viivyteltävä vielä hetki. Teoksen loppupuoli Italiassa vietettyine vuosineen menettää tehoa ja tuntuu laahaavalta, mutta lopetus on miellyttävän hiljainen ja viisas, siveltimen viimeinen silaus.

Haahtelan romaanista ovat kirjoittaneet esimerkiksi riitta k, Arja, Omppu, Katja, Maria ja Ulla. 

Jules Verne: Maailman ympäri 80 päivässä

Maailman ympäri 80 päivässä (Le tour du monde en 80 jours), Jules Verne.
Otava 2016 (ranskankiel alkuteos 1872). 305 s. suomentaja?

- Mutta kaikkihan on vain leikkiä!

- Kunnon englantilainen ei koskaan laske leikkiä silloin kun on kysymys niin vakavasta asiasta kuin vedon lyönnistä, Phileas Fogg vastasi. Lyön vetoa kaksikymmentätuhatta puntaa mitä tahansa ehdottamaanne summaa vastaan että teen matkan maailman ympäri kahdeksassakymmenessä päivässä eli sadassaviidessätoista tuhannessa kahdessasadassa minuutissa. Hyväksyttekö vedon?

Niin uskomaton veto lyödään ja Phileas Fogg lähtee matkaan Lontoosta vielä samana päivänä yhdessä vasta palkkaamansa uuden palvelijan, ranskalaisen Passepartout'n kanssa. Suunnitelmat ovat täsmälliset ja kaikki näyttää hyvältä. Matkalaiset eivät kuitenkaan ole tietoisia, että heidän perässään seuraa varjo. Salapoliisi Fix on heidän kannoillaan ja pyrkii katkaisemaan matkan kaikin keinoin. Miksi ihmeessä? Fogg ja Passepartout eivät juuri ehdi tutustua nähtävyyksiin, mutta kohtaavat kyllä toinen toistaan hankalampia haasteita ja esteitä.

Jules Vernen klassikko Maailman ympäri 80 päivässä (Otava 2016, ranskaksi 1872) on varmasti monelle tuttu vähintään piirretystä. En itse muista juurikaan, millaisia tapahtumia piirretyssä oli, mutta alkutunnusmusiikki soi kyllä toistuvasti päässä, kun luin Vernen teosta. Lisäksi piirretyssä olleet hahmot ovat iskostuneet sen verran vahvasti päähän, että esimerkiksi Phileas Fogg oli kuvitelmissani kahdella jalalla kävelevä leijona, haha. Ihan kaikkia piirretyssä olevia hahmoja ei ole itse kirjassa ja prinsessa on nimellä Aouda.

Itselleni Maailman ympäri 80 päivässä oli erityisesti sellainen tunnelmointivälipala. Itse asiassa luulen, että ilman piirretyn luomia mielikuvia hahmoista, etenkin Phileas Fogg olisi saattanut tuntua mitäänsanomattomalta. Eihän siististi pukeutuva ja alati rauhallinen Fogg ole muistaakseni älyttömän räväkkä piirretyssäkään, mutta kirjan sivuilla hän tuntui välillä suorastaan ärsyttävän tyyneltä, luotaantyöntävältä ja vakavalta. Prinsessa jää harmillisesti lähinnä taustalle, mutta eloisuutta henkilökaartiin tuo sympaattinen ja reipas Passepartaout. Myös sinnikäs salapoliisi Fix jää mieleen. Teoksen juoni rullaa reippaasti eteenpäin, laiva halkoo merta ja maisemat vilahtelevat junan ikkunasta tiuhaan. Vauhtia riittää, mutten itse kokenut niinkään kihelmöivää jännitystä, sillä juonen kaava toistaa itseään ja loppuratkaisukin on piirretyn vuoksi muistissa. Maailman ympäri 80 päivässä on kuitenkin mukava aikamatka taaksepäin: niin omiin lapsuuden muistoihin kuin kirjan kumppanusten mukana 1800-luvulle.


