 |
| Kosto: rakkaustarina (Rape: A Love Story), Joyce Carol Oates. Otava 2010 [2003]. suom. Kaijamari Sivill. 152 s. |
Lukuviikko jatkukoon! Eilisen illan suunnitelmat kirjoittaa arviota kariutuivat, kun ilta menikin äkillisesti pimentynyttä puhelinta elvyttäessä ja panikoidessa sitä, miten herätä aamulla ilman puhelimen herätyskelloa. Tänä aamuna heräsinkin tietokoneen hälytykseen ja kipitin myöhemmin ostamaan herätyskelloa, haha. Lukuviikko sen sijaan on edennyt hyvin; tavoitteenani on saada luetuksi neljä teosta ja aloitin eilen neljännen, hyvä minä! Viikonlopun auringon paisteessa luin ensimmäistä kertaa kehuttua Oatesia. Omasta hyllystäni löytyi hänen pienoisromaaninsa Kosto: rakkaustarina (2010 [2003]), jonka valkkasin luettavaksi sen sopivan pienen sivumäärän vuoksi. Vaikka teos onkin lyhyt, tunnelma kansien välissä on yhtä painostava kuin ilma ennen raivoisaa ukkosta.
Teena kieppuu vielä juhlahumussa, käsipuolessa olevan teini-iän 12-vuotiaan tyttären, Bethien, silmäkulmaa kutittaa jo uni. Ilta viettelee Teenan kauneudellaan ja hän päättää oikaista pimeän puiston läpi. Pimeässä se ei enää näytäkään kauniilta: tyhjät oluttölkit ja roskat täplittävät liplattavaa vettä. Äiti ja tytär joutuvat ohittamaan päihtyneen poikajoukon, joka pommittaa Teenaa huudoillaan: hyvännäköinen muija, näytä tissit! Teeeeenaa! Äitiä ja tytärtä seuraavat askeleet rahisevat hiekalla, yltyvät juoksuksi, nyrkit sivaltavat meikattuja kasvoja. Hämyisessä venevajassa pojat raiskaavat Teenan ja mustelmilla oleva Bethie yrittää sulloutua varjoihin mahdollisimman näkymättömäksi. Dromoor, poliisi, on ensimmäinen rikospaikalle saapuva eikä voi arvatakaan, miten tapaus hänen elämäänsä vaikuttaa. Alkaa pitkäkestoinen oikeusprosessi, jossa yhteisö yllättäen kääntyykin Teenaa ja Bethietä vastaan. Jos nainen on hyvännäköinen, pukeutuu kapeisiin vartaloa myötäileviin vaatteisiin ja hymyilee punatuilla huulillaan, eikö se olekin kutsuhuuto miehille kuin huutomerkki? Ota minut, ota ota!
Juuri ihmisten vinksahtaneet asenteet saavat raivon kuohahtamaan. Äidit eivät tahdo uskoa pahaa pojistaan, ja muillakin on heistä vain positiivisia kuvitelmia. Tytärhän ei varsinaisesti nähnyt mitään ja Teena saattoi ihan hyvin myydä itseään pojille. Venevajan raiskaustapaus nousee pian iltapäivälehtien kitoihin: toinen toistaan dramaattisemmat otsikot määrittelevät uhrit syyllisiksi, poikien elämän pilaajiksi. Oatesin teos on alusta loppuun hektinen. Ihmisten viiltävät kommentit ja oikeudenkäynnin jyly lomittuvat kerrontaan ja luovat kiivaan rytmin, saavat sydämen pamppailemaan. Lisäksi näkökulma on koko ajan tyttären, Bethien, mikä osaltaan voimistaa lukijan tunteiden kirjoa. Päinvastoin kuin Booksylla minuun sinä-kertoja vetosi. Oatesin kerronta lumosi niin, että seurasin valtavalla intensiivisyydellä oikeudenkäyntiä, sen käänteitä ja tekoja, joihin vääryyttä huutavat tapahtumat Dromoorin ajavat.
Tiesin jo alkusivuilta lähtien, että Oatesia luen lisää jatkossakin. Hänen kielensä ja kirjoitustyylinsä lumosivat, herättivät kiinnostuksen. Lyhyet kappaleet, vähäeleinen kieli ja napakat lauseet sopivat täydellisesti tarinaan. Aihe on rankka, synkkä kuin marraskuinen ja lumeton ilta, mutta ei valoton kuten Katjakin toteaa. Pimeässä illassa loistaa pieni kynttilä, ja sen herkkää valoa loistaa myös Oatesin tarinassa. Kenties luen seuraavaksi Oatesilta Blondin, joka myös odottaa hyllyssä. Ensin on kuitenkin annettava sydämen tykytyksen tasaantua.
Oatesia ovat lukeneet edellä olevien lisäksi myös Leena Lumi, Katri, Riina ja Laura, jonka blogista löytyy lisää linkkejä.
