Holly Bourne: Katsokaa miten onnellinen olen

Katsokaa miten onnellinen olen (How Do You Like Me Now?), Holly Bourne. Gummerus 2019 (englanniksi 2018).
suom. Kristiina Vaara. 391 s. Kansi: Sanna Mander. Arvostelukappale.

Holly Bourne on minulle nimellisestä entuudestaan tuttu kirjailija, mutta en ole (vielä) lukenut hänen aiemmin ilmestynyttä Normaali-trilogiaa, jota hehkutetaan ya-kirjallisuuden huippusarjana. Sen sijaan tartuin Bournen ensimmäiseen aikuisille suunnattuun romaaniin Katsokaa miten onnellinen olen (Gummerus 2019). Teos kertoo kolmekymppisestä kirjailija Tori Baileysta, joka on kirjoittanut hieman yli parikymppisenä menestysromaanin, joka kannustaa naisia elämään juuri niin kuin he itse haluavat eikä minkään näin pitää tehdä -oletusten mukaan. Tori kiertää edelleen kertomassa kirjastaan erilaisissa tilaisuuksissa ja on lisäksi faneilleen alati online myös somessa. Kirjassaan Tori kertoo erosta seuranneesta romahduksesta ja siitä, miten selvisi siitä tavattuaan Vuorimiehensä, Tomin. Fanit ovat kateellisia heidän täydelliseltä vaikuttavasta suhteestaan. 

Kuuden vuoden yhdessäolon jälkeen Tori on alkanut tuntea entistä vahvemmin, ettei kaikki ole kunnossa hänen ja Tomin välillä. Kun kaikki ystävät ympärillä, paras ystävä Deekin, astelevat alttarille vuorollaan ja ilmoittavat perheenlisäyksestä, Tori ummistaa silmänsä kaikilta merkeiltä, joiden perusteella hänen ja Tomin suhde on tullut tiensä päähän. Vaikeinta on kuitenkin painia pelkoa vastaan, sillä miten hän uskaltaisi erota kolmikymppisenä, iässä, jolloin pitäisi olla kaikki se, mitä ystävillä jo on? Uskaltaako kolmikymppisenä enää palata takaisin lähtöviivoille? 

Jollain ilveellä tuulenpuuskat, joilla ratsastimme paikalle parikymppisinä, ovat lennättäneet meidät jonnekin, ja meidän täytyy saada tämä jokin toimimaan. Koska kelloa ei voi kääntää taaksepäin. Nyt on liian myöhäistä selvittää, oletko oikean tuulenpuuskan kyydissä vai et. Etkä halua ihmisten tietävän, että olet niin jumissa ja niin peloissasi ja ajattelet, että on liian myöhäistä saada itseään ulos tästä tilanteesta. Et halua epäonnistua, kun kaikki muut näyttävät porskuttavan. Ja olethan sinä onnellinen, vai mitä? Ainakin välillä olet onnellinen. Ja eikö juuri se ole onnea? Ohikiitäviä hetkiä, eikä mikään pysyvä euforinen tila. Ja niin kauan kun kaikki näyttää ulkopuolelle hyvältä, ketä kiinnostaa? Ja tiedät, kuka olet. Se on totta. Se on ainut hyvä puoli, jota ei halua vaihtaa parikymppisyyteen. 

Olen oman ikäni puolesta teoksen kohderyhmää, ja siksipä teos pohjimmiltaan herättikin kiinnostukseni. Kolmekymppisenä on helppo samaistua niin moneen tilanteeseen, tunteeseen ja asiaan, joista Bourne kirjoittaa. Ehkä juuri siksi en kykene yhtymään sellaisiin etuliepeen adjektiiveihin kuin hauska ja ratkiriemukas, vaikka suupielet kohosivatkin välillä hymyyn. Enemmän kuitenkin ahdistuin ja panikoin Torin kanssa, mutta nautin myös: harvemminhan (ainakaan minua) vastaan on tullut juuri näin omaan elämänvaiheeseen kolahtavaa chic lit -kirjallisuutta. Pidin erityisesti siitä, miten mainiosti Katsokaa miten onnellinen olen kuvaa nykyajalle tyypillistä itsensä brändäämistä ja sitä, miten todellisuus voi olla jotain ihan muuta, mitä somen siloitellut kuvat antavat ymmärtää. Tori on hyvin tarkka, millaisen kuvan itsestään luo faneilleen. Someminä on aina parempi puoli kameraan päin, parhain otos valitaan vähintään kahdenkymmenen kuvan pohjalta ja jonkun muun julkaisemista kuvista katsotaan vain, miltä itse näyttää. Someminä on se, joka suitsuttaa kaikille juuri niin kuin Bournen romaanin nimi: Katsokaa, miten onnellinen olen! Ja tuntee tietenkin valtavaa tyydytystä siitä, kun tykkäyspilvi sataa ryöppynä sydämiä.

Teoksen alkupuolella meinasin vähän kavahtaa, sillä sanavalmis ja räiskyvä Tori käyttää aika paljon kirosanoja, etenkin sitä v-alkuista. Torin romaanin nimi on Kuka v*ttu minä olen? ja hän kutsuu fanejaan v*ttulaisiksi, mikä erityisesti rävähti silmään ja tuntui kummalliselta. Miksi kukaan kutsuisi omia fanejaan niin inhottavalla tavalla? Torin itsensä satunnainen kiroilu sen sijaan ei minua juurikaan haitannut etenkään, mitä tutummaksi päähenkilö muodostui ja kun huomasin, miten se sopi Torin suorasukaiseen luonteeseen. 

Vaikka Toria tekisi mieli ravistella kerran jos toisenkin, jotta tämä repäisisi itsensä irti huonosta parisuhteesta, pidin Torista paljon ja häntä jäi lopulta ihan ikävä. Mielestäni teos voisi olla paikoin hieman tiiviimpi, jotta loppuosa saisi enemmän aikaa. Nyt siitä välittyy kiire ja helppous, vaikka itse loppuratkaisu olikin kliseisyydestään huolimatta minulle mieleen. Katsokaa miten onnellinen olen on kuin lemmikkikissan leikillinen raapaisu: lukija ei voi välttyä tuskalta muttei myöskään lempeyden tunteelta. Lisäksi teos antanee vertaistukea oman elämänsä Toreille. Suosittelen erityisesti kolmekymppisille tai hieman sen molemmin puolin oleville!

Helmet-lukuhaaste 2019: 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt (Lontoo). 

Juha Hurme: Niemi

Niemi, Juha Hurme. Teos 2017. 440 s. Kansi: Jenni Saari. Arvostelukappale.

Juha Hurmeen Finlandia-palkittu romaani Niemi (Teos 2017) saa aikaan lukijassaan seuraavanlaisen reaktion. Blenderi napsahtaa aivokopassa päälle, ja siellä ne pyörivät ja hyörivät: kaikki mahdolliset positiiviset adjektiivit. Napataanpa blenderistä muutama adjektiivi esimerkiksi: vetävä, maukas, nautinnollinen, hauska, riemukas. Kuka sanoi, että historia on tylsää? Eipäs olekaan, ainakaan Juha Hurmeen kertomana.

Niemi on faktapohjainen teos, jossa käydään läpi Suomen (tai Niemen, kuten Hurme kirjoittaa, sillä Suomi on vasta syntymässä) ja maailmankaikkeuden historiaa alkuräjähdyksestä lähtien vuoteen 1809 asti, kun Ruotsin vallanaika päättyy. Hurme tarraa historiaan kiinni innostuneesti, ja sellainen uuden oppimisen ilo erottuu selkeästi ja tarttuu myös lukijaan. Niemeä lukiessa sivistyy, oppii ja on pakko lukea katkelmia ääneen lähellä oleville (minkä ansiosta olen saanut monen kiinnostumaan Hurmeen kirjasta). Kaikista parasta on se letkeys, jolla Hurme kirjoittaa. Kieli soljuu rennosti, siinä on väriä, huumoria ja potkua. Hurmeen omat nasevat huomiot ja toteamukset ovat kirsikka kakun päällä. Esimerkkejähän nyt olisi vaikka miten paljon mutta tässä yksi, joka sai nauramaan:

Kun Helsingforsista kerran on puhe, on syytä selvittää myös Pasilan arvoitus. Miksi Pasila on ruotsiksi Böle? Böle-sana on sydänkeskiaikaista perua, sillä tarkoitetaan pientä kylää tai yksittäistä taloa. Suomeksi böle vääntyi mukavasti kauniiksi sanaksi pyöli. Autioksi jäänyt tönö tai kyläpahanen on vastaavasti ödisböle eli autiopyöli. Hienoja sanoja! On siis aivan ymmärrettävää, että Pasilan nimi on Böle. Sen sijaan on mahdotonta hyväksyä, että Bölen nimi on Pasila. Mikä vitun Pasila? Pyöli sen pitäisi olla.

Lukiessa ihailee valtavasti Hurmeen taitoa sitoa valtaisa määrä historian palasia saumattomasti yhteen. Mikään osa ei repsota tai sauma purkaudu. Niin, eikä vauhti tosiaankaan hiivu! Suomen eli Niemen historiakudelma on kuin jättimäinen tilkkutäkki. Keskeisimpänä ajatuksena Hurmeella on, että tuon tilkkutäkin keskellä on kansa, joka on sekoitus eri ilmansuunnista tulleista ihmisistä. Tuo sekalainen joukko ihmisiä on lainannut omaan kulttuurinsa palasia sieltä täältä; mikään ei siis ole puhtaasti omaa.

Toivottavasti Hurme kirjoittaa Niemelle vielä jatko-osan. Sitten kun olet lukenut Niemen, lue myös Nyljetyt ajatukset!

Ihminen on kummallinen, mytologioita luova eläin, puhuva, pohtiva ja näkyjä näkevä apina. Kerta kaikkiaan erikoinen ja mukava otus.

Niemestä ovat kirjoittaneet aiemmin ainakin Elina / Luettua elämää, Simo Sahlman / Lukupino, Katja / Lumiomena, Arja / Kulttuuri kukoistaa ja Tuijata / Kulttuuripohdintoja. 

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Ennen kuin mieheni katoaa, Selja Ahava. Gummerus 2017. Ennakkokappale.