Kirjasta on aiemmin kirjoittanut Annami, jonka arvion lopusta löytyy lisää linkkejä.

Petri Tamminen: Suomen historia

Suomen historia, Petri Tamminen. Otava 2017. 152 s. Kansi: Piia Aho.

Petri Tammisen Suomen historia (Otava 2017) on ilahduttava pieni ja eheä paketti Suomen historiaa itsenäisyysvuodesta 1917 aina viime vuoteen 2016 asti. Tamminen on koonnut muistelmia teostaan varten haastattelemalla yli viittäsataa ihmistä. Mukana on niin isompia merkittäviä historian tapahtumia, kuten talvi- ja jatkosota, Lasse Virénin uskomaton voitto ja 90-luvun lama mutta myös pienempiä palasia, muistiin jämähtäneitä: ensimmäisten kirkkaan oranssien appelsiinien saapuminen kauppaan, muisto lapsuuden uimaopetuksesta ja miten kielojen kukinnan myöhästyminen aiheuttaa harmia morsiamelle.

Uimakoulu pidettiin meillä yksipäiväisenä. Ensin pyöritettiin pari kertaa käsiä ilmassa, sitten opettaja tuli ja tarttui uimahousuista ja heitti järveen.

Muistojen pyykkinarulle on ripustettu koko joukko Suomen historian tapahtumia niin kuin ne ovat yksittäisen ihmisen mieleen jääneet. Tavallisen ihmisen näkökulman ansiosta sellaisiakin tapahtumia on helpompi lähestyä, joita ei ole itse kokenut. Muistelmat ovat lyhyitä, mutta Tammisella on taito saada ladattua ytimekkäisiin ja vähäeleisiin virkkeisiin kaikkein oleellisin. Sieltä lyhyistä muistelmista löytyy kaikki se, mistä meidät suomalaiset on koottu. Lukiessa naurattaa ääneen mutta samassa nauru on jo nielaistava vatsaan, koska seuraavaksi jo herkistyy ja kurkkii olkansa taa; eihän kukaan huomannut, että nauroin vakavalle asialle?

Isoisällä oli kamarin ikkunan alla aina sukset valmiina. Talon seinustalta vietti mäki alas kalliojyrkänteelle. Jyrkänteen reunalla seisoi petäjä. Isoisä oli suunnitellut asian niin, että kun ne tulevat, hän hyppää suksille ja laskee jyrkänteen reunalle mutta kaappaakin sitten käsivarrellaan petäjän rungosta ja tekee niin äkkinäisen mutkan, etteivät takaa-ajajat ehdi enää kääntää suksiaan.

Suomen historia on todella hieno kirja, jonka voisi lukea moneen kertaan. Luin sitä hitaasti, ja ajan suominen muistelmille kannattaa. Suomen historia olisi mainio valinta kouluihin, sillä sen muistelmia voisi käyttää esimerkiksi historian tunneilla perinteisen opetustekstin ohessa sekä johdatuksena tiettyyn aiheeseen. Helppolukuisuuden ja lyhyyden ansiosta kynnys tarttua Suomen historiaan on pieni. Tämä teos kannattaa ehdottomasti lukea näin Suomen juhlavuotena.

Tammisen teoksesta ovat kirjoittaneet myös mm. Elina (jota on muuten kiittäminen siitä, että olen löytänyt Tammisen kirjat!),  Kaisa V, Laura, Tuijata, Sirri, Susa ja Katja. 

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

Vaikka vuoret järkkyisivät, Terhi Törmälehto. Otava 2017. 287 s.
Kansi: Timo Numminen.

