Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (A Manual for Cleaning Women: Selected Stories), Lucia Berlin. Aula & Co 2017. suom. Kristiina Drews. 292 s.

Yhdysvaltalaisen Lucia Berlinin (1936-2004) postuumisti julkaistu novellikokoelma kirjailijan parhaista novelleista on ollut alkuvuoteni kirkkaimpia tähtiä. Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (Aula & Co 2017) sisältää tosin vain osan novelleista, sillä kokoelma julkaistaan suomeksi kahdessa osassa ja toinen osa ilmestyy tämän vuoden syksyllä. Lucia Berlin ei kokenut omana aikanaan suurta suosiota. Kun hänen novellinsa löydettiin uudelleen ja julkaistiin pari vuotta sitten Yhdysvalloissa, alkoi Berlin saada ansaitsemaansa huomiota, vaikkakin vasta yli kymmenen vuotta kuolemansa jälkeen.

Siivoojan käsikirjan ensimmäinen osa sisältää 25 novellia, joihin on selvästi vaikuttanut kirjailijan oma värikäs elämä. Berlin on asunut lapsuudestaan asti useissa eri paikoissa Yhdysvalloissa, kuten eri kaivoskaupungeissa ja Chilen Santiagossa. Hän koki avioeron kolmesti, oli neljän pojan äiti ja alkoholisti.

Berlinin hyvin omaääniset novellit on sävyiltään tuhkanharmaita, pinnaltaan karhean rosoisia ja reunoiltaan särmikkäitä. Jos Berlinin novellit olisivat karkkeja, ne olisivat ehdottomasti niitä Fazerin Missä X? -pussin karkkeja, joiden suolainen kirpeys saa suun hieman vääntymään. Vaikka kaikki novellit eivät jää mieleen yhtä hyvin kuin toiset, Berlinin novelleja napsii toinen toisensa perään, vaikka samalla tietää, että kannattaisi säästellä. Novellin juonessa ja aika usein lopetuksessa on jotain yllättävää, jota lukija ei osaa odottaa. On kuin törmäisi kulman takaa kahdella jalalla tassuttelevaan koiraan tai naamiaispukuun sonnustautuneeseen eläkeläiseen. Tällaiset vinksahdukset ovat taidokkaita, hykerryttäviä ja vaikuttavat Berlinille luontevilta. Huumori on usein kuivaa tai mustaa. 

Koska jouduin palauttamaan novellikokoelman kirjastoon enkä tietenkään hoksannut kirjoittaa useimpia novellien nimiä ylös, en kovin hyvin nyt pysty mainitsemaan parhaimpia novelleja mutta muutaman onneksi kykenen. Parhaiten mieleeni ovat jääneet etenkin ne, joissa tapahtuu jotain täysin odottamatonta tai ne, jotka saattavat koskettaa itseäkin. Odottamattomia käänteitä tapahtuu esimerkiksi kokoelman nimikkonovellissa sekä novellissa nimeltä Sex Appeal. Sen sijaan Sähköauto, El Paso aiheutti nauruntyrskähdyksiä ja Carpe diem muistutti itseänikin siitä, että vähemmälläkin kiirehtimisellä selviää. 

Sitten myöhemmin, monta tuntia myöhemmin, minulle tuli pissahätä. Kaikki siistit vessat olivat tien toisella puolen, siis vasemmalla puolen. Snowdenin täti ei osannut kääntyä vasemmalle. Meidän piti kääntyä ainakin kymmenen kertaa oikealle ja ajella pitkin yksisuunntaisia katuja, ennen kuin vessa löytyi. Minulla oli jo pissa housuissa, mutta en kertonut kenellekään; join kylmää, ihanan kylmää vettä huoltoaseman hanastaL. Tien oikealle puolelle pääseminen kesti vielä kauemmin, sillä meidän piti ajaa takaisin Wyominng Avenuen ylikulkusillalle asti. (Sähköauto, El Paso). 

Jos olisin saanut aikaiseksi tänään äänestää blogistanian perinteisissä kategorioissa viime vuoden parhaista kirjoista, olisi ääneni Globaliassa mennyt Berlinin novellikokoelmalle. Tätä ei kannata jättää lukematta!

Lue lisää esimerkiksi seuraavista blogeista: Mitä luimme kerran, Lukuisa, Reader, why did I marry him? ja Eniten minua kiinnostaa tie. 

Anneli Kanto: Veriruusut

Veriruusut, Anneli Kanto. Gummerus 2016. 425 s. pokkari. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.

Anneli Kannon romaani Lahtarit (Gummerus 2017) oli kertakaikkisen vaikuttava lukukokemus vuoden alkupuolella, ja laitoin samantien kirjailijan aiemman julkaisun Veriruusut (Gummerus 2016) lukulistalle. Ilahduin kovasti, kun teos valittiin luettavaksi viime kuussa lukupiirissä. Näkökulma sisällissodasta on toinen kuin Lahtereissa, joka on moniääninen kudelma valkoisten silmin. Veriruusuissa seurataan sen sijaan punaisten nuoria naiskaartilaisia. Vaikka Lahtareissa ääneen pääsi myös jokunen nainen, näkökulma on siinä ja muissakin sotaromaaneissa pääasiassa miesten. Siksi erityisen kiinnostavaa oli saada lukea sisällissodasta ainoastaan naisten silmin.

Veriruusut kertoo etenkin kolmesta nuoresta naisesta, jotka värväytyvät punakaartiin Valkeakoskella ja Tampereella. Sigrid on 15-vuotias valkeakoskelainen, joka saa töitä paikallisesta tehtaasta ja tutustuu ja ystävystyy siellä tomeraan Marttaan. Hänen mukanaan Sigrid liittyy mukaan työväentalon rientoihin tiukan äidin vastusteluista huolimatta. Lempi sen sijaan kyllästyy olemaan piika ja karistaa harmaan arjen jaloistaan muuttamalla Tampereelle. Sieltä hän uskoo löytävänsä haavekuviaan vastaavaa elämää ja pääsee töihin Finlaysonin tehtaalle. Kun vallankumouksen myötä tehtaankin ovet sulkeutuvat, Lempi liittyy naiskaartiin. Pian naiset ovat pukeutuneet monien pöyristykseksi sotilaan housuasun ylleen ja olkapäätä vasten painaa kivääri. Kehossa kihelmöi odotus ja jännitys. Teoksen loppupuolella kolmen naisen tiet lopulta yhdistyvät.

Kuolemista hän ei ollut aiemmin ajatellut. Vallankumous oli ollut voitokasta riemukulkua, ei ruumisarkkuja ja surua. Se oli ollut rintaa pakahduttavaa elämänhuumausta, ei lohdutonta kuolemaa. Mutta kenties vallankumouksen voitto ja ilo tulivatkin vasta kuoleman ja itkun jälkeen.

Anneli Kanto on tehnyt tarkkaa taustatyötä, ja fiktio ujuttautuu faktaan taidokkaasti. Teoksen takaa löytyy laaja lista lähdekirjallisuutta. Kirjailijan kynänjälki toi usein lukiessani mieleen Väinö Linnan, enkä ollut lukupiiriläisistä ainoa, joka oli kokenut samoin. Kanto luo henkilöhahmoista omanlaisiaan kiinnostavia persoonia, joihin kiintyy. Henkilöiden vahvat murteet tuovat väriä, keveyttä ja huumorin pilkettä muuten niin julmaan ja lohduttomaan tarinaan. Sota tulee hyvin liki erityisesti siksi, että teoksessa liikutaan itselleni tutuilla seuduilla Tampereella juuri niilläkin kaduilla, joilla liikun lähes päivittäin. 