Elokuu oli levoton lukukuu. Minulla on harvoin kesken samaan aikaan useampi kuin kaksi kirjaa, mutta viime kuussa kirjoja on jäänyt kesken ja odottamaan parempaa hetkeä, uusia aloitettu ja samaan aikaan silmäkulmasta vilkuiltu pinossa keikkuvia toinen toistaan houkuttelevampia kirjastolainoja ja uutuusteoksia. Blogikin on saanut uinua raukeana. Syyskuussa mieli kuitenkin rauhoittuu ja se näkyy jo nyt lukemisessa: enää kesken on kerrallaan vain yksi kirja. Blogikin heräilee, sillä parista elokuun luetusta on kirjoittamatta ja tästä niistä ensimmäinen.

Selja Ahavan uutuusromaanin Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus 2017) sain kustantajalta ennakkokappaleena. Luin teoksen viime kuussa ennen kuin siitä julkaistiin Aamulehden haastattelu ja muita, joten sain lukea romaanin ilman, että tiesin mitään kirjailijan omakohtaisista kokemuksista. 

Ahavan teoksen keskiössä on pariskunta, jolla on takana kymmenen yhteistä aviovuotta. Minäkertojana on nainen, jolle mies eräänä päivänä toteaa asian, joka mullistaa elämän ja rikkoo sen palasiksi. Että kehtaakin kertoa moista, miten hän nyt noin, miksi juuri meille käy näin, miten tästä eteenpäin. Muutaman sanan toteamus syöksee elämän äkisti kriisiin. Nainen yrittää tallettaa muistiin miestään, tämän liikkeitä, eleitä, ihon pehmeyttä ja hiusten karheutta sormia vasten, sillä hiljalleen mies haalistuu, ääriviivat ja tutut asiat katoavat. Hän oli ja meni, hän ei ehkä koskaan ollutkaan. Samalla nainen kyseenalaistaa rakkauden; oliko sitä lopulta olemassakaan.

Mielessäni harjoittelin: Meille kävi näin, älä naura, eräänä aamuna mieheni sanoi näin. Älä järkyty, liikutu, liiku, päivittele. Älä sano mitään. Älä kaadu. Minä en kykene nyt kannattamaan ketään. Minä en kykene lupaamaan, että Italia pysyy. Seisoin kurkkuun jäykistyneen lauseen varassa, mitään muuta ei ollut jäljellä, kaikki sanani olivat murenneet pois. 

Avioparin tarinan ohessa seilaa Kristoffer Kolumbus, joka pyrkii määrätietoisesti etsimään Intiaa ja luuleekin löytäneensä sen. Kolumbus piirtää varmoin ottein Intialle ääriviivoja, pehmeitä rantaviivoja. Kertomus Kolumbuksesta nivoutuu taidokkaasti pariskunnan tarinaan. Ensin kahden kertomuksen reunat erottuvat terävästi toisistaan, mutta loppua kohden kulmat pyöristyvät, lopulta katoavat ja tarinat kuohuvat samassa aallokossa. Kolumbus on utua: hänestä ei tiedetä juuri mitään, ei edes oikeaa nimeä. 

Ennen kuin mieheni katoaa on kipeän kaunis ja koskettava teos, joka muistuttaa meitä siitä, miten ketään ei voi tuntea läpikotaisin, vaikka kuinka haluaisi. Minäkertojan lyhyet päälauseet, ikuiseksi luullun murskautuminen ja ajatuksien kiihkeä pyöriminen saavat lukijankin pintahengittämään. Ahava kirjoittaa raastavan herkästi ja kauniisti. Pidin suunnattomasti teoksen lähes runollisesta tyylistä ja siitä, miten tiukasti Ahava keskittyy ihmisen ajatuksiin, mielen myllerrykseen. Lukiessa oli niin vahvasti kertojan pään sisässä, että naisen suru tuntui erityisen vahvasti ihon alla. Ennen kuin mieheni katoaa on vahva, upea ja mieleenpainuva kotimainen romaani.

Lopuksi tulee aina hiljaisuus. Ihmiset pyyhkivät kyyneleet, vetävät henkeä, nousevat autoihinsa tuulen tuivertamin tukin ja pieni vilu ihossaan ja ajavat kotiin.

Ahavan romaanista ovat kirjoittaneet myös esim. Elina, Lukuneuvoja, Omppu, Katja, Simo Sahlman, Maija, Liisa, Tuomas ja Laura. 

Johan Bargum: Lyhykäisiä

Lyhykäisiä, Johan Bargum. Teos & Förlaget 2017. suom. Marja Kyrö. 114 s. Arvostelukappale.

Nathan Hillin tiiliskiven Nix jälkeen valitsin luettavaksi ihan toisenlaista, mahdollisimman lyhyttä mittaa. Minulla oli täysin meinannut lipua ohi, että suomenruotsalaiselta kirjailijalta Johan Bargumilta on ilmestynyt uusi teos. Pidän Bargumin vähäeleisistä ja viisautta henkivistä teoksista, joista olen lukenut Novelleja 1965-2015, Syyskesä ja Syyspurjehdus. Juuri tällainen on myös Lyhykäisiä (Teos & Förlaget 2017). Siinä on tuttua Bargumia, mutta jotenkin Lyhykäisiä kolahti erityisen lujasti. Se on juuri niitä kirjoja, jotka haluaisi pitää vain itsellään ja joista tietää heti ensimmäiseltä sivulta lähtien, että tätä kirjaa en anna koskaan pois ja että tähän tartun vielä usein. 

Tule luokseni ja viivähdä hetki. Maailma on niin täynnä pimeyttä ja surkeutta. Mutta ehkä meillä sittenkin on lupa vain olla yhdessä pieni hetki. Ehkä meillä on lupa istua toistemme seurassa kuistilla, vaikka hämärä tuleekin niin joutuin ja yö kietoo talon mustaan vaippaansa. 

Lyhykäisiä on nimensä mukaisesti kokoelma lyhyitä aarrepaloja: on tekstejä, jotka eivät yllä ihan yhteen sivuunkaan ja pisimmätkin ovat vain muutaman sivun mittaisia. Novellien joukosta löytyy myös muutamia kauniita runoja. Bargum vangitsee teksteihin pieniä hetkiä, välähdyksiä elämästä. Hetkiä, jotka jollain tavalla ovat elämän tienristeyksiä, jonkin uuden versoja tai muuten mieleenjääviä tuokioita, kuten hetki veneessä auringonlaskun aikaan tai hetki, jolloin Bargum kirjoittaa novelliaan ja epätoivoinen kirjastonhoitaja keskeyttää hänet.

Sinä joka äsken lähdit -

Seinä muistaa varjosi,

portaat askeltesi tahdit

Rakastan Bargumin teksteistä henkivää rauhaa ja viisautta. Ne ovat kuin iäkäs tammi, meren horisontti tai se surumielinen tunne, joka valtaa mielen syksyn lähestyessä ja kesän jäädessä taa. Miten taidokkaasti Bargum saakin käärittyä nämä minimalistiseen ilmaukseen. Miten vähällä voi välittää lukijalle niin paljon tunnetta, joka valtaa tämän niin täysin, että pakahduttaa. On kaihoa, surua ja huumorinpilkettä, joka nostaa suupielet hymyyn ihan kuin salaa. On hetkiä, jotka voisi maalata tauluksi tai vangita kameran muistikortille, mutta joiden äärellä kuitenkin tuntuu paremmalta vain olla hiljaa. 

Kun mustarastas lauloi kesäyössä,

se tyttö istui laiturilla hiljaa.

Hän kurotti ja katsoi veden pintaa

ja näki oman kuvan: kesähatun

ja kiharansa, mietteliäät kasvot

ja taivaan kesäkuisen valonhämyn.

Niin maalaus piirtyi veden tyyneen

peiliin. 

Vaikka kuinka tekisi mieli pitää Bargumin kirja vain itsellään, toivon, että mahdollisimman moni tarttuisi tähän kirkkaaseen helmeen. Lyhykäisiä on täydellinen valinta loppukesään ja hiljaa hiipivään syksyyn. 

Bargumin uutukaisesta ovat kirjoittaneet myös Katri, Laura ja Takkutukka. 

Nathan Hill: Nix

Nix (The Nix), Nathan Hill. Gummerus 2017 (englanniksi 2016) suom. Raimo Salminen. 716 s. Ennakkokappale.

Heinäkuussa en lukenut kuin pari kirjaa, mutta yllätyksekseni tartuin pitkästä aikaa järkäleeseen. Nathan Hillin romaania Nix (Gummerus 2017, engl. 2016) hehkutetaan suurena yhdysvaltalaisena romaanina ja kirjailijaa verrataan Donna Tartiin, Johathan Franzeniin ja John Irvingiin. Aluksi sivumäärä piti loitolla mutta hiljalleen aloinkin kiinnostua Hillin romaanista. Halusin selvittää, onko ylistyssanoissa perää.

Kirjan ytimekäs ja mystinen nimi herätti ensin huomioni romaania kohtaan; tuli pakottava tarve saada tietää, mitä nimi tarkoittaa. Nix on kirjailijan itsensä keksimä sana, joka viittaa norjalaiseen taruolentoon, näkkiin, joka houkuttelee lapsia valkoisen hevosen muodossa selkäänsä, syöksyy kiivaaseen laukkaan ja vie heidät mukanaan vesien virtoihin hyppäämällä jyrkänteeltä alas. Fayen isä kertoo tälle lapsena tarinaa näkistä. Taruhahmo säikäyttää Fayen, jää kiinnostavalla tavalla vaikuttamaan hänen elämäänsä ja kulkee viekkaasti mukana seuraavaan sukupolveen asti. 

Romaani kertoo yliopiston kirjallisuuden professorina toimivasta Samuel Andresen-Andersonista, joka pakenee harmaata ja tympeää arkea jatkuvasti videopelien maailmoihin. Eräänä päivänä Samuelin elämä saa käänteen: hän tapaa äitinsä Fayen 20 vuotta sen jälkeen, kun tämä on hylännyt Samuelin ja puolisonsa. Faye on pidätetty kivien heittämisestä presidenttiehdokkaan päälle, ja media on alkanut kaivaa esiin hänen historiaansa. Samuelin aiemmat kuvitelmat äidistään murenevat, kun tästä selviää yhtä jos toista. Onko hänen äitinsä tosiaan ollut prostituoitu? Onko hän tosiaan entinen 60-luvun radikaalihippi? Entä miksi Faye hylkäsi Samuelin tämän ollessa pieni? Teoksessa hypitään ajassa onnistuneesti 2000-luvulta niin vuoden 1968 mielenosoituksiin kuin Fayen ja Samuelin lapsuuteen ja nuoruuteen. Kerronnan rytmi on lennokas eikä tyhjäkäyntiä ole, mutta lukija pysyy hyvin menossa mukana koko ajan.