Elsa kuiskasi hallelujan saunan kosteaan ilmaan, ja aglaakan. Hän avasi suunsa ammolleen, antoi tulla lisää. Sanat purskahtivat pintaan pidättelemättöminä, riehakkaina. Pyhää kupli maailmaan kuin laavaa, se levisi ja laajeni, se pulppusi hänestä. Hänessa Henki pesi, huutavan ääni korvessa, sitä hän oli, suolaa hän oli ja valoa. Hän huusi Jumalaansa kuumaan ilmaan ja jossain, ihan varmasti jossain, pelastui sielu.

Terhi Törmälehdon esikoisromaani Vaikka vuoret järkkyisivät (Otava 2017) liikkuu kahdessa eri ajassa ja paikassa sulavin liikkein kuin keinu edestakaisin. Vuorotellen palataan 1990-luvulle Kainuun vaarojen turvallisiin kupeisiin ja keinahdetaan sitten nykyhetkeen 2000-luvulle Bogotaan, Kolumbiaan sinisten vuorten äärelle. Vaikka vuoret järkkyisivät -romaanin keskiössä on Elsa, joka päätyy paikallisen helluntailaisseurakunnan kokoukseen. Tuo ilta herättää Elsassa sanojen nälän. Hänkin haluaisi puhua kielillä, antaa sanojen valua suuhun ja purkautua ulos vuolaana virtana. Kotona kaikuvat isoisän veisaamat körttivirret ja äiti epäilee, jääkö Elsalta nuoruus kokematta helluntailaisuuteen kuuluvien sääntöjen vuoksi.

Lukion jälkeen Elsa lähtee Bogotaan, missä hän myös on vahvasti mukana helluntailaisyhteisössä. Elsa nauttii kaikesta uudesta: elämä on Kolumbiassa niin paljon kirjavampaa kuin kotona Kainuussa. Bogota kuljettaa Elsan elämään sissien vankina olleen herkän Manuelin, joka on myös uskossa. Vankeus ja sen aikana koetut karmeudet ovat jättäneet Manueliin kipeitä jälkiä, jotka Elsa haluaisi parantaa pois. Elsan ihon alla kihelmöi, kun Manuel piirtää tussilla häneen liskoja ja lintuja. Elsa ei voi olla härnäämättä itseään ajatuksella, miltä tuntuisi mennä yli rajan: antaa Manuelin käsien liikkua, minne tahtoisivat.  

Vaikka vuoret järkkyisivät vie helposti lukijan mennessään ensimmäisistä sanoista lähtien. Uskonnollisuus ei tukahduta, mikä on Törmälehdon sulavan, kauniin ja raikkaan kielen ansiota. Kieli kihelmöi ihon alla niin kuin Manuelin kynän liike Elsan iholla. Esimerkiksi tyttöjen kielellä puhumista kuvataan niin, että sanojen voimakas vyöry ravistelee lukijaakin ja nostaa ihokarvoja pystyyn. Törmälehdon kieli ei kuitenkaan ole liian mehukasta, jotta itse tarina jäisi sen valuman alle.

Minua viehätti erityisesti Kainuuseen keskittyvät luvut. Bogota luo voimakkaan ja kiinnostavan vastakohdan Kainuulle. Kuitenkin nykyhetken kuvaukset etenevät omaan makuuni hieman hitaasti. Vaikka Bogotaa kuvataankin raikkaasti, olisin kaivannut siihen ja erityisesti ihmisiin lisää särmää ja syvyyttä. Tästä huolimatta Vaikka vuoret järkkyisivät on todella vahva esikoisromaani, jota on ilo lukea. Lisäksi sen myötä opin uutta itselleni vieraasta helluntailaisuudesta mutta myös körttiläisyydestä. Törmälehdon romaani kannattaa ehdottomasti lukea tämän kevään uutuuksista. 

Vaikka vuoret järkkyisivät -romaania on luettu blogeissa paljon. Siitä ovat kirjoittaneet mm. Susa, Katja, Tuijata, Kaisa V, Hyllytonttu Tiina ja Omppu. 

Tuula Levo: Tuulenajama

Tuulenajama, Tuula Levo. Otava 2009. 351 s.