Tapahtumat kiihtyvät, mitä lähemmäs takakantta edetään. Lukiessa osaa aavistaa ja tietääkin, miten lopulta tulee käymään, mutta siitä huolimatta viimeisten sanojen jälkeen alkaa itkettää. Huomasin, että olin kai työntänyt mielessäni naisten nuoren iän kauemmaksi, ehkä en ollut halunnut ajatella sitä. Loppu ravisteli minut hereille ja pakotti miettimään, miten nuoria, vasta elämänsä alkutaipaleella olevia naiskaartiin kuuluvista naisista valtaosa oli.

Olen ihan mykistynyt Anneli Kannon sotaromaanien äärellä. Jos olet suunnitellut lukevasi Suomen juhlavuoden kunniaksi, suosittelen, ei vaan vaadin (!), että luet joko Veriruusut, Lahtarit tai vaikka molemmat.

Anneli Kannon teokseen pohjautuva musikaali Tytöt 1918 saa ensi-iltansa Tampereen Työväen teatterissa 25.1.2018. Se on ehdottomasti nähtävä. Muualla romaanista ovat bloganneet Kaisa V., Liisa, Lukuneuvoja ja Tuijata. Teos on ensimmäinen, jolla osallistun Ompun 1918-haasteeseen.

Juuli Niemi: Et kävele yksin

Et kävele yksin, Juuli Niemi. Wsoy 2016. 359 s. Kansi: Laura Lyytinen.

Ensirakkaus. Se tunne kuin kissa repisi terävillä kynsillään sydänalaa, maan ja askeleen välille tuntuu jäävän rutkasti ilmaa eikä maailmassa ole mitään muuta kuin suupielet ylöspäin nipistävä rakkaus. Toisaalta yläilmoista voi myös pudota romahtaen yhtä nopeasti kuin sinne ilmapallon lailla kohosikin. Juuli Niemen lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian voittanut romaani Et kävele yksin (Wsoy 2016) on hätkähdyttävän todentuntuinen ja vahva tarina etenkin ensirakkaudesta mutta myös muun muassa kasvamisesta ja oman identiteetin etsimisestä.

Ehkä on niin, että kun 15-vuotiaat rakastuvat, on toinen joutsen ja toinen sorsa. Harvoin rooleista löytyy kuitenkaan yhteisymmärrystä, koska yleensä kumpikin kuvittelee olevansa sorsa. Usein kumpikin on oikeasti joutsen. Ja jään rikkomia raajoja sekä putoavia sulkia, niitä on kaikkialla.

Kertojana vuorottelevat viisitoistavuotiaat Ada ja Egzon. Ada asuu yhdessä taitelijaäitinsä kanssa, eikä hän ole koskaan tavannut isäänsä. Ada jää koulussa mieluummin taka-alalle eikä tuo itseään juuri esille. Hiljainen tyttö alkaa kuitenkin räpistellä irti harmaasta massasta, kun silmät kiinnittyvät entistä useammin pakolaispoika Egzoniin. Poikaan, joka on vapaus, hän on preesens ja kaikkein kovinta hiuslakkaa. Hän on soittimen herkin kieli, josta lähtee taloa vavahduttava basso. Isättömyys yhdistää nuoria, rakkaus roihahtaa. Adan ajatuksiin ei mahdu muuta kuin Egzon: Hän on elossa ja viisitoista ja hänellä on jotain mitä kenelläkään ei ole koskaan ollut aiemmin, tämän pojan kädet ympärillään ja silmät kiinni taivaassaan.

Et kävele yksin on tunteiden valtameri, joka on alati liikkeessä eikä milloinkaan täysin tyyni. Se ryöppyää ja kuohuu, välillä liplattaa kevyesti ja nostattaa hetkessä uudelleen voimakkaan aallokon. Niemi kuvaa nuorten tunteita ja uuden kokeilemisen jännitystä hyvin aidosti. Lisäksi nuorten välinen dialogi on juuri sellaista, jollaisena se yläkoulun käytävillä kaikuukin. Varsinkin Adan kautta nousee vahvasti esiin teini-ikäiselle tyypillinen minäkeskeisyys: halu kujertaa kaveriporukan kirkkaimpana tähtenä ja olla tanssilattian katseiden kiintein kohde. Egzonin myötä avataan hieman myös maahanmuuttajanuoren arkea ja haasteita kahden eri kulttuurin välillä. 

Juuli Niemi kirjoittaa nautinnollista lyyristä proosaa. Kieli soljuu herkästi ja kauniisti, mutta myös haastaa lukijaa, jonka on pysyttävä terävänä. Paikoin kieli turruttaa; jotain olisi voinut jättää pois. Niemen teos sopii parhaiten nuorelle, joka on tottunut lukija. Aikuisen lukijan ei kannata säikähtää kirjan hattaran makeaa kantta vaan antaa tälle nuortenkirjalle mahdollisuus. Romaanin myötä voi myös palata hetkeksi omaan ensirakkauteen ja teini-iän muistoihin. 

Et kävele yksin oli lukupiirimme toukokuun kirjavalinta, ja kaikki olivat pitäneet Juuli Niemen nuortenkirjasta kovasti. Lukupiiriläisistä Kaisa V. on blogannut kirjasta. Arvion ovat kirjoittaneet myös mm. Suketus, Mari Saavalainen, Heidi P. ja Mari A. Olen itse lukenut aiemmin Niemeltä myös hänen novellikokoelmansa Tule hyvä, jota myös suosittelen lämpimästi (vaaleanpunainen kansi muuten siinäkin!)

Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Tiranan sydän, Pajtim Statovci. Otava 2016. 269 s.

Pajtim Statovcin toinen romaani Tiranan sydän (Otava 2016) kertoo Bujarista ja hänen ystävästään Agimista, kahdesta teini-ikäisestä pojasta, kotkanpojasta, jotka elävät Tiranassa, Albanian pääkaupungissa: Elimme siellä minne aika ei ulottunut, merkityksettömällä maa-alueella jonne järkipuhe ei kantautunut, oli kuin kukaan ei olisi vaivautunut kertomaan meille ennen kuin vasta nyt, millaiset olosuhteet meitä ympäröivät, ja se taas tuntui siltä kuin meillä ei olisi ollut mitään väliä. Bujarin isän vanhoissa tarinoissa Albania levittää mahtavat siipensä vahvoina, mutta todellisuudessa siivet ovat menettäneet voimiaan, laahaavat repaleisina maata ja maan sydän lyö heikommin. Jugoslavian sota kuihduttaa ja rapistaa myös Albaniaa. Bujar ja Agim päättävät tavoitella parempaa ja lähteä veneellä kohti Italiaa. Alkaa vuosien matkalaukkuelämä maasta toiseen. Samalla matkataan myös omaan itseen: etsitään omaa identiteettiä ja paikkaa maailmassa. Omaa kotimaata ei kuitenkaan koskaan voi pyyhkiä itsestä pois, se on ja pysyy:

"Sinäkin olet albaani, halusit tai et. Et pääse sitä tosiasiaa pakoon, vaikka miten yrittäisit."