Nix imaisee voimakkaasti mukaansa ja tarina pitää mainiosti otteessa. Nix on kuin risteilyaluksen buffetpöytä: se on todella runsas ja tarjoaa takuulla jokaisen makuun jotakin. On norjalaista mytologiaa, videopeliaddiktiota, hippejä, politiikkaa, ystävyyttä, Vietnamin ja Irakin sotaa ja paljon muuta. Kaiken tämän runsauden lisäksi Nathan Hill antaa puheenvuoron parille muullekin ihmiselle Samuelin ja Fayen lisäksi, ja onnistuu ihan uskomattomalla tavalla pitämään kaiken silti koossa, ehyenä pakettina. Jokaisella tapahtumalla ja ihmisellä on oma merkityksensä kokonaisuuden kannalta eikä mikään sinällään tunnu turhalta, vaikka mielestäni karsintaa olisi hyvin voinut tehdä. Toki tässä näkyy, että Hill on kirjoittanut esikoisteostaan kymmenen vuotta: paljon on tapahtunut ja paljon on haluttu mukaan. Itseäni ei esimerkiksi juuri kiinnostanut Samuelin pelikaverin osuudet ja virtuaalimaailma. 

Vaikka teoksessa keskeisintä on kuoria esiin Fayen menneisyyttä ja totuuksia, seurasin itse mieluiten Samuelia ja miten hänen kipeä suhteensa äitiin vaikuttaa Samuelin elämään. Samuel tuntui helpommin lähestyttävältä kuin etäisenä itsensä pitävä Faye. Hänen osuuksistaan lapsuus oli itselleni mieluisinta luettavaa, sillä norjalaiset myytit toivat kiinnostavaa väriä tarinaan. Teoksen loppupuolisko ei mielestäni ole ihan yhtä vahvaa, vaikka hienoja käänteitä löytyykin. Päällimmäisenä vaivasi loppupuolella tunne, etteivät sivut koskaan lopu, mikä alkoi syödä innostusta tarttua tarinaan. Myönnän hieman hyppineeni sivuja loppupuolella, sillä pelkäsin jo, että kirja muuten jää sikseen, vaikka halusinkin kovasti tietää, miten teos päättyy.

Loppupuolen väsymyksestä huolimatta päällimmäinen tunne on tyytyväisyys. Nix tarjosi vetävän ja monipuolisen lukukokemuksen ja viihdyin sen parissa. En usko sen omalla kohdallani nousevan ihan vuoden kirjaksi asti, mutta melko korkealle teos saattaa loppuvuoden kahinoissa päästä. Suosittelen teosta etenkin niille, jotka pitävät yhdysvaltalaisesta kirjallisuudesta ja jotka etsivät vetävää tarinaa. 

Lukemani kirja on oikolukematon ennakkokappale. Nix julkaistaan viikolla 32. Kirjasta ovat kirjoittaneet Kirjaluotsi, joka antaa muutamat purnaukset anteeksi ja kehuu Nixiä valtavan hienoksi esikoisromaaniksi, sekä Rivien välistä, jossa nostetaan esiin esimerkiksi onnistunut rakenne, jota mainiosti verrataan mainstream-popalbumiin, (--) jolta on helppo nostaa singlejä.

Anneli Kanto: Lahtarit

Lahtarit, Anneli Kanto. Gummerus 2017. 386 s.
Kansi: Jenni Noponen. Arvostelukappale.

Anneli Kannon historiallinen romaani Lahtarit (Gummerus 2017) iskee jysähtäen heti alusta alkaen, kahlitsee otteeseensa eikä päästä enää irti. Istun junassa matkalla kohti synnyinkotini latomerimaisemaa, mutta olen siirtynyt lakitieteen ylioppilas Elias Ylivallin vierelle keskelle aavaa Merenkurkkua. On vuosi 1916 ja Kuolema istuu suksien kärjillä. Olen vasta yhdeksäntoista. Jäätä loputtomiin. Edessä, takana ja sivuilla. Aurinko hohtaa värittömänä niin kuin aina kevättalvella. Pakkanen haukkaa poskipäitä. Olen kotoisin lakeudelta, joka on vihreä, lempeä ja runsas. Tämä valkoinen lakeus himoitsee tappaa minut.

Lahtarit on romaani sisällisodasta valkoisen puolen silmin. Kanto kirjoittaa moniäänisesti, mutta keskushenkilöinä ovat pari ilmajokelaista poikaa, Hermanni Larva-Kokko ja Arvo Sippola. Heidän lisäkseen Kanto kutoo taitavasti yhteen monien muidenkin ääniä. On esimerkiksi opettaja, rintamalääkäri, tamperelainen ylioppilas, arkuttaja, junanlähettäjä, ruotsalainen vapaaehtoinen aatelisupseeri, emäntiä ja suomenhevonenkin. Aluksi jouduin palailemaan usein etusivun henkilölistaan, kun mietin, oliko joku nimi keskeisimpien henkilöiden listalla. Ei kannata kuitenkaan anttaa periksi, sillä alun kankeuden jälkeen mosaiikkimaiseen kerrontaan sujahtaa kuin huomaamatta.

Nuoret pojat lähtevät sotaan rinta rottingilla ja intoa uhkuen. Matka mutkittelee Vaasasta kohti Viipuria. Todellisuus ampuu pian kohti ja kuoleman tuskaiset huudot ovat tiukemmin läsnä, kuristavat kurkkua. Täs ei olla enää ajamas ryssiä maasta ulos, nyt tapellahan, kumpi täs maas ottaa komennon, punaaset vai isänmaalliset. Me vai nuo. Lahtarit vai punikit. Kukaan ei ole sodan jälkeen sellainen kuin ennen: ei vaikka kuuluisi voittajiin. 

Luen loppuosaa kirjasta Tampereella ja katson ikkunasta siintävää Aleksanterin kirkkoa, jonka portailla otettu kuva on ajanut Kannon kirjoittamaan Lahtarit. Hän nimittäin kertoo kirjan takalieveessä, että oli huomannut Vapriikin näyttelyssä Tampere 1918 valokuvan, jossa Ilmajoen suojeluskuntalaiset seisovat Aleksanterin kirkon portailla Tampereen valtauksen jälkeen. Yksi noista miehistä oli Kannon isoisä. Löysin itse kyseisen kuvan, kun huomasin työpaikkani koulukirjaston hyllyssä Tampere 1918 -kirjan. Lahtarit hiipii entistä lähemmäs lukijaa, kun tietää, että Kanto yrittää sen avulla pohtia isoisänsä sotamatkaa, josta hän ei koskaan kysynyt isoisänsä eläessä.

Lahtarit on eri äänien kudelma, mutta se on myös kielen ilotulistusta, sillä eri murteita on edustettuina runsaasti. Itseäni ilahdutti tietenkin lukea eteläpohjalaista murretta, jota teoksessa on eniten. Sen lisäksi on muun muassa Tampereen, Porin ja Helsingin murteita sekä yleiskielisiä osuuksia. Murteiden ansiosta henkilöt ovat entistä vahvemmin omanlaisiaan persoonia. 

Punikkeja oli vielä mettis ja navetoos, joukostansa eksynehiä ja niitä, jokkei ollu keriinny karkuhun. Niitä me sitten mettästimmä. Oli ristuksen kylymä aamu, vaikkoli maaliskuun puoles ja ylitte, aiva naama kohmees, sormet jäykkinä ja pää kipiä. Sitte rupes aurinko paistamahan, ilma lämpeni ja puitten oksista alkoo tippua pisaroota. Kyllä tuntuu ourolta, kun linnut lauloo puis, ja me vain toisiamme tapoomme samoos mettis.

Lahtarit koskettaa, pakahduttaa ja jää syvälle ihon alle. Kannon huolellinen tautatyö näkyy. Siinä missä teoksen alku on mielestäni mieleenpainuva, niin on myös lopetus. Se on järisyttävän hieno. Lahtareiden lukemisen jälkeen ei voi muuta kuin tuijottaa tyhjyyteen. Tiedän jo nyt, että se on yksi tämän vuoden parhaimpia lukemiani kirjoja.

Kiitos ihanalle ystävälleni Sarille, että hän suositteli Anneli Kannon romaania, sillä muuten tämä vavahduttava lukukokemus olisi saattanut jäädä kokematta. Lahtareista ovat kirjoittaneet mm. Laura, Mari Saavalainen, Katja, Tuomas ja Tuijata. Anneli Kannon punaisia naiskaartilaisia käsittelevä romaani Veriruusut (2008) meni samantien lukulistalle. 

Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä

Käyttövehkeitä, Soili Pohjalainen.
Atena 2016. 208 s.
Kansi: Jussi Karjalainen.
Arvostelukappale.

Minun suruni alkaa tuntua vääränlaiselta. Minä suren isää jotenkin puoliturtana. Suru ei tunnu tarpeeksi. Tekisi mieli sanoa miehelle, että siihen tottuu. Siihen, että kaikki vain vittu häipyy. Näin on marjat. Mutta oikeasti minä muistan, miltä tuntuu itkeä noin. Kunpa minulla vielä joskus olisi joku, jota rakastaa kuin hullu. Joku, joka ei kuolisi eikä katoaisi ja jonka perään ei koskaan tarvitsisi huutaa kuin hullu.

Soili Pohjalaisen esikoisromaani Käyttövehkeitä (Atena 2016) alkaa kaartelematta: Se käveli vessan kynnykselle ja kuoli. Kyseessä on päähenkilön, Saanan, isä, osaava autokauppias ja alkoholisti. Saana on pienestä pitäen hyörinyt isän autoliikkeessä, oppinut ja auttanut. Isä on opettanut autoista yhtä ja toista, muun muassa sen, miten Bemarilla ajavat ne, jotka haluaisivat olla rikkaita, Nissanilla ajaviin ei ole mitään syytä tutustua, Jaguaarit ovat massojen erikoisuudentavoittelua ja saabimiehet ovat Suomen selkäranka. Saanan suhde äitiin on etäinen, mutta isä on ollut hänelle idoli, josta alkoholi on lopulta ottanut entistä tiukemman otteen. Niin tiukan, että juomisputki lopulta aiheuttaa isälle aivoverenvuodon ja kuoleman.

Pohjalaisen teos on menneisyyden ja nykyisyyden palapeliä. Isän kuolema saa Saanan muistelemaan isän kanssa koettuja hetkiä mutta myös ainoaa sisarusta, veljeä nimeltään Veli, joka katosi. Noin vain, jälkiä jättämättä. 