Tuula Levon romaani Tuulenajama kuvaa Teuvo Pakkalan elämää. Suomen kirjallisuuden yksi merkittävimmistä realisteista tunnetaan erityisesti lapsia tarkasti kuvaavista novelleistaan Lapsia ja Pikkuihmisiä. Tuttuja ovat myös novellit Vaaralla ja Elsa sekä näytelmistä erityisesti Tukkijoella, jonka ympäri Suomen kukkivaa menestystä Levo kuvaa romaaninsa alkupuolella. Pakkalassa Tukkijoen menestys aiheuttaa kuitenkin kauhua; miten hän voisi koskaan saada kirjoitettua mitään yhtä menestyksekästä. Pakkala pelkää, että ihmiset pian huomaavat hänen olevan huono kirjailija:

- Eläköön, eläköön, eläköön, huudetaan salista ja polveni notkuvat. Kiittelen, nyökkäilen suuntaan ja toiseen. Olen mielissäni kaikesta huomiosta, mutta yhtäkkiä suru raapaisee sisuksiani. Pelkkä pellehän minä olen. Nämä hyvää tarkoittavat ihmiset juhlivat minua, Oulun poikaa, autuaan tietämättöminä siitä, etten vaikka olenkin Tukkijoen kirjoittaja, olen surkea romaanikirjailija.

Lukupiirimme vuoden ensimmäinen kirja näyttää, miten haasteellista Pakkalalla on ollut. Rahasta on ollut jatkuvasti hyvin tiukkaa, ja rahahuolia kuvataankin runsaasti, mikä kieltämättä ajoittain hieman puuduttaa. Rahahuolten takia Pakkala ei kaihda eri ammatteja: välillä hän kulkee köysikauppiaana ja toimii opettajana. Niin kuin Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjassa myös Tuulenajamassa kulttuurihistorian merkittävät henkilöt kulkevat luontevasti mukana. Esille tulevat esimerkiksi Eino Leino, Algot Untola ja Pakkalan läheinen ystävä Juhani Aho, jolta Pakkala mielellään kuulee mielipiteen keskeneräisistä käsikirjoituksistaan. Fiktion ja faktan saumat sekoittuvat huomaamatta. Lukiessa fiktiota voi hätistellä ikään kuin häiritsevää kärpästä. Menetkös siitä, annapas minun nauttia sujuvasta tarinasta! Vaikka lukiessa tiedostaakin, ettei kaikki ole totta, Levon romaania lukiessa huomaa ajattelevansa, että voisi helposti uskoakin kaiken. Niin sujuvasti Levo kirjoittaa Pakkalan elämästä.

Olen aiemmin pitänyt Teuvo Pakkalaa vahvasti oululaisena kirjailijana ja kuvitellut hänen asuneen ainoastaan Pohjois-Suomessa. Pakkala on kuitenkin asunut elämänsä aikana monella eri paikkakunnalla pitkin Suomea, ja paikanvaihdosten takia Pakkala miettii usein sitä, mihin hän kuuluu ja missä vaimo eniten viihtyy. Teoksen alussa Pakkala asuu Helsingissä Oulunkylässä, mutta myöhemmin hän asuu pitkään esimerkiksi Kokkolassa. En ole myöskään tiennyt, että Pakkala on kirjoittanut Otavan vuonna 1809 julkaiseman Aapisen. 

Tuulenajama muodostaa Pakkalasta paitsi sitkeän myös äärimmäisen lempeän kuvan. Perhe ja lapset ovat Pakkalalle erityisen tärkeitä, ja Pakkala tulee helposti toimeen niidenkin nuorten kanssa, jotka ensin ärhentelevät. Niin kuin kansikuvastakin käy ilmi, Pakkalan sylissä viihtyvät niin lapset kuin kissatkin. 