" En todellakaan ole samanlainen", hän intti ja haukkasi maissia niin, että siitä oli alle puolet jäljellä. " Kuin muut albaanit."

"Et ehkä ole samanlainen, mutta olet silti saman maalainen", sanoin ja ojensin käteni, johon odotin hänen laskevan maissintähkän, mutta hän haukkasi sitä taas. "Ei ihminen voi vain päättää olla olematta se, joksi on syntynyt."

Pajtim Statovci kuljettaa lukijaa hallitusti menneisyydestä nykyisyyteen ja takaisin, vaikka aluksi muistan jostain syystä kompastelleeni. Lopulta tarina sulkeutuu onnistuneesti, mutta jättää lukijalle myös kysymyksiä ja pohdittavaa. Tiranan sydän on mielestäni hieman helppolukuisempi kuin esikoisteos Kissani Jugoslavia (Otava 2014), muttei onnistunut lopussa ihan täysin yllättämään minua. On parempi mitä vähemmän tarinasta tietää etukäteen. Statovcin kieli on jälleen yhtä hiottua ja upeaa luettavaa kuin esikoisessa. Tiranan sydän on todella vaikuttava, teemoiltaan monipuolinen ja ajatuksia herättävä teos, jota lukiessa koin lukemisen riemua parhaimmillaan. Odotin sitä hetkeä, kun voisi ottaa kirjan jälleen esiin ja humahtaa sen tarinaan, joka ei irrota otettaan lukijasta. Jos siis etsit vahvaa, koskettavaa ja tarinaltaan vetovoimaista kirjaa, on Tiranan sydän ehdoton valinta.

Tiranan sydämestä ovat kirjoittaneet mm. Liisa, Jenni, Omppu, Katri, Tuijata ja Laura. 

Heidi Mäkinen: Ei saa mennä ulos saunaiholla

Ei saa mennä ulos saunaiholla, Heidi Mäkinen. Karisto 2016. 242 s.

Tamperelaiskirjailija Heidi Mäkisen esikoisteos Ei saa mennä ulos saunaiholla (Karisto 2016) kertoo kahdesta naisesta ja yhdestä rotukissasta. Sini on 35-vuotias ja haluaa naimisiin. Hän tekee kaikkensa saavuttaakseen unelmansa: käy useilla treffeillä, katsoo television hääohjelmia ja suunnittelee omiaan. Jostain syystä unelma ei vain ota toteutuakseen, ja Sini pelkää jäävänsä ainiaaksi yksin. Samassa kerrostalossa asuu 60-vuotias Eeva, joka on jäänyt leskeksi ja jolla todetaan vakava sairaus. Tässäkö elämä nyt sitten oli? Eevan kissa, Kyllikki, katselee emäntänsä touhuja sohvalla makoillen ja toteaa jo ennen kuin kirja on alkanutkaan, ettei teos olisi mitään ilman sievää nelijalkaista, koska Kyllikki on hahmoista kaikkein tärkein, kaunein ja kiinnostavin.

Mäkisen esikoisteos kuvaa rakkautta ja ystävyyttä todenmukaisesti; kirja tuntuu pehmeältä ja lämpimältä. Vaikka juonenkulku on ei ole kovin yllätyksekäs, se soljuu vaivatta eteenpäin. Mäkisen kirjaa lukiessa tuntuu usein siltä, kuin katsoisi tv-sarjaa, jossa kuvataan kepeästi ja koukuttavasti kahden naisen arkea, jossa sattuu ja tapahtuu: aamuisin lattiaan tömähtelee jälleen eri miehen askeleet, ystävä paljastaa tapailevansa toista miestä ja on pakko keksiä hätävale, kun avataan hääpuvussa ovi naapurille. Tamperelaiskirjailijan luomista naisista, Sinistä ja Eevasta, on helppo pitää. Heidän kanssaan voisi hyvin kuvitella istahtavansa kahvikupilliselle, jonka äärellä voisi vuodattaa surut ja hekottaa viimeisimmille kömmähdyksille. Omaan makuuni Sinin yksinkertaiset Facebook-päivitykset sämpylöiden leipomisesta ja ostoksille menemisestä tuntuivat jo aika vanhalta jutulta eivätkä siksi saaneet virnettä suupielelle niin kuin olisi ollut tarkoitus. Kyllikki-kissa on hahmona vinkeä ja varsinainen kissojen kuningatar, joka laukoo teräväreunaisia mielipiteitään ihmisten touhuista heitä säälimättä: Ne suutelivat. Hyi. Vanhat ihmiset. Rakkaus kuuluu nuorille ja terveille. Kyllikki tuo tarinaan maukuvaa särmää ja kuuluu ehdottomasti kertojien joukkoon, vaikka en aina oikein ymmärtänytkään kaikkien sutjauksien merkitystä.

Heidi Mäkisen kirjoitustyylissä on persoonallista särmää ja huumorissa on ripaus pippuria. Ei saa mennä ulos saunaiholla on viihdyttävää luettavaa; se on pirteä välipalakirja, josta jää iloinen mieli. Jos siis etsii hyväntuulista kirjaa, Mäkisen teos on nappivalinta.

Lue myös, mitä mieltä ovat olleet Kaisa V., Elina ja Marjatta Mentula.

Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia

Miehiä ilman naisia (japaninkiel. alkuteos Onna no inai otokotachi 2014, englanniksi Men Without Women 2015),
Haruki Murakami. Tammi, Keltainen kirjasto 2016. 276 s. suom. Juha Mylläri. Kansi: Jussi Kaakinen.

Haruki Murakamin novellikokoelma Miehiä ilman naisia (Tammi 2016) sisältää seitsemän novellia: Drive My Car, Yesterday, Itsenäinen elin, Šeherazade, Kino, Rakastunut Samsa ja Miehiä ilman naisia. Kokoelman nimi viittaa juuri siihen, missä kaikissa novelleissa on kyse: on miehiä, joiden elämässä ei ole naisia syystä tai toisesta. Naiset saattavat viipyä miesten elämässä hetken ystävänä, puolisona tai jonakin muuna. On esimerkiksi näyttelijä, joka palkkaa itselleen autokuskiksi naisen, jonka hiljaisuus saa miehen purkamaan sisäänsä padotut asiat. On myös tohtori, joka riutuu rakkauden takia lopulta hautaan ja mies, jonka työkaveri antaa luvan tapailla tyttöystäväänsä. Lisäksi on mies, joka erottuaan häntä pettäneestä vaimostaan, perustaa baarin hämyisälle kujalle ja tapaa erikoisia ihmisiä, kuten naisen, jonka ihossa on tupakalla poltettuja jälkiä. 

Eräänä päivänä sinusta tulee yllättäen mies ilman naista. Se päivä tulee luoksesi antamatta tulosostaan minkäänlaista vihjettä tai varoitusta, pienintäkään aavistusta tai tunnetta, vaimeintakaan koputusta tai rykäisyä. Kävelet kulman ympäri ja huomaat olevasi jo siellä. Mutta silloin on liian myöhäistä perääntyä. Kun olet kääntynyt siitä kulmasta, siitä on tullut ainoa maailmasi. Siinä maailmassa sinä ja kaltaisesi olette miehiä ilman naisia. Kylmässä monikkomuodossa.