Käyttövehkeitä on se hetki, kun kaikki sisälle padottu murtuu ja kuohuu hyökyaallon lailla ulos. Se on kirosanojen ryöppyä, autostereoista tykittävää raivoa ja kiukkuisia kyyneliä. Silti Käyttövehkeitä ei ollenkaan tukahduta eikä ahdista lukijaa. Huumorin, paikoin mustan sellaisen, ansioista tarina ei uppoa synkkyyden suohon, vaikka pohjavire onkin melankolinen. Kieli on riisuttua ja ilmavaa. Pohjalainen luo yksinkertaisin keinoin tilannekuvia lukijan eteen ja koskettaa pienin elein. Pidin tästä tavasta, jolla Pohjalainen saa lukijan herkistymään. Riipaiseva on esimerkiksi kuvaus Saanan perheen ensimmäisestä joulusta ilman Veliä: Lahjojen avaamisen jälkeen isä katsoo tehneensä osuutensa ja juo itsensä liikkumattomaksi. Sammuneena se kuorsaa kovaa ja herättää minussa äidinvaistot. Lämmitän mikrossa lanttulaatikkoa ja kinkkua. Juon Ultima Thulesta Coca-Colaa ja luen Aku Ankkaa, jonka osoitetarrassa on Velin nimi. Äiti on rullalla Velin täkin sisällä. Melkein kaikki sälekaihtimet ovat kiinni.

Vaikka tarina ei sinänsä tarjoa mitään uutta ja viimeisen luvun olisi voinut mielestäni jättää kokonaan pois, on Pohjalaisen teoksen lukeminen miellyttävää, koska sen kynänjälki on vahvasti omanlaista ja mieleenpainuvaa. Käyttövehkeitä oli ansaitusti ehdolla Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkkinon saajaksi. 

Perhe on ihmisen moottori. Se hurisee meissä, halusimme tai emme. Kun jokin loksahtaa perheessä paikoiltaan, ihminen ei kykene toimimaan kunnolla ennen kuin moottori on huollettu. Käyttövehkeitä on aitoa elämää, jossa tuoksuu hieman bensiini. Suosittelen lämpimästi lukemaan. 

Käyttövehkeistä ovat kirjoittaneet mm. Laura / Mitä luimme kerran, Katri / Pieni kirjasto, Arja / Kulttuuri kukoistaa, Katja / Lumiomena ja Krista / Lukutoukan kulttuuriblogi.

Riitta Jalonen: Kirkkaus

Kirkkaus, Riitta Jalonen.
Tammi 2016. 347 s.
Arvostelukappale.

Ensimmäinen lause toi tullessaan toivon. Vain toivon tähden voin kirjoittaa, en vihan tai pelon. Kun on kirjoittamalla nähnyt kirkkauden ja nähnyt mustasta ajasta erottuvan valon, ei voi unohtaa sanojen voimaa.

Riitta Jalosen Kirkkaus (Tammi 2016) on fiktiivinen romaani todellisesta henkilöstä, uusiselantilaisesta kirjailijasta Janet Framesta (1924-2004). Framea hoidettiin väärin diagnoosein psykiatrisessa sairaalassa, missä hän sai satoja sähköshokkeja. Vasta vuosien jälkeen diagnoosi skitsofreniasta kumottiin. Hoitovuosiensa aikana Frame sai lohtua kirjoittamisesta ja ponnahti lopulta maailmanmaineeseen. Framen tuotantoa ei ikävä kyllä ole suomennettu. Jane Campionin Enkelin kosketusta en ole nähnyt.

Ajatukseni tulevat eriskummallisessa järjestyksessä, päättävät itse miten tulevat ilmi ja milloin. Minun pääni on se joka humisee, käteni on se joka kirjoittaa. 

Romaanin lopussa Jalonen kertoo, miten hän on ollut täydesti mukana teosta kirjoittaessaan ja sulautuneensa yhdeksi ja samaksi henkilöksi Janet Framen kanssa. Tämän kyllä huomaa Kirkkautta lukiessa; Jalonen eläytyy Frameen täysin. Hän pureutuu hyvin syvälle ihmismieleen ja tarkastelee muun muassa sitä, miten läheisten ihmisten menetykset muovaavat ihmistä. Paitsi että Janet Framen vanhemmat luovuttivat tämän hoitoon mielisairaalaan, joka on ihmisten teurastamo, Frame menetti kaksi sisartaan, kun molemmat hukkuivat ja hänen veljellään todettiin epilepsia. Tunnelma on tummanpuhuva ja täyteläinen, eikä teos ole nopeimmasta tai helpoimmasta päästä lukea. Se vaatii lukijalta tarkkaa keskittymistä. Minulle oli haastavinta päästä lähelle Framea. Toistuvista yrityksistäni huolimatta jäin etäälle. Vaikka tunnistinkin lukiessani teoksen ansiot, minua harmitti se kuilu, joka pysyi loppuun saakka minun ja Framen välillä.

Käsiala on eläin, sillä on tunnistettavat jäljet. 

Jalonen kirjoittaa ainutlaatuista ja ravistelevaa kieltä. Siinä on väkevää voimaa mutta yhtä lailla herkkyyttä ja kirkkautta. Kielen vuoksi teosta ehdottomasti pitääkin lukea hitaasti, jotta sanoja pyörittelee rauhassa ja antaa niiden sitten kaivautua hitaasti sisimpään. Millainen esimerkiksi on se tunne, kun sisälläni on hiljaista lunta tai on täynnä peloista syntynyttä hiekkaa ja soraa? Millainen myrsky on siinä hetkessä, kun hirtän lauseet toisiinsa kiinni, ne eivät pääse pois paperilta koska ovat umpisolmulla sidotut ja millainen seesteisyys silloin, kun ihmisen sisällä oleva tuuli kuljettaa sanat oikeaan paikkaan? Ajatukset kirjoittamisen antamasta lohdusta kimmeltävät kuin hanki auringossa.

Vaikka minulle Kirkkaus ei etäälle jäämisen vuoksi onnistunut pureutumaan sieluun saakka, kuten niin monella muulla, teos on ansiokas ja mieleenpainuva. 

Kirkkaudesta ovat kirjoittaneet esim. Liisa, Susa, Suketus, Katri, Tuijata, Leena Lumi ja Laura, Arja.

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää

Kolme syytä elää, Tiina Lifländer.
Atena 2016. 342 s.
Kansi: Anna Makkonen.
Arvostelukappale.

Olin pysäköinyt Itsenäisyydenkadulle. Istuin Volvoon ja itkin vähän aikaa. Sitten räpsytin veden pois silmistä ja vedin syvään henkeä. Nenän kautta sisään ja vapiseva uloshengitys suun kautta niin monta kertaa, että uloshengitys muuttui nikottelusta tasaiseksi tuuleksi. Hengitin syvään.

           Ajaisin, ja ajaisin tyynenä.

Tiina Lifländerin esikoisromaani Kolme syytä elää (Atena 2016) on jättänyt mieleeni pinon erilaisia kuvia. Tuosta kuvapinosta löytyy muun muassa seepiasävyinen kuva, jossa matkalaukkua kantava ja ruskeaan takkiin pukeutunut nainen astelee kevein mutta päättäväisin askelin kohti junaa, suudelman tuntu vielä huulillaan, ja jossa toinen nainen on vajonnut asemalaiturin lattialle kyykkyyn, koskettaa hermostunein sormin tiukasti kiinniolevia kengännauhojaan ja katsoo junaa kohti rientävää naista epäuskoisena. Heidän ympärillään kiirehtii ihmisiä sinne tänne kuin pienet muurahaiset. Jossain tuolla kuvan ulkopuolella on mies, joka polkaisee pyöränsä liikkeelle ja lähtee hymyillen kotiin. Toisessa seepiasävyisessä kuvassa on nuori nainen, jonka kädet pitävät keveästi kiinni Volvon ratista. Naisen katse on täynnä vapautta, kun hän huristaa autollaan ja näyttää siltä, kuin nainen voisi ajaa ihan minne haluaa, tie on loputon ja mahdollisuuksia täynnä. Naisen siroissa käsissä on nahkaiset ajohansikkaat, jotka kuvittelen hänen riisuvan käsistään hellästi, jokaisesta sormesta vuorollaan, ajomatkan jälkeen. Pinosta löytyy myös kuvia, joista seepian sijaan löytyy kirkkaita värejä. Yhdessä näistä kuvista ovat jälleen seepiäsävytteisistä kuvista tutut naiset mutta paljon iäkkäämpinä. Eräässäkin kuvassa toinen näistä naisista istuu kahvilan pöydän ääressä ja on juuri laskemassa kuppiaan pöydälle. Hänen hämmästynyt katseensa on kohonnut naiseen, joka seisoo pöydän ääressä teekuppi kädessään, osoittaa vastapäätä olevaa tuolia ja näyttää kysyvän jotain. Näyttää siltä kuin istuva nainen näkisi kysyvän naisen kasvoissa jotain tuttua muttei ole täysin varma, onko hän tunnistanut oikein. 

Niin, on kaksi naista, joita yhdistää sama mies. Kolme syytä elää alkaa juuri tuosta viimeisimmästä kuvasta: vuodesta 2003 ja kahvilasta, jossa kaksi seitsemissäkymmenissä olevaa naista, Kerttu ja Helmi, tapaavat toisensa sattumalta vuosikymmenten jälkeen. Naiset vaihtavat kuulumisiaan ja alkavat viettää aikaa usein toistensa seurassa, sillä Ruotsista takaisin Helsinkiin muuttaneella Kertulla ei juurikaan ole tuttuja. Eräästä nuoruuden tapahtumasta kuitenkin vaietaan edelleen: siitä rautatieasemalla olevasta kuvasta, jossa nainen rientää junaan ja toinen katsoo typertyneenä tämän loittonevaa selkää. Jossain kuvan ulkopuolella on siis Lauri, Helmin aviomies, joka on saattanut Kertun asemalle ja suudellut tätä. Kun naiset tapaavat toisensa, vaiettu menneisyys rimpuilee irti kahleistaan ja naisten on lopulta pakko palata 50-luvulle ja sen jälkeiseen elämään. 

Kaikkein upeinta teoksessa on Lifländerin taito luoda elokuvamaisen tarkkoja kuvia lukijan mieleen, kuljettaa tarinaa pakottomasti eteenpäin menneisyyden ja nykyisyyden välillä ja kirjoittaa niin uskomattoman miellyttävää ja omaperäistä kieltä, joka lämmittää kuin Helmin sherrylasillinen. Kertojina vuorottelevat Helmi ja Kerttu ovat tarinan vahvat ja kiinnostavat naiset, joista löytyy myös omat ärsyttävät puolensa ja aitoutensa ansiosta heihin myös kiintyy. Heidän lisäkseen tarinassa tulee tutuiksi monia muitakin henkilöitä, mutta he eivät jää yhtä vahvasti mieleen. Yksi kertojista on Helmin alakerrassa asuva Tomi, joka tuntui ylimääräiseltä eikä niin merkitykselliseltä tarinan kannalta. Myös Helmin aviomies Lauri jää harmillisen etäiseksi.