Nyt on varmaan sitten pakko tunnustaa, etten ole aiemmin lukenut Pakkalan tuotannosta mitään. Luulisi, että olisin, sillä olenhan kuitenkin opiskellut Oulun yliopistossa ja Pakkala näkyy kaupungin nimistössäkin. Muut realismin ajan kirjailijat, Minna Canth ja Juhani Aho, ovat kuitenkin kiilaanneet kirjavalinnoissani Pakkalan edelle. Tuulenajamassa Pakkala harmitteleekin sitä, miten hän jää toisten varjoon ja miten häntä pidetään ikään kuin B-luokan kirjailijana: Pahoitin mieleni kolmisen vuotta sitten, kun Eino Leino julkaisi kirjansa "Kirjailijakuvia" ja luonnehti minun olevan "aina hiukan taempana", kun taas eturivissä seisoivat nuorsuomalaiset kirjailijat. - - Taon nyrkillä pöytään. Minusta ei kohta enää puhuttaisi imperfektissä, revin näytteille vielä sellaisen opuksen, että sen jälkeen jumaliste loppuu pilkkaaminen! Romaaniin minulla ei ole koulutyön takia mahdollista ruveta, se syö kaiken, niin ajan kuin ajatuksetkin, mutta novelleja pystyisim vielä väsäämään. Minä vielä näytän paskantärkeille arvostelijoilleni, miten menneen ajan skribentti leväyttää markkinoille psykologisesti tarkoin punnittua arvotavaraa. Lukupiirissämme nousikin esiin muun muassa, miten äidinkielen ja kirjallisuuden oppikirjoissa korostetaan realismin osuudessa eniten Canthia ja Ahoa, kun taas Pakkala mainitaan aina lyhyesti lopussa. Tuulenajamaa lukiessa iski ihan häpeä, ja siksi lupasinkin itselleni, että Pakkalan tuotantoa on ehdottomasti luettava tänä vuonna. Vaaralla on jo lainassakin. 

Levon romaanista ovat aiemmin kirjoittaneet lukupiiriläisistä Kaisa V ja Elina, jotka myös ovat oppineet Pakkalasta uutta ja pitäneet lukemastaan.

Enni Mustonen: Ruokarouva

Ruokarouva (Syrjästäkatsojan tarinoita IV), Enni Mustonen.
Otava 2016. 428 s. Kansi: Timo Numminen.
Arvostelukappale.

Enni Mustosen ihastuttava Syrjästäkatsojan tarinoita on päässyt jo neljänteen osaan. Ruokarouva (Otava 2016) on osista se, jossa Ida Erikkson alkaa toteuttaa omaa unelmaansa ja elää itsenäisesti ilman muiden käskyjen alla olemista. Hän palaa tyttärensä Kirstin kanssa Ruotsista takaisin Suomeen ja alkaa pitää täysihoitolaa maaseutupitäjä Albergassa. Ensimmäinen maailmansota ja Suomen sisällissota hankaloittavat elämää maaseudullakin ja kaikesta on pulaa. Ihan niin kuin miettimistä ja tekemistä ei olisi tarpeeksi, vanha rakkaus menneisyydestä kolkuttaa eräänä iltana oven takana.  

Tuttuun tapaan myös Ruokarouvassa vilisee merkittäviä kulttuurihistoriallisia henkilöitä. Idan naapurissa asustavat taitelija Ville Valgren vaimonsa Viivin kanssa, joiden juhlien jälkeen Idan pihapiiriin saattaa usein eksyä hoiperteleva runoilija Eino Leino. Lisäksi täysihoitolassa asuvat hetken säveltäjä Leevi Madetoja yhdessä L. Onervan kanssa. Mustonen kuvaa kulttuurihistorian merkkihenkilöitä jälleen luontevasti ja todentuntuisesti. Nyt nämä eivät kuitenkaan kohoa enää korkeammalle kuin Ida, sillä itsenäisenä täysihoitolan pitäjänä hän voisi toimia yksinkin kuvauksen kohteena. Tällä kertaa kulttuurihistorian tunnistettavat henkilöt ovat vain kiinnostava lisä tarinaan. 