(novellista Miehiä ilman naisia)

Yllätyin siitä, miten helpoiksi Murakamin novellit osoittautuivat. Miehen novelleissa ei ole mitään ylimääräistä eikä mielestäni niin kovin erikoisia outouksiakaan. Kokoelma on kuin hämyisä ja yksinäinen baarinurkkaus, jossa tupakansavu kieppuu kuin hidastettuna kattoa kohti rauhallisen musiikin viipyillessä taustalla. Useimmat novellit jäävät vahvasti mieleen, mutta erityisen vaikuttavia lukukokemuksia olivat Kino ja nimikkonovelli Miehiä ilman naisia. Kino on tajuttoman hieno hyisen tunnelmansa ja kauhupiirteidensä vuoksi. Novelli nostatti ihokarvat pystyyn ja sai sydämen hakkaamaan tiuhemmin. Viimeinen novelli Miehiä ilman naisia sen sijaan on tunnelmaan surumielinen ja koskettava. Lisäksi se päättää kokoelman kauniisti.

Jos et ole ottanut Murakamin tuotantoon vielä ensiaskelta, Miehiä ilman naisia on sopiva teos aloittaa ja tunnustella Murakamin kirjoitustyyliä. Kokoelma on nyt neljäs lukemani teos japanilaiskirjailijalta, joten vielä riittää luettavaa.

Murakamin novellikokoelmasta ovat kirjoittaneet myös mm. Ulla, Laura, Kaisa V, Arja ja Katri. Osallistun tällä novellihaasteeseen.

George Saunders: Sotapuiston perikato

Sotapuiston perikato (CivilWarLand in Bad Decline), George Saunders. Siltala 2016 (englanniksi 1996). 208 s.
suom. Markku Päkkilä. Kansi: Ilkka Kärkkäinen.

George Saundersin dystopiakuvaukset tekivät minuun vaikutuksen, kun luin hänen novellikokoelmansa Joulukuun kymmenes. Viime vuonna ilmestyi suomeksi Saundersin esikoinen Sotapuiston perikato (Siltala 2016), joka kohautti Yhdysvaltoja ilmestymisvuonnaan 1996. Sotapuiston perikatoa lukiessa on kyllä pakko hämmästellä aika ajoin sitä, miten kauan teoksen kirjoittamisesta on ja miten se silti tuntuu vasta kirjoitetulta. On muuri, jonka yli epätoivoiset vanhemmat heittävät lapsensa ja toivovat, että nämä selviävät, viallisiksi luokitelluilla ihmisillä on rannekkeet, josta heidät pystyy tunnistamaan, johtajat pompottavat työntekijöitään miten tahtovat ja köyhiltä riistetään viimeisetkin rahat rikkaille.

Tänä iltana kansakunta vihdoinkin äänestää. Johtoporrasta uhmaten isä Onswald on virittänyt ajanvietekeskukseen lyhytaaltoradionsa. Hän sanoo että olipa äänestystulos mikä tahansa meidän täytyy olla optimistisia. Hän sanoo että kävi miten kävi meillä on siunaus myötä. Hän myöntää, että meillä on raskas risti kannettavanamme, - -

Sotapuiston perikato sisältää seitsemän novellia, joista viimeinen on pidempi kertomus. Miten väärässä olinkaan, kun kuvittelin pystyväni lukemaan tätä työmatkalla bussissa. Sotapuiston perikato on nimittäin vaativampi luettava kuin Joulukuun kymmenes. Saunders ei johdattele, selitä tai pohjustele lukijaa vaan tarinaan liittyy mitä erikoisempia ja odottamattomampia seikkoja, minkä vuoksi alkuun pääseminen vaati hieman totuttelua. Annoin Saundersin novellikokoelman hieman levätä, luin muuta ja jatkoin uudelleen. Sitten lukeminen lähti kiitoon.

Kokoelman novelleissa kuvataan yksilöitä, jotka tekevät töitä sisällissota-aiheisessa teemapuistossa tai isossa uutta teknologiaa tuottavassa yrityksessä rahanahneiden ja itsekeskeisten pomojen alaisina. Novellien dystopiamaailma on toinen toistaan kylmäävämpi ja synkempi. Niihin ei halua jäädä seisoskelemaan liian pitkäksi aikaa vaan siirtyä reippain askelin eteenpäin, vaikka Saundersin purevan mustan huumorin ansiosta lukija ei ihan huku pimeään. Mieleeni painuivat erityisesti Runsaudenmaa, 200-kiloinen toimitusjohtaja ja Muistoja rouva Schwartzille, joka nousi suosikikseni. Novellissa rikastutaan tyhjentämällä ihmisten mielestä muistoja, joita nämä eivät koe enää tarvitsevansa tai haluavansa. Kuten niin moni novelli, erityisesti tämä tuntui vatsassa pahana olona ja suruna. Mitä ihminen onkaan valmis tekemään, jotta hänelle jäisi edes pieni ihmisyyden riekale?

Vaikka Sotapuiston perikato ei ole iloista luettavaa, sitä ei kannata välttää vatsanväänteiden pelon takia. Saunders näyttää, miksi silmiään ei kannata ummistaa ja miksi ei kannata olla hiljaa ja toimimatta silloin, kun yksilön ääntä tarvittaisiin eniten. Viimeisen novellin lopetus jättää toivon valon välkkymään. 

Sotapuiston perikato oli lukupiirimme viimeisin kirja, ja siitä ovat kirjoittaneet lukupiiriläisistä Elina ja Kaisa V. Lisäksi ajatuksistaan ovat kirjoittaneet mm. Laura, Suketus, Opus eka ja Omppu.  Osallistun kokoelmalla novellihaasteeseen. 

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

Mistä maailmat alkavat, Joel Haahtela. Otava 2017. 300 s. Kansi: Päivi Puustinen.

Olen lukenut Joel Haahtelan koko tuontannon esikoiskirjaa lukuun ottamatta. En tiedä, miksi en ole sitä lukenut vieläkään. Jotenkin se vain on jäänyt, vaikka Haahtela kuuluu lempikirjailijoihini. Kaikista rakkain minulle on ensimmäinen hänen tuotannostaan lukemani teos, Naiset katsovat vastavaloon. Viimeisimmän julkaisun, Tähtikirkas, lumivalkea, jälkeen ajattelin, että nyt on aika: jätän Haahtelan tuotannon muiden luettavaksi, tämä oli nyt tässä. En päässyt kirjan sisälle ollenkaan ja lukeminen oli takkuista, kiukutti ja harmitti. Kun Mistä maailmat alkavat (Otava 2017) ilmestyi, alkoi mieli hiljalleen muuttua. Jos nyt kuitenkin antaisin vielä yhden mahdollisuuden. Onhan kirjassa niin upea kansikin. Voih, minkä kamalan virheen olisinkaan tehnyt, jos en olisi teosta lukenut! Se on pakko tunnustaa jo näin heti alkuun.

Tähtikirkas lumivalkea näkyy Haahtelan uutuusromaanissa siten, että aiemasta romaanista tuttu Leo Halme vilahtelee nyt sivuhenkilönä. Siinä missä edellinen romaani aiheutti minulle harmaita hiuksia, Mistä maailmat alkavat avautuu paljon vaivattomammin. Teoksessa on jotain uutta ja yllättävää, mikä ilahduttaa, koska olen jo vähän pelännyt, tyytyykö Haahtela kierrättämään samoja tunnistettavia seikkoja kirjasta toiseen. Toki niitä on tässäkin, mutta ei lainkaan pölyttyneinä: Mistä maailmat alkavat on raikas ja vetovoimainen.