Loppua kohden teoksen tunnelma tihenee yhä kiihtyvämmällä vauhdilla, enkä lopulta malttanut laskea kirjaa käsistä ennen kuin viimeinenkin sivu oli luettu. Vaikka alku on vähän liian hitaanoloinen, Lifländer on ujuttanut onnistuneesti tarinaan jännitettä. On pakko saada tietää, milloin vuosikymmenten aikana vaiettujen asioiden pato purkautuu liitoksistaan ja mitä sitten tapahtuu. Toisaalta odotin, ehkä liikaa, takakannessa mainitun lipastolla odottavan kirjeen merkitystä. Jotenkin takakansi loi minulle kuvan, että kirjassa tapahtuisi jotain todella järisyttävää ja mullistavaa, mutta kun sitä ei sitten koskaan tullutkaan, en voinut ihan välttyä kokemasta pientä harmistumista. Tästä huolimatta Kolme syytä elää kertoo mieleenpainuvasti yksinäisyydestä ja vaikenemisesta. Vaikka hengitys kiihtyykin loppua kohden, kirjan lukemisen jälkeen olo on seesteinen. Hengitys on tasaantunut, on hyvä olla. Tuoksuu vähän bensalta. 

Kolme syytä elää sopii erityisen hyvin hitaisiin hetkiin, kun kaipaa hiljalleen kehittyvää juonta ja henkilöhahmoja, joihin tutustua rauhassa ja joihin kiintyä. Kolme syytä elää on eläväinen matka 50-luvulta nykypäivään ja sen kieli soi heleänä kuin triangeli. Lifländerin esikoisteos jättää halun lukea tulevaisuudessakin lisää kirjailijalta. 

Lifländerin kirjasta ovat kirjoittaneet mm. kaimani Kaisa, jonka arvion myötä kiinnostuin kirjasta, Laura, Suketus, Katri, Katja, Satsu, Tuijata ja Erja.

Enni Mustonen: Ruokarouva

Ruokarouva (Syrjästäkatsojan tarinoita IV), Enni Mustonen.
Otava 2016. 428 s. Kansi: Timo Numminen.
Arvostelukappale.

Enni Mustosen ihastuttava Syrjästäkatsojan tarinoita on päässyt jo neljänteen osaan. Ruokarouva (Otava 2016) on osista se, jossa Ida Erikkson alkaa toteuttaa omaa unelmaansa ja elää itsenäisesti ilman muiden käskyjen alla olemista. Hän palaa tyttärensä Kirstin kanssa Ruotsista takaisin Suomeen ja alkaa pitää täysihoitolaa maaseutupitäjä Albergassa. Ensimmäinen maailmansota ja Suomen sisällissota hankaloittavat elämää maaseudullakin ja kaikesta on pulaa. Ihan niin kuin miettimistä ja tekemistä ei olisi tarpeeksi, vanha rakkaus menneisyydestä kolkuttaa eräänä iltana oven takana.  

Tuttuun tapaan myös Ruokarouvassa vilisee merkittäviä kulttuurihistoriallisia henkilöitä. Idan naapurissa asustavat taitelija Ville Valgren vaimonsa Viivin kanssa, joiden juhlien jälkeen Idan pihapiiriin saattaa usein eksyä hoiperteleva runoilija Eino Leino. Lisäksi täysihoitolassa asuvat hetken säveltäjä Leevi Madetoja yhdessä L. Onervan kanssa. Mustonen kuvaa kulttuurihistorian merkkihenkilöitä jälleen luontevasti ja todentuntuisesti. Nyt nämä eivät kuitenkaan kohoa enää korkeammalle kuin Ida, sillä itsenäisenä täysihoitolan pitäjänä hän voisi toimia yksinkin kuvauksen kohteena. Tällä kertaa kulttuurihistorian tunnistettavat henkilöt ovat vain kiinnostava lisä tarinaan. 

Hieman hitaasti käynnistelevän alun jälkeen tarina pääsee mielestäni parhaiten lentoon, kun Ida on tehnyt päätöksen sopivimmasta talosta ja alkaa kunnostaa sitä. Tarina tempoo eteenpäin entistä kiivaampaa tahtia, kun sotilaita alkaa partioida kaduilla, pommit värjätä taivaan ja epätietoisuus tulevasta varjostaa elämää. Arjen työt on silti tehtävä niin täysihoitolassa kuin navetassa ja yritettävä selviytyä päivästä toiseen. Naapurit auttavat toisiaan, ja Idalla on myös osaava ja aikaansaava kirvesmies apunaan, Iisakki Haapaluoma. Tuo pohjalainen mies nousi yhdeksi lempihahmokseni, sillä niin hänen murteensa kuin ripeästi työhön tarttuminen olivat kotoisia piirteitä.

Ruokarouva ei ihan onnistu kipuamaan Emännöitsijän tasolle. Mustonen kuvaa siinä todella kiinnostavasti Albert Edelfeltiä ja Idan kuoriutumista vahvaksi naiseksi, vaikka toisaalta sivumäärästä olisi voinutkin nipistää. Ruokarouva on perinteisempi mutta silti mukaansatempaavaa luettavaa maaseudulla elävän naisen arjesta. Lukijana ilahduttaa, miten köyhästä ja kodittomasta tytöstä on kasvanut itsenäinen ja vahva yrittäjänainen. Ida on henkilöhahmo, jolle toivoo pelkkää hyvää. 

Ruokarouvasta ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Arja, Marile, Kirjahilla, Mari Saavalainen ja Amma. 

Péter Gárdos: 117 kirjettä

117 kirjettä (Hajnali láz), Péter Gárdos.
Siltala 2016 (alkukielellä 2015).
suom. Juhani Huotari. 257 s.
Arvostelukappale.

Unkarilainen dokumentaristi Péter Gárdos sai isänsä kuoleman jälkeen äidiltään pari nipullista kirjeitä. Nuo ruiskukan sinisellä ja heleänpunaisella silkkinauhalla yhteen sidotut kirjeet sisälsivät Péterin vanhempien kirjeenvaihdon syyskuusta 1945 helmikuuhun 1946. Vanhemmat eivät olleet koskaan sanallakaan maininneet kirjeiden olemassa olosta. Vasta viidenkymmenen vuoden jälkeen Péter sai lukea kirjeistä vanhempiensa tutustumisesta ennen avioliiton solmimista. 117 kirjettä (Siltala 2016) on Péter Gárdosin tulkinta vanhempiensa koskettavasta rakkaustarinasta.

Teoksen alussa 25-vuotias Miklós matkustaa muiden unkarilaisten mukana Ruotsiin kuntoutumaan. Sota on päättynyt, ja langanlaiha Miklós on selviytynyt Belsenin keskitysleiriltä. Kun lääkäri kertoo keuhkotaudin koituvan nuorukaisen kohtaloksi ja että elinaikaa olisi kuutta kuukautta pidempään, Miklósin hymy ei karise eikä elämänilo sammu. Hän ei jää odottamaan kuolemaa vaan kirjoittaa yhteensä 117 kirjettä. Niiden teksti on aina sama mutta saaja eri. Kirjeet lähtevät jokaiselle sodasta toipuvalle unkarilaisnaiselle, ja Miklós uskoo, että joku näistä naisista on hänen tuleva vaimonsa.

Yksi kirjeiden saajista on Smålandsstenarin leirillä asuva 18-vuotias Lili Reich. Hän ja Miklós aloittavat tiiviin kirjeenvaihdon. He tutustuvat toisiinsa vähitellen, rakastuvat ja odottavat innolla päivää, jona he toisensa viimein tapaisivat. Kirjeissä tuikkii vahva usko onnelliseen yhteiseen tulevaisuuteen, mikä antaa voimaa jaksaa kurjissa oloissa ja sairauksien ravistellessa kehoa. 117 kirjettä hehkuukin toivoa paremmasta ja halua elää. Keskitysleirien julmuus on kuin taustakohinaa - olemassa mutta taustalla. Gárdos kertoo vanhempiensa rakkaustarinaa hellästi ja niin uskottavasti, että lukiessa ei huomaa miettiä, mikä on vanhempien kirjeistä poimittua ja mikä ei. 117 kirjettä on kaunis ja sujuvasti kerrottu tarina, jossa itseäni kosketti erityisesti se, miten synkkien tapahtumien myötä kaksi ihmistä löytävät toisensa ja miten he periksiantamattomasti ponnistelevat saavuttaakseen yhteisen tulevaisuuden. 

Gárdos on myös käsikirjoittanut ja ohjannut teokseensa pohjautuvan elokuvan Hajnáli láz (2015). Arvion teoksesta ovat aiemmin kirjoittaneet Tuijata (jonka on listannut arvioonsa mainiot syyt, miksi teos viehättää), Krista, Ulla, Mai Laakso ja Mari A. 

Minna Rytisalo: Lempi

Lempi, Minna Rytisalo.
Gummerus 2016. 230 s.
Ennakkokappale.

Rakkaus, lempi, roihahtaa ja Lempi tekee valintansa. Minna Rytisalon esikoisteos Lempi (Gummerus 2016) on tarina nuoresta naisesta, mutta hän itse ei toimi kertojana. Lukija tutustuu Lempiin muiden äänien kautta: ensin Viljami-puolison, sitten piikatyttö Ellin ja lopuksi kaksossiskon Siskon kautta. Lempi muuttaa Viljamin luo Pursuojalle, totuttelee jalkaansa emännän saappaita sievien pikkukenkien sijaan. Vastavihitty pari kuhertaa onneaan, elämä näyttää ruusunpunaiselta. Kunnes Viljami saa käskyn lähteä Lapin sotaan, ja Pursusuon kuherrus vaikenee. Lempi jää yksin piikatytön kanssa.