Hieman hitaasti käynnistelevän alun jälkeen tarina pääsee mielestäni parhaiten lentoon, kun Ida on tehnyt päätöksen sopivimmasta talosta ja alkaa kunnostaa sitä. Tarina tempoo eteenpäin entistä kiivaampaa tahtia, kun sotilaita alkaa partioida kaduilla, pommit värjätä taivaan ja epätietoisuus tulevasta varjostaa elämää. Arjen työt on silti tehtävä niin täysihoitolassa kuin navetassa ja yritettävä selviytyä päivästä toiseen. Naapurit auttavat toisiaan, ja Idalla on myös osaava ja aikaansaava kirvesmies apunaan, Iisakki Haapaluoma. Tuo pohjalainen mies nousi yhdeksi lempihahmokseni, sillä niin hänen murteensa kuin ripeästi työhön tarttuminen olivat kotoisia piirteitä.

Ruokarouva ei ihan onnistu kipuamaan Emännöitsijän tasolle. Mustonen kuvaa siinä todella kiinnostavasti Albert Edelfeltiä ja Idan kuoriutumista vahvaksi naiseksi, vaikka toisaalta sivumäärästä olisi voinutkin nipistää. Ruokarouva on perinteisempi mutta silti mukaansatempaavaa luettavaa maaseudulla elävän naisen arjesta. Lukijana ilahduttaa, miten köyhästä ja kodittomasta tytöstä on kasvanut itsenäinen ja vahva yrittäjänainen. Ida on henkilöhahmo, jolle toivoo pelkkää hyvää. 

Ruokarouvasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Arja, Marile, Kirjahilla, Mari Saavalainen ja Amma. 

Volter Kilpi: Alastalon salissa

Alastalon salissa, Volter Kilpi.
Otava 2015 (ilm. ensimmäisen kerran 1933).
I osa 421 s., II osa 405 s. (yht. 826 s.)

Me rakennamme laivoja ja olemme vakavia miehiä vakavissamme, vakava minäkin olen olevinani partoineni, mutta paljonkos sumun löysää mahtuukaan pääkuoren sisäpuolella liikkumaan, ja pitääkös ajatus määriänsä sen piukemmin kuin savun polveileva rihma ilman keveissä piipun pesäsuun yläpuolilla? Minä katselen mieluummin piipun vartta pitkin, kuin kuuntelen jutun vakavaa vakavasta parrasta, sillä piipun suorassa on mittaa, sillä on selvä mittansa ja silmä tietää, että varren päätä pitemmälle ei tarvitse katsoa, nähdäkseen pesän, mutta jutun juonessa, vakaistenkin huulien vakaisessa hyrinässä on järjen meina lyhyt ja näkeekös sittenkään aina lyhyen meinan lyhyen pään? Piipusta saa tyhmempikin suuhunsa savun, kun sitä imee, mutta ihmisten jutun rikasta noukkii ymmärryksen kana harvoin järjen jyvän nokkaansa, sillä tunkiolta ei kana muuta noki kuin mitä tunkiolla on, vaikka hartaamminkin päätä kallistelisi ja viisaastikin varvasta siirtelisi. 

Kun vuosi sitten kesällä luin lukupiiriä varten Juha Hurmeen loistavan teoksen Nyljetyt ajatukset (Teos 2014), kirjoitti Hurme niin houkuttelevasti Volter Kilven Alastalon salista, että päätin uskaltaa tarttua järkäleeseen jonain päivänä. Astuinkin kirkkomaalle ja Alastalon saliin jo samana vuonna ajatuksenani lukea se kirjabloggareiden klassikkohaasteeseen, mutta suunnilleen 70 sivun jälkeen teos jäi jo kesken, kun en malttanutkaan siihen keskittyä. Kun loma viime kesäkuun alussa alkoi, päätin, että nyt. Ajattelin, että tähän lukuprojektiin täytyy suhtautua samalla lailla, kuin olisi päättänyt osallistua ensi kertaa (puoli)maratonille. Niinpä kerroin lukusunnitelmistani mahdollisimman monelle, jotten varmasti kehtaisi perääntyä ja jättää Alastalon salia tällä kertaa kesken. 