Nuori Visa on isätön, ja hän asuu yhdessä äitinsä kanssa Helsingissä. Eletään sotien jälkeistä aikaa. Visa toimii elokuvateatterissa paikannäyttäjänä, ja hän nauttii siitä, miten voi tarkkailla katsojien reaktioita elokuvan juonenkäänteisiin. Eräänä iltanan elokuva van Goghista vaikuttaa Visaan peruuttamattomasti. Yhtäkkiä hän tietää haluavansa taiteilijaksi. Ajatus täyttää Visan jokaisen solun, kun hän seisoo kadulla taivaan varistellessa lunta olkapäille.

Visa alkaa määrätietoisesti tehdä töitä tullakseen taitelijaksi. Hän lainaa kirjastosta taidekirjoja, ostaa tarvittavia välineitä, harjoittelee piirtämällä kasvokuvia kaikista, jotka vain suostuvat kuvattaviksi ja pääsee opiskelemaan Vapaaseen taidekouluun. Visa imee itseensä kaikki mahdolliset taideopettajien opit: Aina rehellinen, ei koskaan falski. Taiteen tehtävä on paljastaa kohteestaan jotain salattua. Olet lintu ja lentelet, kokeilet, et takerru. Vapaassa taidekoulussa Visa myös tutustuu ja ystävystyy Tapioon, jonka sisko Helmi saa veren kuohumaan. Lukija seuraa, miten elämä kuljettaa Visan vuosiksi maailmalle Italian Bolognaan ja Venetsiaan. Lopulta halu palata vie ajatuksista suurimman tilan.

Aika ajoin meistä kaikista irtautuu uusi ihminen, jota me salavihkaa valmistelemme matkaan. Se taittelee paitansa, pakkaa matkalaukkunsa, vetää remmit kireälle, ottaa takin naulasta ja sanoo meille hyvästit, sulkee oven perässään. Me katselemme ulos ikkunasta ja näemme sen kävelevän kadulla, katoavan kulman taakse. Mutta uusi ihminen ei ole lopullinen, vaan yhtenä päivänä se istuu samalla tavalla kuin me nyt, kuulee oven kolahduksen ja kävelee ikkunan ääreen hyvästelemään sen joka vuorollaan lähtee.

Haahtelan romaanin juonenkaari yllättää Haahtelaa paljon lukeneen selkeydellään, ja pidin siitä, ettei kaari hajoa eri suuntiin kuten yleensä. Siinä missä Tähtikirkas, lumivalkea jätti minut hytisemään ulkopuolelle, huomaan tällä kertaa kääriytyväni Haahtelan kerrontaan kuin huopaan, jonka alta ei ole kiire pois. Sen lohdullisuus hyrisee sydänalassa ja vakuuttaa niin kuin Päivi Puustisen luoma upea kansikin: harmaimmassakin näkymässä voi nähdä räiskyviä värejä, kun osaa katsoa oikein, nähdä udun taa. Pidin suunnattoman paljon siitä, että Mistä maailmat alkavat on taideromaani. Kuulin korvissani kynän rapinan paperia vasten, tunnistin katseen tarkkuuden, kun Visa havainnoi taitelijoiden maalausjälkeä sekä sen, miten joku arjen tilanne jää mieleen kuvana, jonka voisi jäljentää kankaalle. Nautin taidepohdinnoista ja siitä, miten teosta lukiessa oppi uutta, kun täytyi googlata joitain itselle vieraita taitelijoita. 

Haahtelan kieli on kauniin kirkasta niin kuin aina. Ajoittain on ihan pysähdyttävä nauttimaan lempeästä jälkimausta, viivyteltävä vielä hetki. Teoksen loppupuoli Italiassa vietettyine vuosineen menettää tehoa ja tuntuu laahaavalta, mutta lopetus on miellyttävän hiljainen ja viisas, siveltimen viimeinen silaus.

Haahtelan romaanista ovat kirjoittaneet esimerkiksi riitta k, Arja, Omppu, Katja, Maria ja Ulla. 

Jules Verne: Maailman ympäri 80 päivässä

Maailman ympäri 80 päivässä (Le tour du monde en 80 jours), Jules Verne.
Otava 2016 (ranskankiel alkuteos 1872). 305 s. suomentaja?

- Mutta kaikkihan on vain leikkiä!

- Kunnon englantilainen ei koskaan laske leikkiä silloin kun on kysymys niin vakavasta asiasta kuin vedon lyönnistä, Phileas Fogg vastasi. Lyön vetoa kaksikymmentätuhatta puntaa mitä tahansa ehdottamaanne summaa vastaan että teen matkan maailman ympäri kahdeksassakymmenessä päivässä eli sadassaviidessätoista tuhannessa kahdessasadassa minuutissa. Hyväksyttekö vedon?

Niin uskomaton veto lyödään ja Phileas Fogg lähtee matkaan Lontoosta vielä samana päivänä yhdessä vasta palkkaamansa uuden palvelijan, ranskalaisen Passepartout'n kanssa. Suunnitelmat ovat täsmälliset ja kaikki näyttää hyvältä. Matkalaiset eivät kuitenkaan ole tietoisia, että heidän perässään seuraa varjo. Salapoliisi Fix on heidän kannoillaan ja pyrkii katkaisemaan matkan kaikin keinoin. Miksi ihmeessä? Fogg ja Passepartout eivät juuri ehdi tutustua nähtävyyksiin, mutta kohtaavat kyllä toinen toistaan hankalampia haasteita ja esteitä.

Jules Vernen klassikko Maailman ympäri 80 päivässä (Otava 2016, ranskaksi 1872) on varmasti monelle tuttu vähintään piirretystä. En itse muista juurikaan, millaisia tapahtumia piirretyssä oli, mutta alkutunnusmusiikki soi kyllä toistuvasti päässä, kun luin Vernen teosta. Lisäksi piirretyssä olleet hahmot ovat iskostuneet sen verran vahvasti päähän, että esimerkiksi Phileas Fogg oli kuvitelmissani kahdella jalalla kävelevä leijona, haha. Ihan kaikkia piirretyssä olevia hahmoja ei ole itse kirjassa ja prinsessa on nimellä Aouda.

Itselleni Maailman ympäri 80 päivässä oli erityisesti sellainen tunnelmointivälipala. Itse asiassa luulen, että ilman piirretyn luomia mielikuvia hahmoista, etenkin Phileas Fogg olisi saattanut tuntua mitäänsanomattomalta. Eihän siististi pukeutuva ja alati rauhallinen Fogg ole muistaakseni älyttömän räväkkä piirretyssäkään, mutta kirjan sivuilla hän tuntui välillä suorastaan ärsyttävän tyyneltä, luotaantyöntävältä ja vakavalta. Prinsessa jää harmillisesti lähinnä taustalle, mutta eloisuutta henkilökaartiin tuo sympaattinen ja reipas Passepartaout. Myös sinnikäs salapoliisi Fix jää mieleen. Teoksen juoni rullaa reippaasti eteenpäin, laiva halkoo merta ja maisemat vilahtelevat junan ikkunasta tiuhaan. Vauhtia riittää, mutten itse kokenut niinkään kihelmöivää jännitystä, sillä juonen kaava toistaa itseään ja loppuratkaisukin on piirretyn vuoksi muistissa. Maailman ympäri 80 päivässä on kuitenkin mukava aikamatka taaksepäin: niin omiin lapsuuden muistoihin kuin kirjan kumppanusten mukana 1800-luvulle.