Lempi kuoriutuu auki hiljalleen, kiirehtimättä. Jo prologi ja alun muutama lyhyt kirje kutkuttavat lukijan mielennystyröitä; On saatava tietää, mitä oikein on tapahtunut. Arvoituksellinen tarina pitää lukijan hyvin otteessaan, kun eri kertojat tuovat uusia tiedon murusia esille. Kertojaäänet ovat onnistuneita, selkeästi omia persooniaan, joista eniten mieleeni olivat teoksen naiskertojat. Vaikka pidinkin Viljamin osuuden kauniista kielestä, pelkäsin, että rakkauden kaiho läiskyy yli. Toisaalta naiskertojien äänet antavat voimallaan toimivan vastakohdan Viljamin osuudelle. Häntä kohtaan tekee entistä enemmän kipeää mitä pidemmälle lukee. Juonesta on kuitenkin tyydyttävä hiiskumaan niukasti, sillä sitä parempi mitä vähemmän siitä tietää etukäteen. 

Kuka on Lempi? On mielenkiintoista, miten ihminen näyttäytyy eri tavalla riippuen siitä, kuka häntä tarkastelee. Lempi on juuri sellainen teos, joka jää kaivelemaan mieltä pitkäksi aikaa vielä kansien sulkemisen jälkeenkin. Siinä on väkevää pohjoista mutta sen sisältä löytyy myös herkkää pehmeyttä. On vaikea pukea tunteitaan sanoiksi, mutta tämä teos tarjosi yksinkertaisesti hienon lukukokemuksen, joka ei unohdu heti.

Rytisalon esikoisteos ilmestyy heinäkuun viimeisellä viikolla. Suosittelen lukemaan! Ja kun luet, valitse sellainen hetki, jolloin kukaan tai mikään ei voi häiritä, koska tämän lukee joko kerralla tai kertojien osuuksien mukaan. Oma alkuperäinen suunnitelmani oli lukea Rytisalon esikoisteosta pieninä paloina, kesän klassikkoprojektini välissä, mutta kuinkas kävikään: Lempi vei mennessään, sivut kahisivat toinen toisensa perään enkä haikaillutkaan muiden keskeneräisten pariin. 

Rytisalon esikoisteoksesta voi lukea mietteitä myös esim. seuraavista blogeista: Lumiomena, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Sinisen linnan kirjasto ja Kujerruksia.

John Williams: Butcher's Crossing

Butcher's Crossing, John Williams.
Bazar 2016 (englanniksi ensimmäisen kerran 1960).334 s.
Johdanto: Michelle Latiolas. Suom. Ilkka Rekiaro.
Arvostelukappale.

Eletään vuotta 1873 Kansasissa. Siinä missä John Williamsin Stoner (Bazar 2015, engl. 1965) keskittyi yliopistossa työskentelevän miehen elämään, Butcher's Crossing -romaanissa yliopisto-opiskelija Will Andrews karistaa kirjojen pölyt kannoiltaan. Hän saapuu Butcher's Crossingin kylään, koska hän etsi vapautta ja hyvyyttä, toivoa ja alkuvoimaa, joiden aavisti vaikuttavan elämänsä kaikkien tuttujen asioiden alla, asioiden jotka eivät olleet vapaita eivätkä hyviä eivätkä toiveikkaita eivätkä alkuvoimaisia. Hän etsi oman maailmansa lähdettä ja säilyttäjää, maailman joka tuntui alati kääntävän peloissaan selkänsä lähteelleen - - . Hieman yli parikymppinen Will tutustuu mieheen, Milleriin, jota on jäänyt vaivaamaan useita vuosia sitten vuoristossa näkemänsä biisonilauma. Miller kerää kokoon seurueen: Willin sekä kaksi muuta miestä. Yhdessä he lähtevät uhmaamaan preeriaa viikkoja kestävälle taivallukselle päämääränään ampua Millerin vuosia sitten näkemä biisonilauma ja saada hyvä korvaus niiden nahoista. Will lähtee mukaan tavoitteenaan löytää minuutensa.

Itseään hän oli kykenemätön tarkastelemaan. Jälleen, kuin olisi ollut muukalainen, hän arvioi itseään sellaisena kuin olisi ollut muukalainen, hän arvioi itseään sellaisena kuin oli ollut muutamaa kuukautta aiemmin Butcher's Crossingissa katsellessaan joelta länteen tähän maankolkkaan, jossa nyt oli. Mitä hän oli silloin ajatellut? Mikä hän oli ollut? Miltä hänestä oli tuntunut? Nyt hän ajatteli olevansa häilyvä hahmo, joka ei tehnyt mitään, jolla ei ollut omaa identiteettiä.

Hitaasti, ehkä jopa hieman pitkäveteisesti käynnistyvä tarina nykäisee kunnolla mukaansa, kun seurueen matka viimein alkaa. Luonto ei anna armoa. Jano korventaa kurkkua, kuumuus saa maiseman särisemään silmissä ja tottumaton vuorille nousija menettää arvaamatta tajunsa, jos kulkee liian nopeasti. Luonto muokkaa myös kulkijan ulkonäköä: iho ahavoituu, ruskettuu, keho hoikistuu ja kovettuu; Willin nuorekas pehmeys ja siloisuus katoaa kuin varkain. 

Kun valtava biisonilauma löytyy, alkaa teurastus. Miller on päättänyt ampua kaikki lauman biisonit eikä kuuntele muiden vastusteluja. Kun miehet yrittävät ottaa vallan luonnolta, näyttää luonto jälleen oman voimansa. Hyytävä talvi saartaa seurueen vuoristoon useiksi kuukausiksi. Lukiessa omaakin henkeä ahdistaa, kun miehet käärityvät biisoninnahkoihin ja yrittävät pysyä liikkumatta nopeasti kinostuvan lumen alla. Miesten ei auta muu kuin odottaa kevättä, ja yrittää palata silloin Butcher's Crossingiin. 

Williamsin Stoner oli viime vuonna lukemistani käännöskirjoista parhain ja on nyt yksi tärkeimpien kirjojen kaartia hyllyssäni. Ihan samalle tasolle Butcher's Crossing ei onnistu nousemaan, mutta yhtä lailla Butcher's Crossing jää pyörimään lukijan mieleen kuin Stonerkin. Butcher's Crossing on ensimmäinen lukemani lännenromaani. En tiedä, miksen ole lukenut niitä aiemmin, mutta ennakkoluuloja minulle ei sen kummemmin ollut. Butcher's Crossingin kerronta on tuttua Williamsia: hienovireistä ja lumoavaa. Miten vähän voikaan kertoa ja kuitenkin niin, että lukiessa on henkäistävä ihastuksesta ja jäätävä pohtimaan kirjailijan lukijan mieleen kirkastamaa kuvaa tai ajatusta. Niinpä luinkin Butcher's Crossingia pitkään, pari kuukautta, koska välillä oli pakko jättää luettu muhimaan, napattava jokin muu kirja ja palattava myöhemmin Williamsin pariin. Kiitos Ilkka Rekiaron suomennos on jälleen laadukasta.

Butcher's Crossingin lopetus on vähäeleinen ja haikeudessaan kaunis. Huikea teos, jälleen kerran.

John Williamsin romaanista ovat kirjoittaneet mm. Kaisa Reetta, Ulla, Krista, bleue, Jenni ja Katja. 

Satu Grünthal (toim.): Säkeilyvaara. Runouden käyttöopas

Säkeilyvaara. Runouden käyttöopas,
toim. Satu Grünthal. Wsoy 2016.
233 s. Kansi: Martti Ruokonen.
Arvostelukappale.

Satu Grünthalin toimittama teos Säkeilyvaara. Runouden käyttöopas (Wsoy 2016) sisältää useita pienoisesseitä, joissa kirjoittajat lähestyvät valitsemiaan runoja haluamallaan tavalla. Satu Grünthalin lisäksi runoja tarkastelevat Silvia Hosseini, Pauli Tapio, Vilja-Tuulia Huotarinen, Juhani Karila, Ilpo Tiihonen ja koko idean äiti Kirsti Mäkinen. Runojen kaarti on ilahduttavan monipuolinen: on niin raplyriikkaa ja muuta laulettua lyriikkaa, kansanballadeja, perinteisiä ja modernimpiakin runoja.

Teoksen tarkoituksena on rohkaista tarttumaan runoihin, murentaa ennakkoluuloja runojen vaikeudesta ja innostaa rohkeasti  tulkitsemaan ja löytämään runoudesta iloa. Oma suhteeni runoihin on ollut aina hieman kahtiajakoinen. Pidän ja nautin niistä paljon mutta toisaalta myös koen jonkinlaista etäisyyttä runoja kohtaan, etenkin jos ne tuntuvat vaikealta ja tulkinta on umpisolmussa. Myönnän myös olevani hieman laiska: lyhyt runo vetää puoleensa, pitkä tukahduttaa helposti lukuinnon. Aiemmin olen lueskellut runoja silloin tällöin, harvemmin koko runoteosta kannesta kanteen. Itseäni runoteoksissa viehättääkin ehkä eniten mahdollisuus valikoida runoja sieltä täältä; pysähtyä sattumanvaraisesti tai sen hetkisen tunteen mukaan, lukea vain yksi tai useampi, unohtaa tai säilöä sydämeen. Säkeilyvaara herätti kiinnostukseni, koska toivoin, että sen pienoisesseet herättäisivät uusia reittejä runojen tulkintoihin ja tarjoaisivat ideoita myös oppitunneille.

Pienoisesseet ovat napakan lyhyitä ja siksi nopeasti luettavissa vaikkapa kokkailun lomassa. Niihin on helppo tarttua. Kirjoittajien kynänjäljissä on raikkautta ja iloa, joka välittyy myös lukijaan. Jokaisen kirjoittajan teksteistä löytyy mielenkiintoisia näkökulmia ja ajatuksia, mutta eniten hiirenkorvia olen taitellut Ilpo Tiihosen, Silvia Hosseinin ja Juhani Karilan kirjoituksiin. Hihkaisin samaistumistani Karilan ajatuksiin, kun hän paljastaa rallatelleensa Chisun kappaletta Baden-Baden ja ystävänsä pilanneen häneltä hyvän biisin muistuttamalla karusta yhteiskunnallisesta sanomasta: Niin niin, on yhteiskunnallista sanomaa, mutta minua viehättää se, että sanat ovat hutaisten tehdyn oloiset. - - Sellaista on musiikki. Kaikista eniten houkutti kurkata, miten kirjoittajat lähestyvät ikiklassikoita, kuten Eino Leinoa. Silvia Hosseini vertailukohta Leinon runolle Hyvä on hiihtäjän hiihdellä on yllätävä ja kiinnostava; Mitä samaa onkaan moottoripyöräkerhosta kertovan tv-sarjan Sons of Anarchyn Jackson Tellerillä ja runon puhujan elämänkatsomuksella? Satu Grünthal sen sijaan löytää ikivanhasta kansanballadista Kaksi kuninkaanlasta yhtäläisyyksiä pakolaisvirtaan, jolloin maailmaa järkyttivät valokuvat hukkuneista pakolaisista ja lapsista.