Ensimmäisen osan lukeminen sujui kuin ensimmäiset juoksuharjoitukset ikään: lukeminen rullasi mukavaa ja innokasta tahtia eteenpäin. Kilven kielen omaperäisyyteen olin valmistautunut ottamalla oppia Arjalta, joka oli lukiessaan pyrkinyt suhtautumaan siihen kuin vieraaseen kieleen. Ei pitäisi jäädä kummastelemaan jokaista outoa ja vierasta sanaa, sillä kaikkea ei tarvitse yrittää ymmärtää vaan erikoisesta kielestä voi nauttia siitä huolimatta. Kieli luo haasteensa paitsi Kilven itse keksimien sanojen takia myös vanhahtavuuden sekä varsinaissuomalain murteen ja laivasanaston vuoksi. Kilven kielellä on oma tahtonsa: se polveilee ja vaatii lukijalta äärimmäistä keskittymistä. Kieltä ei kannata silti säikähtää vaan suhtautua sen polveiluun ennakkoluulottomasti. Sillä mitä enemmän Kilven tekstiä lukee sitä paremmin kielen omanlaiseen rytmiin pääsee kiinni. Ja kun temmosta saa kiinni, antaa mennä vain ja mielellään niin kauan kuin puhtia riittää, sillä kovin lyhyissä pätkissä teosta ei kannata lukea. Itselleni haastavimpia asioita oli saada pidettyä ajatuksen punaisesta langasta kiinni silloin, kun virkkeen ensimmäinen piste siintää horisontissa, joskus vasta sivun lopussa, tai kun kertojan ajatus lähtee sinkoilemaan ensin yhteen ja sitten toiseen suuntaan. Oma haasteensa oli myös keskenjääneeseen tarinaan palaaminen. Joskus oli palattava hieman taaksepäin, jotta mieleen suunnilleen palautui, mihin kertojan ajatus oli edellisellä lukukerralla jäänyt. 

Kun sain ensimmäisen osan luettua, ajattelin, että toisen osan lukeminen etenee kuin rasvattu eikä menisi kauaa, kun jo onnittelisin itseäni. Vielä mitä! Jos kyseessä olisi ollut maraton, niin olin siinä vaiheessa, jossa väsymys valtaa kehon ja päässä kaikuu epätoivoinen ääni siitä, mihin ihmeeseen sitä on hulluuttaan tullut ryhdyttyä. Luin siis välillä muita kirjoja ja otin etäisyyttä Alastalon saliin. Tiesin, etten ehtisi lukea järkälettä heinäkuun lopun(kaan) klassikkohaasteeseen mutta päätin, että teos saisi tulla luetuksi omalla painollaan. Kun paluu Kilven teoksen pariin alkoi houkuttaa entistä vähemmän, oli hyvä, että olin hehkuttanut lähipiirille lukevani teoksen. Sillä mitä useammin sen etenmisestä kyseltiin ja mitä useammin toinen puoliskoni pyöritteli silmiään kirjavalinnalleni, sitä enemmän sain nostettua taas tahtoa todistaa, että pystyn selättämään Alastalon salin. Elokuussa en juuri muuta lukenutkaan, mutta oikeaan tempoon kiinnipääseminen ei ollut helppoa. Välillä pääsin hyvin kerrontaan kiinni ja sain samanlaista intoa kuin ensimmäistä osaa lukiessani, mutta välillä taas tuntui, etteivät sivut vähene ollenkaan ja teki mieli heittää kirja kauas pois silmistä. Joskus luin tekstiä ääneen, mikä helpotti huomattavasti, jos ajatus meinasi karata muualle tai jos alkuun oli vaikea päästä. Loppua kohden huomasin päässeeni taas lähes yhtä hyvään lukuvireeseen kuin ensimmäistä osaa lukiessani, minkä luulen johtuvan siitä, että varasin aikaa niin, että pystyin lukemaan isomman palan kerralla. Takakannen lähestyessä en antanut itseni ummistaa silmiä yöunille ennen kuin viimeinenkin sivu oli luettu. Voi että, olin niin riemuissani, että kirjoitin kirjan etusivulle päivämäärän, jolloin sain lukuprojektini maaliin. Skumpan olisin poksauttanut auki, jos sellainen olisi jääkaapista silloin sattunut löytymään.