Kirjasta on aiemmin kirjoittanut Annami, jonka arvion lopusta löytyy lisää linkkejä.

Petri Tamminen: Suomen historia

Suomen historia, Petri Tamminen. Otava 2017. 152 s. Kansi: Piia Aho.

Petri Tammisen Suomen historia (Otava 2017) on ilahduttava pieni ja eheä paketti Suomen historiaa itsenäisyysvuodesta 1917 aina viime vuoteen 2016 asti. Tamminen on koonnut muistelmia teostaan varten haastattelemalla yli viittäsataa ihmistä. Mukana on niin isompia merkittäviä historian tapahtumia, kuten talvi- ja jatkosota, Lasse Virénin uskomaton voitto ja 90-luvun lama mutta myös pienempiä palasia, muistiin jämähtäneitä: ensimmäisten kirkkaan oranssien appelsiinien saapuminen kauppaan, muisto lapsuuden uimaopetuksesta ja miten kielojen kukinnan myöhästyminen aiheuttaa harmia morsiamelle.

Uimakoulu pidettiin meillä yksipäiväisenä. Ensin pyöritettiin pari kertaa käsiä ilmassa, sitten opettaja tuli ja tarttui uimahousuista ja heitti järveen.

Muistojen pyykkinarulle on ripustettu koko joukko Suomen historian tapahtumia niin kuin ne ovat yksittäisen ihmisen mieleen jääneet. Tavallisen ihmisen näkökulman ansiosta sellaisiakin tapahtumia on helpompi lähestyä, joita ei ole itse kokenut. Muistelmat ovat lyhyitä, mutta Tammisella on taito saada ladattua ytimekkäisiin ja vähäeleisiin virkkeisiin kaikkein oleellisin. Sieltä lyhyistä muistelmista löytyy kaikki se, mistä meidät suomalaiset on koottu. Lukiessa naurattaa ääneen mutta samassa nauru on jo nielaistava vatsaan, koska seuraavaksi jo herkistyy ja kurkkii olkansa taa; eihän kukaan huomannut, että nauroin vakavalle asialle?

Isoisällä oli kamarin ikkunan alla aina sukset valmiina. Talon seinustalta vietti mäki alas kalliojyrkänteelle. Jyrkänteen reunalla seisoi petäjä. Isoisä oli suunnitellut asian niin, että kun ne tulevat, hän hyppää suksille ja laskee jyrkänteen reunalle mutta kaappaakin sitten käsivarrellaan petäjän rungosta ja tekee niin äkkinäisen mutkan, etteivät takaa-ajajat ehdi enää kääntää suksiaan.

Suomen historia on todella hieno kirja, jonka voisi lukea moneen kertaan. Luin sitä hitaasti, ja ajan suominen muistelmille kannattaa. Suomen historia olisi mainio valinta kouluihin, sillä sen muistelmia voisi käyttää esimerkiksi historian tunneilla perinteisen opetustekstin ohessa sekä johdatuksena tiettyyn aiheeseen. Helppolukuisuuden ja lyhyyden ansiosta kynnys tarttua Suomen historiaan on pieni. Tämä teos kannattaa ehdottomasti lukea näin Suomen juhlavuotena.

Tammisen teoksesta ovat kirjoittaneet myös mm. Elina (jota on muuten kiittäminen siitä, että olen löytänyt Tammisen kirjat!),  Kaisa V, Laura, Tuijata, Sirri, Susa ja Katja. 

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

Vaikka vuoret järkkyisivät, Terhi Törmälehto. Otava 2017. 287 s.
Kansi: Timo Numminen.

Elsa kuiskasi hallelujan saunan kosteaan ilmaan, ja aglaakan. Hän avasi suunsa ammolleen, antoi tulla lisää. Sanat purskahtivat pintaan pidättelemättöminä, riehakkaina. Pyhää kupli maailmaan kuin laavaa, se levisi ja laajeni, se pulppusi hänestä. Hänessa Henki pesi, huutavan ääni korvessa, sitä hän oli, suolaa hän oli ja valoa. Hän huusi Jumalaansa kuumaan ilmaan ja jossain, ihan varmasti jossain, pelastui sielu.

Terhi Törmälehdon esikoisromaani Vaikka vuoret järkkyisivät (Otava 2017) liikkuu kahdessa eri ajassa ja paikassa sulavin liikkein kuin keinu edestakaisin. Vuorotellen palataan 1990-luvulle Kainuun vaarojen turvallisiin kupeisiin ja keinahdetaan sitten nykyhetkeen 2000-luvulle Bogotaan, Kolumbiaan sinisten vuorten äärelle. Vaikka vuoret järkkyisivät -romaanin keskiössä on Elsa, joka päätyy paikallisen helluntailaisseurakunnan kokoukseen. Tuo ilta herättää Elsassa sanojen nälän. Hänkin haluaisi puhua kielillä, antaa sanojen valua suuhun ja purkautua ulos vuolaana virtana. Kotona kaikuvat isoisän veisaamat körttivirret ja äiti epäilee, jääkö Elsalta nuoruus kokematta helluntailaisuuteen kuuluvien sääntöjen vuoksi.

Lukion jälkeen Elsa lähtee Bogotaan, missä hän myös on vahvasti mukana helluntailaisyhteisössä. Elsa nauttii kaikesta uudesta: elämä on Kolumbiassa niin paljon kirjavampaa kuin kotona Kainuussa. Bogota kuljettaa Elsan elämään sissien vankina olleen herkän Manuelin, joka on myös uskossa. Vankeus ja sen aikana koetut karmeudet ovat jättäneet Manueliin kipeitä jälkiä, jotka Elsa haluaisi parantaa pois. Elsan ihon alla kihelmöi, kun Manuel piirtää tussilla häneen liskoja ja lintuja. Elsa ei voi olla härnäämättä itseään ajatuksella, miltä tuntuisi mennä yli rajan: antaa Manuelin käsien liikkua, minne tahtoisivat.  

Vaikka vuoret järkkyisivät vie helposti lukijan mennessään ensimmäisistä sanoista lähtien. Uskonnollisuus ei tukahduta, mikä on Törmälehdon sulavan, kauniin ja raikkaan kielen ansiota. Kieli kihelmöi ihon alla niin kuin Manuelin kynän liike Elsan iholla. Esimerkiksi tyttöjen kielellä puhumista kuvataan niin, että sanojen voimakas vyöry ravistelee lukijaakin ja nostaa ihokarvoja pystyyn. Törmälehdon kieli ei kuitenkaan ole liian mehukasta, jotta itse tarina jäisi sen valuman alle.

Minua viehätti erityisesti Kainuuseen keskittyvät luvut. Bogota luo voimakkaan ja kiinnostavan vastakohdan Kainuulle. Kuitenkin nykyhetken kuvaukset etenevät omaan makuuni hieman hitaasti. Vaikka Bogotaa kuvataankin raikkaasti, olisin kaivannut siihen ja erityisesti ihmisiin lisää särmää ja syvyyttä. Tästä huolimatta Vaikka vuoret järkkyisivät on todella vahva esikoisromaani, jota on ilo lukea. Lisäksi sen myötä opin uutta itselleni vieraasta helluntailaisuudesta mutta myös körttiläisyydestä. Törmälehdon romaani kannattaa ehdottomasti lukea tämän kevään uutuuksista. 