Säkeilyvaarasta on poimittavissa hurjan paljon katkelmia, joissa kuvataan runoja ja niiden aikaansaamia mielenliikkeitä pakahduttavan kauniisti. Toisaalta on mahdollista, että säkeet irtoavat runosta, leikkaavat ilmaa kuin veitset. Syöksyvät silmien läpi aivoihin, aivorunkoon ja putoavat selkärankaa pitkin alas. Voi käydä myös niin, että parhaimmillaan ne puhdistavat meidät. - - Kun hän (runoilija) on taitava taikoja, hän ei opeta, vaan pakottaa lukijaan keksimään vastauksia. Ja miten helpottava on runojen tulkintojen kanssa hiuksiaan harovalle ajatus, että runo ei ole peitepiirros eikä arvoitus, vaikka olisikin arvoituksellinen. Arvoitukseen on yksiselitteinen vastaus, runo pikemminkin pysyy kysymyksenä. Autuasta onkin kaiken keskeneräisyys. Ajattelepa sitten vielä sitä, että runon lukijasta muovautuu runokyborgi! 

Säkeilyvaara on ilahduttava teos. Vaikka kirjan kansi voisi olla puoleensavetävämpi, nimessä oleva sanaleikki on hauska. En tiedä, poistaako Säkeilyvaara runojen tulkintaan liittyvää mörköä kokonaan mutta toivottavasti ainakin tökkii sitä kauemmaksi ja ennen kaikkea innostaa tarttumaan runoihin. Ainakin itsessäsi pienoisesseet herättivät muun muassa ahaa-elämyksiä siitä, että noinkin tätä runoa voi lähestyä. Olisin kuitenkin lukenut välillä pidempiäkin tulkintoja, sillä osa pienoisesseistä jää vain pintaraapaisuksi. Säkeilyvaara on mainio valinta kenelle tahansa mutta erikseen on vinkattava tätä etenkin äidinkielen ja kirjallisuuden opettajille. Heikommallakin oppilaalla on mataka kynnys tarttua nopealukuiseen pienoisesseeseen, jonka pohjalta voi herätellä keskustelua.

Ehkä lukemista ei ole tarkoituskaan ymmärtää vaan elää.

Terhi Rannela: Frau

Frau, Terhi Rannela.
Karisto 2016. 226 s.
Kannen suunnittelu: Tuija Kuusela.
Arvostelukappale. 

Kaikissa kirjailijoissa, dokumentaristeissa ja toimittajissa oli sama vika.  He odottivat Linalta jotain sellaista, jota hän ei voinut heille antaa.

Kuinka hän voisi kertoa heille, että muisti oli kuin meri?

Että se mikä oli kaikkein painavinta, upposi pohjaan. Merenpohja oli muistojen kalmisto.

Istun Helsinki-Vantaan lentokentällä kahvilla, odotan ystävääni ja etsin tietoa SS-kenraalista nimeltään Reinhard Heydrich. Olen edellispäivänä aloittanut Terhi Rannelan historiallisen romaanin, joka kertoo Reinhardin vaimosta Linasta, frausta. En tiennyt Heydricheista juurikaan entuudestaan, ainoastaan Linan nimi yhdessä Manninen-sukunimen kanssa kuulosti tutulta. Pian Terhi Rannelan Fraun (Karisto 2016) luettuani kirjaston hyllyssä tulikin vastaan Laurent Binetin teos HHhH - Heydrichin salamurhan jäljillä (Gummerus 2015).

Prahan teurastajana tunnettu Reinhard Heydrich salamurhataan 38-vuotiaana, ja Lina jää leskeksi ja yksin neljän lapsen kanssa. Vielä kymmenien vuosien jälkeenkin Lina kattaa hakaristikuvioiset kahvikupit pöytään ja kuuntelee yhä uudelleen, kun liian aikaisin viereltä lähtenyt puoliso soittaa Linalle heidän omaa kappalettaan. Vanha nainen on yhä enemmän menneessä, eletyssä elämässä kuin nykyisyydessä. Millainen nainen eli pelätyn Reinhardin rinnalla? Sitä pyrkii journalisti Erich Richter selvittämään, kun hän saapuu vuonna 1984 Todendorfin kylään Fehmarnin saarelle. Helppoa tiedon saaminen ei ole, sillä Lina on iäkäs, sairas ja sulkee helposti sanat sisäänsä. Lina oli simpukka, jonka kuori oli painumassa kiinni ja joka oli hitaasti vajoamassa pohjaan. On kuitenkin yritettävä, eikä Lina tätä ennen ole kutsunut ketään haastattelijaa kotiinsa. 

Linan ääni on erittäin mieleenkiintoinen. Ääni on paitsi sairauden uuvuttama, siitä kuultaa myös äidillistä huolta, syvää rakkautta aviopuolisoa kohtaan sekä vihaa niitä kohtaan, jotka eivät ymmärrä Linan surua hajalle lyödystä elämästä. Lina on myös vahvasti sitä mieltä, ettei hän ole tehnyt mitään pahaa. Linan lisäksi ääni annetaan myös fiktiivisille henkilöille: yhdelle Reinhardin murhanneista, ohikulkijalle sekä Lidicen kylässä asuvalle tytölle, joka joutuu muiden kyläläisten tavoin tuntemaan, milainen on natsien raivoisa kosto. 

Frau on ilmaisultaan tiivis ja hiottu. Ylimääräinen on riisuttu pois, ja se sopii teokseen todella hyvin. Tiiviin ilmaisun alla kytee tunteiden tuli. Rannela kylvää tarinan sekaan upeita, lyhyitä lauseita, jotka pysäyttävät ja joita jää miettimään. Vaikka sivumäärä on pieni, teosta lukee mielellään hitaasti. Aluksi hämmennyin lyhyistä luvuista, napakoista palasista, mutta onnistuin saavuttamaan nopeasti oikean rytmin. Tunnelma tihenee ja kerronta kiihtyy loppua kohden. Rannela osoittaa, ettei kauheudella mässäilyä tarvita: vähäeleisellä ilmauksellakin saa ihon kananlihalle ja hengityksen tihenemään. Frau on äärettömän vaikuttava lukukokemus. Sen jälkeen ei pysty ihan heti lukemaan muuta.

Historia on liian monimutkainen niin yksinkertaisen lajin kuin ihmisen ymmärtää. Ei sitä voinut tiivistää sanakirjamääritelmän pituiseksi maailmanselitykseksi.

En ole aiemmin lukenut Rannelalta kuin hänen nuortenkirjojaan. Hänen ensimmäinen aikuisille suunnattu historiallinen romaaninsa Punaisten kyynelten talo (Karisto 2013) on ollut pitkään aikeissani lukea, ja monesti olen teosta kirjastossa selaillutkin. Frau-teokseen tartuin kuitenkin heti, kun huomasin sen käsittelevän toista maailmansotaa ja mielenkiintoisesta näkökulmasta. Rannelan vahva kynänjälki vakuutti; Punaisten kyynelten talo on luettava piakkoin. 

Frausta on kirjoitettu paljon. Viimeisin arvio taitaa olla Suketukselta, ja häntä ennen ovat kirjoittaneet mm. Elina, Katja, MarikaOksa, Jonna ja Leena Lumi. Rannela kirjoitti teosta neljä vuotta, ja sen työpäiväkirja on ladattavissa täältä.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Akvarelleja Engelin kaupungista,
Jukka Viikilä. Gummerus 2016. 213 s.
Kannen suunnittelu: Jenni Noponen.
Arvostelukappale.

Koko Suomi on yksi ainoa kallionjärkäle. Yhtä ainoaa kalliota joka kohdasta. Olet sitten pohjoisessa tai etelässä, niin olet samassa paikassa, samalla kalliolla. Kallion voi räjäyttää kappaleiksi, mutta pimeä pysyy kiven sisällä. Otat pienen hiekanjyvän, ja se on sisältä yhtä synkkä ja laaja. Samaa sydänlihaa. Katsot yhtä ihmistä, niin olet nähnyt kaiken. Katsot yhtä taloa, niin olet nähnyt kaikki. Kaukaa katsoen kallio on niin siloinen, että sillä voisi paistaa leivän, mutta kun sitä kulkee, reellä tai jalan, se on pelkkää mäkeä, aallokkoa tai oikeastaan myrskyä, jonka tyynnyttää vain seuraava putoava meteori. Rakenna siitä kaupunki. Kuumasta ja vieraasta, jota ei mikään työkalu syö. Sellainen sydän. Sellainen maa. Sellainen kaupunki.

(28. tammikuuta 1820)

Kuusi vuotta. Sen verran saksalainen Johan Carl Ludvig Engel lupaa vaimolleen Charlottelle, että Helsingin rakentaminen vie aikaa. Sitten he voisivat jättää karun maan taakseen ja palata kotiin. Toisin kuitenkin käy: Engel ei koskaan palaa perheensä kanssa takaisin Saksaan. Kun meri on jäässä, ajattelen että kotini on kävelymatkan päässä. 

Akvarelleja Engelin kaupungista on päiväkirjamuotoon kirjoitettu fiktiivinen romaani vuosilta 1816-1840. Engel kirjoittaa yöpäiväkirjaansa hyvin harvakseltaan ja lyhyesti. Paljon jää kirjoittamatta, kokonaisia kuukausiakin. Sivuille kirjoitetaan vain tarkoin valitut hetket, ajatukset ja etenkin tunteet. Engel purkaa sivuille paitsi luomisen iloa myös alituista koti-ikävää. Engel ei nimittäin koskaan täysin tuntenut viihtyvänsä kylmässä ja pimeän verhoamassa Suomessa. Yöpäiväkirjamerkinnöistä kumpuaa yksinäisyyttä ja surua: Tämä kaupunki ei ole kasvanut tästä maasta, vaikka se kiveä onkin, tämä on kasvanut ikävästä, mutta ei niin kuin paras runo vaan niin kuin tukkimiehenkirjoitus vankikopin seinään.