Alastalon salin tapahtumia en aio sen tarkemmin alkaa ruotia. Eiköhän kirja pääpiirteissään ole kaikille tuttu: Alastalon isännän, Herman Mattsonin, saliin on kutsuttu monia kylän miehiä ja tarkoituksena olisi saada heidät osallistumaan parkkilaivan tekoon. Alastalon emäntä ja tytär kestitsevät miehiä. Tilaisuus kestää kuutisen tuntia, mutta menee kauan, satoja sivuja, ennen kuin itse asiaan, parkkilaivaan, sanallakaan päästään. Tulee kaikenlaista muuta: piipun harrasta valintaa, omiin ajatuksiin uppoamista ja menneiden muistelua, epäröintiä siitä, milloin sanoa sananen tai mille penkille istua ja valmistautumista siihen hetkeen, kun Alastalon kaunis tytär tulisi kaatamaan kahvia. Voipa tulla ihan turhanpäiväistäkin, kuten Kilpi itseironisesti mainitsee kuudennesta luvusta: Luku, jonka mukavasti voi jättää lukemattakin, koska siinä ei tapahdu enempää kuin muissakaan.

Moni kysyi kuulleessaan, että luen Alastalon salia, miksi ihmeessä luen sitä. Nyt, kun olen lukenut järkäleen, tiedän, miksi se kannattaa lukea, vaikkei teos mikään helppo luku-urakka olekaan. Ennen lukemiseen ryhtymistä olin lukenut muutamilta bloggareilta, että Kilven huumori on mainiota. Vaikka huumori ja Alastalon sali ei ensikuulemalta tunnu mitenkään kuuluvan yhteen, niin voin vain todeta: usko tai älä, Alastalon salia lukiessa suupielet nousevat hymyyn ja jopa naurattaakin. Lisäksi henkilöhahmot ovat vertaansa vailla ja kukin täysin omanlaisiaan. Heistä esimerkiksi jääränoloinen Pukkila oli omalla mielensä pahoittavalla tavallaan jopa aika symppis ja hauska veikko. Itselleni yksi teoksen helmistä on sen kieli siitäkin huolimatta, että se asettaa lukijalle rutkasti haastetta ja vaikeuttakin. Huomasin kuitenkin kaikista eniten kiinnittäväni huomiota rytmiin, vertauksiin, sanastoon ja Kilven tapaan asettaa sanoja paikoilleen. Esimerkiksi pyrstöään keikuttavat västäräkit ja muut linnut hyppelivät varsin tiheästi Kilven tekstissä.

Alastalon salin lukemisen jälkeen olo oli paitsi ratkiriemukas myös hämmentynyt. Oli outoa lukea toista kirjaa, jonka kerrontaan ei tarvinnut keskittyä niin tiukasti kuin mihin oli viimeisen kolmen kuukauden aikana tottunut. Taisipa vähän olla ikäväkin Alastalon isännän saliin, vaikka välillä tulikin kiukkuiltua. Kyllä kannatti haastaa itsensä!

Kilven klassikkojärkäleen ovat lukeneet myös Sara, Katja ja Margit.