Vaikka vuoret järkkyisivät -romaania on luettu blogeissa paljon. Siitä ovat kirjoittaneet mm. Susa, Katja, Tuijata, Kaisa V, Hyllytonttu Tiina ja Omppu. 

Tuula Levo: Tuulenajama

Tuulenajama, Tuula Levo. Otava 2009. 351 s.

Tuula Levon romaani Tuulenajama kuvaa Teuvo Pakkalan elämää. Suomen kirjallisuuden yksi merkittävimmistä realisteista tunnetaan erityisesti lapsia tarkasti kuvaavista novelleistaan Lapsia ja Pikkuihmisiä. Tuttuja ovat myös novellit Vaaralla ja Elsa sekä näytelmistä erityisesti Tukkijoella, jonka ympäri Suomen kukkivaa menestystä Levo kuvaa romaaninsa alkupuolella. Pakkalassa Tukkijoen menestys aiheuttaa kuitenkin kauhua; miten hän voisi koskaan saada kirjoitettua mitään yhtä menestyksekästä. Pakkala pelkää, että ihmiset pian huomaavat hänen olevan huono kirjailija:

- Eläköön, eläköön, eläköön, huudetaan salista ja polveni notkuvat. Kiittelen, nyökkäilen suuntaan ja toiseen. Olen mielissäni kaikesta huomiosta, mutta yhtäkkiä suru raapaisee sisuksiani. Pelkkä pellehän minä olen. Nämä hyvää tarkoittavat ihmiset juhlivat minua, Oulun poikaa, autuaan tietämättöminä siitä, etten vaikka olenkin Tukkijoen kirjoittaja, olen surkea romaanikirjailija.

Lukupiirimme vuoden ensimmäinen kirja näyttää, miten haasteellista Pakkalalla on ollut. Rahasta on ollut jatkuvasti hyvin tiukkaa, ja rahahuolia kuvataankin runsaasti, mikä kieltämättä ajoittain hieman puuduttaa. Rahahuolten takia Pakkala ei kaihda eri ammatteja: välillä hän kulkee köysikauppiaana ja toimii opettajana. Niin kuin Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjassa myös Tuulenajamassa kulttuurihistorian merkittävät henkilöt kulkevat luontevasti mukana. Esille tulevat esimerkiksi Eino Leino, Algot Untola ja Pakkalan läheinen ystävä Juhani Aho, jolta Pakkala mielellään kuulee mielipiteen keskeneräisistä käsikirjoituksistaan. Fiktion ja faktan saumat sekoittuvat huomaamatta. Lukiessa fiktiota voi hätistellä ikään kuin häiritsevää kärpästä. Menetkös siitä, annapas minun nauttia sujuvasta tarinasta! Vaikka lukiessa tiedostaakin, ettei kaikki ole totta, Levon romaania lukiessa huomaa ajattelevansa, että voisi helposti uskoakin kaiken. Niin sujuvasti Levo kirjoittaa Pakkalan elämästä.

Olen aiemmin pitänyt Teuvo Pakkalaa vahvasti oululaisena kirjailijana ja kuvitellut hänen asuneen ainoastaan Pohjois-Suomessa. Pakkala on kuitenkin asunut elämänsä aikana monella eri paikkakunnalla pitkin Suomea, ja paikanvaihdosten takia Pakkala miettii usein sitä, mihin hän kuuluu ja missä vaimo eniten viihtyy. Teoksen alussa Pakkala asuu Helsingissä Oulunkylässä, mutta myöhemmin hän asuu pitkään esimerkiksi Kokkolassa. En ole myöskään tiennyt, että Pakkala on kirjoittanut Otavan vuonna 1809 julkaiseman Aapisen. 

Tuulenajama muodostaa Pakkalasta paitsi sitkeän myös äärimmäisen lempeän kuvan. Perhe ja lapset ovat Pakkalalle erityisen tärkeitä, ja Pakkala tulee helposti toimeen niidenkin nuorten kanssa, jotka ensin ärhentelevät. Niin kuin kansikuvastakin käy ilmi, Pakkalan sylissä viihtyvät niin lapset kuin kissatkin. 

Nyt on varmaan sitten pakko tunnustaa, etten ole aiemmin lukenut Pakkalan tuotannosta mitään. Luulisi, että olisin, sillä olenhan kuitenkin opiskellut Oulun yliopistossa ja Pakkala näkyy kaupungin nimistössäkin. Muut realismin ajan kirjailijat, Minna Canth ja Juhani Aho, ovat kuitenkin kiilaanneet kirjavalinnoissani Pakkalan edelle. Tuulenajamassa Pakkala harmitteleekin sitä, miten hän jää toisten varjoon ja miten häntä pidetään ikään kuin B-luokan kirjailijana: Pahoitin mieleni kolmisen vuotta sitten, kun Eino Leino julkaisi kirjansa "Kirjailijakuvia" ja luonnehti minun olevan "aina hiukan taempana", kun taas eturivissä seisoivat nuorsuomalaiset kirjailijat. - - Taon nyrkillä pöytään. Minusta ei kohta enää puhuttaisi imperfektissä, revin näytteille vielä sellaisen opuksen, että sen jälkeen jumaliste loppuu pilkkaaminen! Romaaniin minulla ei ole koulutyön takia mahdollista ruveta, se syö kaiken, niin ajan kuin ajatuksetkin, mutta novelleja pystyisim vielä väsäämään. Minä vielä näytän paskantärkeille arvostelijoilleni, miten menneen ajan skribentti leväyttää markkinoille psykologisesti tarkoin punnittua arvotavaraa. Lukupiirissämme nousikin esiin muun muassa, miten äidinkielen ja kirjallisuuden oppikirjoissa korostetaan realismin osuudessa eniten Canthia ja Ahoa, kun taas Pakkala mainitaan aina lyhyesti lopussa. Tuulenajamaa lukiessa iski ihan häpeä, ja siksi lupasinkin itselleni, että Pakkalan tuotantoa on ehdottomasti luettava tänä vuonna. Vaaralla on jo lainassakin. 

Levon romaanista ovat aiemmin kirjoittaneet lukupiiriläisistä Kaisa V ja Elina, jotka myös ovat oppineet Pakkalasta uutta ja pitäneet lukemastaan.

Chigozie Obioma: Kalamiehet

Kalamiehet (The Fishermen), Chigozie Obioma. Atena 2016.
suom. Heli Naski. 329 s. + jälkisanat.

"Tahdon teidän olevan unelmien kalastajia, jotka eivät luovuta ennen kuin saavat kaikkein suurimman saaliin. Tahdon teidän olevan täystuhoajia, uhkaavia ja lyömättömiä kalastajia." Nämä sanat isä sanoo neljälle vanhimmalle pojalleen: Ikennalle, Bojalle, Obemballe ja Benjaminille. Isä asuu työnsä vuoksi toisella paikkakunnalla ja on kotiin tultuaan saanut kuulla poikiensa kalastaneen kielletyllä joella. Tätä on jatkunut useiden viikkojen ajan äidin huomaamatta. Kurituksen sijaan isä laittaakin poikansa toistamaan kanssaan juhlallisen valan: "Me olemme lyömättömiä", "Me olemme uhkaavia", "Me olemme täystuhoja", "Me emme koskaan epäonnistu." Ulkopuolisen silmin näyttää, kuin rauha oli palannut nigerialaisen perheen kodin ylle.