Jukka Viikilä on aiemmin julkaissut kaksi runokokoelmaa ja poeettisen tietosanakirjan. Akvarelleja Engelin kaupungista on hänen ensimmäinen romaaninsa. Sen kielessä virtaa runollisuuden raikas puro. Etenkin juuri kielen vuoksi kiinnostuin kirjasta sen jälkeen, kun olin lukenut ystäväni Saran hienon arvion ja kun hän vielä vakuutti, että Viikilän teos olisi juuri sellainen, josta minä takuulla pidän. Niinhän siinä kävi, että siirryin joka ilta hiljalleen rakentuvaan Helsinkiin, seisoin Engelin vieressä ja yhdessä nautimme silmillämme, miten hänen suunnitelmansa alkoivat elää maisemassa. Kuuntelin hänen viisaita ja harvakseltaan sanottuja ajatuksiaan arkkitehtuurista, esimerkiksi siitä, miten rakentaminen on oikeastaan valaisemista ja miten kirkontekijän tärkein oppi on piirtää kirkkosi niin, että siihen jää enemmän hiljaisuutta kuin rakennusainetta. 

Akvarelleja Engelin kaupungista on taidenautinto: se pitää jättää mieleen kypsymään, selailla sieltä täältä ja lukea uudelleen myöhemmin. Ihastuin teokseen mutta uskon, että hullaannun siitä, kun aikaa on kulunut enemmän. Tiedän myös, missä haluaisin Viikilän teosta lukea: istuessani Helsingin tuomiokirkon ylimmillä portailla kesätuulen puhaltaessa kasvoihini ja meren kimmeltäessä horisontissa. 

Viikilän teosta on luettua blogistaniassa paljon. Arvion ovat kirjoittaneet Saran lisäksi myös muun muassa Elina, Katja, Tuijata, Kaisa Reetta ja Lukuneuvoja.

Susan Abulhawa: Sininen välissä taivaan ja veden

Sininen välissä taivaan ja veden
(The Blue Between Sky and Water), Susan Abulhawa.
Like 2015 (englanniksi 2015).
suom. Terhi Kuusisto. 313 s.
Arvostelukappale.

Palestiinalaiskirjailija Susan Abulhawan toinen romaani Sininen välissä taivaan ja veden (Like 2015) herätti kiinnostukseni viime vuonna Helsingin Kirjamessuilla, kun pääsin kuuntelemaan kirjailijan haastattelua. En ole lukenut Abulhawan esikoisteosta, Jeninin aamut (Like 2010), enkä häpeäkseni edes ollut tietoinen Abulhawasta tai hänen julkaisuistaan. Lukemani teos vakuuttikin, että täytyy lukea Abulhawan esikoisteoskin vielä jonain päivänä. 

Sininen välissä taivaan ja veden on tarina kolmesta sukupolvesta, erityisesti sen naisista. Vuonna 1948 israelilaisjoukot tuhoavat Beit Darasin ja Nazmiye sekä hänen sisarensa Mariam ja veljensä Mamduh joutuvat pakenemaan Gazaan. Käy kuitenkin ilmi, ettei Mariam ole tullutkaan muiden mukana ja Nazmiye palaa takaisin noutamaan pikkusiskoaan tuhotusta kotipitäjästä. Vaikka sisarukset löytävät toisensa, armolle ei enää ole elämässä sijaa. Perhe hajoaa: osa jatkaa elämää pakolaisleirissä Gazassa, osan tie vie Yhdysvaltoihin. Yhdysvalloissa syntynyt Nur palaa Gazaan sukujuurilleen kuusikymmentä vuotta myöhemmin ja huomaa löytävänsä rakkautta sieltä, missä elinolot ovat surkeat. 

Voi, etsi minut sinestä,

välistä veden ja taivaan,

missä kaikki tapahtuu nyt

missä olemme ikuisuus

lailla virtaavan joen.

Abulhawa kuljettaa tarinassaan onnistuneesti sekä poliittista kuvausta että tavallisen palestiinalaisperheen arkista elämää. Kirjailija kertoi Helsingin Kirjamessuilla pyrkivänsä kirjoittamaan mahdollisimman totuudenmukaisesti eikä pohtivansa sitä, mitä poliittiset tahot hänen tekstistään ajattelisivat. Ihmiskohtalot tulevat hyvin liki lukijaa eikä pahoinvoinnilta voi välttyä. Teos ei kuitenkaan jätä pahaa oloa päällimmäiseksi tunteeksi vaan vahvimpana välittyy lähimmäisenrakkaus, joka ei koskaan sammu. Sininen välissä taivaan ja veden hehkuu toiveikkuutta ja uskoa parempaan.

Teoksessa on runsaasti ihmiskohtaloita, ja etenkin loppua kohden mietin, onko niitä jo liikaakin. En itse tuntenut jääväni puristuksiin järkyttävien tapahtumien alle, mutta tarina tuskin olisi kärsinyt, vaikka jotain olisikin maltettu karsia pois. Ensin laaja henkilökaarti aiheutti hankaluuksia, mutta alusta löytyvä sukukaavio auttaa palauttamaan mieleen, kuka kukin on. Kun henkilöitä on useita, väistämättä joku jää etäiseksi. En itse saanut oikein otetta Nazmiyen Mazen-pojasta ja Nurin vanhemmista. Abulhawan luomat henkilöt ovat kuitenkin mielenkiintoisia ja todentuntuisia, ja pidin etenkin itsevarmasta ja humoristisesta Nazmiyesta. Myös alusta asti mukana kulkeva poika Khaled, joka on joutunut hiljaiseen sineen, ajattomaan paikkaan, on äärimmäisen kiinnostava. Khaledin kohtalo on erikoinen ja surullinen mutta silti siinä on kirkasta kauneutta: Elin väreissä. Uuvahtaneen auringon punassa, purppurassa ja korallin sävyissä. Sinessä välissä veden ja taivaan.

Sininen välissä taivaan ja veden on upea lukukokemus rakkaudesta ja ikävästä omiin juuriin: sukuun ja kotiin. Abulhawan teoksen soisi monen lukevan, sillä sen lukemisen jälkeen ymmärtää paremmin ihmisiä, jotka joutuvat pakenemaan kodeistaan ja eroamaan perheenjäsenistään. 

Linkitän tällä kertaa vain Jonnan, jonka arvion lopusta löytyy liuta linkkejä muihin arvioihin.

Takashi Hiraide: Kissavieras

Kissavieras (Neko no Kyaku), Takashi Hiraide.
S & S 2016 (japaninkiel. alkuteos 2001).
suom. Raisa Porrasmaa.152 s.
Kansi & ulkoasu: Satu Kontinen.
Arvostelukappale.

Miten joku, joka oli käynyt peremmälle sekä taloomme että sydämiimme, saattoi yhä olla vain vierailija? Näin pohtii kolmikymppinen kirjailija, joka asuu vuokralla vaimonsa kanssa vanhan rouvan pienessä piharakennuksessa. Naapurin pieni poika pitää yksinään kuljeksivan, kodittomalta vaikuttavan kissan itsellään. Vaikka poika päättääkin, että hän pitää siron ja pikkuisen kissan ja nimeää sen Chibiksi, Pikkuiseksi, on kissalla kuin kissalla kuitenkin aina oma tahtonsa. Chibi vierailee lähes päivittäin kirjailijapariskunnan kotona; sen pannan tiun helinä ilmoittaa kissan tulosta ja pariskunta alkaakin kutsua Chibiä Kilikiliksi aina silloin, kun he toivovat vieraan pian tulevan kylään. Päiviin latautuu kutkuttavaa odotusta ja läikkyvää iloa, kun Chibi juoksee pallon perässä, maiskuttaa ruokaa tyytyväisenä tai nukkuu kerällä omassa laatikossaan. Vaikka Chibi alkaa tuntua kuin omalta kissalta, se on kuitenkin vain vieras, joka tassuttelee omia aikojaan ns. oikeaan kotiinsa. Sitten tulee päivä, jota pariskunta ei olisi halunnut koittavan.

Kissavieraassa (S&S 2016, japaniksi 2001) ei tapahdu paljon vaan paino on tunnelman ja ohi vilahtavien hetkien kuvauksessa. Lukijalle jää pohdittavaksi, mikä syvempi, symbolinen merkitys on asioilla, joita kuvaillaan tarkasti, kuten ikivanhalla selkovalla, korennolla, kaskaalla tai kissan turkin värillä. Myös teoksen loppuun latautuu mystisyyttä, joka jää kaihertamaan mieltä. Kissavieraan tunnelmassa on jotain samankaltaista kuin illan siinä hetkessä, kun on hiljalleen vaipumassa uneen, mieli on täysin rentoutunut ja hiljaisuus kohisee korvissa. Raisa Porrasmaan suomennos on rauhoittavaa: kieli soljuu vienosti eteenpäin. Siitä voi lisäksi huomata, että Hiraide on myös runoilija. Suotavinta on napata Kissavieras luettavaksi rauhalliseen hetkeen, jolloin mieli ei tempoile muualle tai halaja sykettä kohottavia tapahtumavyöryjä. 

Vaikka teos on tapahtumiltaan minimalistinen, muutos japanilaisessa yhteiskunnassa kuitenkin näkyy: teos alkaa 60-luvun paikkeilta ja etenee aina 90-luvulle saakka, jolloin lama läimäisee Japania. Kissavieras tarjoaa myös paljon tietoutta japanilaisesta arkkitehtuurista, juhlista ja uskomuksista. Lopusta löytyy suomentajan huomautuksia, jotka auttavat selventämään tuntemattomia sanoja. 

Minut Kissavieras veti puoleensa paitsi viiksikarvaisten nelijalkaisten myös herkän kauniin kantensa ansiosta; erityismaininta siis Satu Kontiselle upeasta työstä. Hiraiden teos on vetänyt puoleensa myös muita lukijoita. Se on nimittäin ollut myyntimenestys Ranskassa, Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Kustantamon sivuilla voi jopa jakaa oman mielipiteensä siitä, mikä Hiraiden teoksessa kiehtoo. Itse olen Zephyrin kanssa samaa mieltä siitä, että Hiraiden pienessä teoksessa viehättää sen kissamainen henki. Teoksen sivuilla sykkii salaperäisyys: kukaan, edes kirjailija itse, ei voi tietää, missä suippokorvainen Chibi kulloinkin liikkuu. Entä mistä Chibi on tullut ja onko sillä ollut koti aiemmin? Teoksessa aistii juuri niitä seikkoja, jotka ovat etenkin kissaihmiselle, kuten minulle, tuttuja mutta joita ei ole kovin helppo valjastaa sanoiksi. Kissavieras kulkee itsevarmasti kissan lailla omaa tietään, ei tee itsestään numeroa mutta naukaisee tarpeen vaatiessa ja kiepauttaa ihmisen häntänsä ympärille. 

Kissavieraasta ovat kirjoittaneet Zephyrin lisäksi Krista ja Ulla. Osallistun kirjalla Kurjen siivillä -lukuhaasteeseen, johon olen nyt lukenut kaksi japanilaista teosta.