Veljekset eivät kuitenkaan ole paljastaneet kaikkea: synkkä salaisuus painaa mieltä. Viimeiseksi jäänellä kalastusretkellään veljekset ovat tavanneet joella kylähulluna pidetyn Abulun, joka langettaa ikävän ennustuksen vanhimman veljen, Ikennan, ylle. Pelko nakertaa Ikennan sisuksia yhä enemmän ja enemmän. Hän muuttuu ilkeäksi ja veljesten välit alkavat murentua ryminällä.

Chigozie Obioman esikoisromaani Kalamiehet (Atena 2016) olisi varmasti saanut minulta täydet pisteet blogistanian Globaliassa, jos olisin lukenut teoksen aiemmin. Kalamiehet onnistui viimein olemaan kirja, joka nitisti pitkään vaivanneen lukujumin. Piinaava tarina vei mennessään eikä jättänyt rauhaan. Obioman kerronta on kuin lumous, josta ei haluaisi irtautua. Takaraivossa kolkutti ahdistus alati kasvavasta kuilusta veljesten välillä ja toinen toistaan traagisemmista tapahtumista, jotka eivät lakkaa kuohumasta vaikka kuinka jyskyttäisi stop-nappia. Hikoilutti ja kylmäsi samaan aikaan. Kalamiehiä lukiessa ei voi olla jossittelematta. Entä jos veljekset olisivat kuunnelleet Ikennan estelyjä ja lopettaneet kalastamisen kielletyllä joella? Entä jos Abulu ei olisi ollut joella? Entä jos joku olisi nähnyt veljekset joella paljon aiemmin ja kertonut heidän äidilleen? Entä jos veljekset eivät olisi uskoneet ennustusta? Entä jos isä olisi tullut kotiin aiemmin? Entä jos. 

Pulppuavan traagisuuden takia kansien välissä voisi luulla olevan vain niukasti tilaa hengittää. Heli Naskin suomennos on kuitenkin ilmavaa, selkeää ja kaunistakin luettavaa. Obioma kuljettaa onnistuneesti tarinassa mielenkiintoisia vertauskuvia, perinteitä ja uskomuksia. Kirjailijalla on persoonallinen tapa aloittaa luvut lyhyellä vertauskuvallisella virkkeellä, kuten Boja oli sieni, äiti oli haukankasvattaja, heinäsirkat olivat enteitä. Kertojana toimiva nuori Benjamin alkaa purkaa vertauskuvaa auki ja yrittää niiden kautta ymmärtää perheensä tapahtumia. 

Itse luin Obioman romaania pääosin veljestarinana, mutta Kalamiehet kertoo myös Nigeriasta ja sen poliittisesta historiasta. Kalamiehet on monipuolinen ja aivan järisyttävän hieno teos, joka varmasti säilyy mielessä pitkään. Se on niitä kirjoja, joiden lukemisen jälkeen on sanaton. Lukekaa tämä etenkin, jos pidätte Chimamanda Ngozi Adichien teoksista. 

Obioman esikoisromaanin ovat lukeneet myös esim. Omppu, Katri, Kaisa V, Laura, Elegia ja Kirsi. 

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet

Eurooppalaiset unet, Emma Puikkonen.

Wsoy 2016. 178 s.

Kansi: Anna Makkonen.

Minä harjoittelen katsomaan kiviä ihmisissä. Harjoittelen tarkentamaan katseeni ja näkemään ihmiset tapahtumien vyöryn sijaan. Joelilla on valkoinen ja teräväreunainen, Gustavilla epämääräinen violetti klöntti, Aadan kaverilla Emilialla on kappale, joka on vaaleanpunainen ja näyttää enemmän purukumilta kuin kiveltä. Kun he liikkuvat huoneessa, avaan silmäni ja keskityn katsomaan ihmisen sisusta, kiviä ja purkkamönttejä.

Oli hauska lukea Katrin blogikirjoitus Emma Puikkosen teoksesta Eurooppalaiset unet (Wsoy 2016), koska meidän molempien sysäys tarttua kirjaan oli ollut samanlainen. Myös minulla oli Eurooppalaiset unet lainassa jo ennen Finlandia-ehdokasjulkaisuja, ja olin myös kiinnostunut teoksesta ylistävien blogiarvioiden myötä. En ollut ehtinyt aloittaa kirjan lukemista ennen kuin sen Finlandia-ehdokkuus julkistettiin ja varausjono kasvoi. Niinpä laitoin muut keskeneräiset teokset syrjään ja pyhitin viikonlopun Eurooppalaisille unille. Se olikin sitten menoa.

Eurooppalaiset unet avaa aluksi lukijalle oven Eurooppaa halkovan kuorma-auton kyytiin. Sen mukana lukija kulkee hetken, astuu ulos, kurkistaa toisiin hetkiin ja paikkoihin. Puikkosen teos on siis episodiromaani, joka kuljettaa lukijaa aina 1980-luvulta vuoteen 2027. Jokaisessa luvussa tarkastellaan palaa eri henkilön elämästä, ja vähitellen henkilöt kytkeytyvät toisiinsa tai ainakin sivuavat jollain tapaa toistensa elämää. 

Eurooppalaiset unet käsittelee ajankohtaisia aiheita, kuten pakolaisia ja nuorten levottomuutta ja väkivaltaa. Teos on häkellyttävä ja intensiivinen aikamatka Euroopaan lähihistoriaan, josta Puikkonen nostaa esiin tapahtumia, jotka eivät välttämättä ole enää niin kirkkaina ihmisten mielessä, kuten lentoliikenteeseen vaikuttanut Islannin tulivuorenpurkaus ja Kosovon sota. Vaikka sivumäärä on kompakti, kansien välissä on paljon ajateltavaa. Siksi teosta ei myöskään voi lukea rynnimällä eteenpäin, koska lukiessa täytyy välillä nostaa katseensa, jäädä tuijottamaan seinää ja pohdiskella lukemaansa. Paikoin toivoin, että luvut olisivat pidempiä, koska tapahtumista olisi ollut mukava lukea enemmän sen sijaan, että lyhyt luku vaihtui tiiviillä tahdilla jo seuraavaan ja uuteen ja erilaiseen tapahtuma-aikaan ja tilanteeseen. Jokainen luku on kiinnostava, mutta erityisen koskettavana jäi mieleen luku, jossa Berliinin muuri on jakanut perheen äidin erilleen pienestä lapsestaan ja miehestään. Luvun loppu herkistää ja puristaa sydäntä. Mieleen jäi vahvasti myös tulevaisuuden kuvaus, jossa negatiivisia uutisia vältellään ja muokataan positiivisiksi. 

Puikkosen kirjoitusjälki viehättää. Kieli on mietittyä, sulavaa ja kaunista. Sitä on kertakaikkisen ilahduttavaa lukea. Eurooppalaisissa unissa on vahvan unenomainen, paikoin maaginen tunnelma. Juuri sellainen kuin nyt on niin ulkona kuin sisällä: ääriviivat hämärtyvät, asioita jää varjoihin. Kun itsekin kulkee utuisessa maisemassa väsyneenä, ei oikein voi olla varma, näkikö juuri jotain tähdellistä vai kuvitteliko vain. 

Vaikka Puikkosen teoksen maailmankuva ei ole kovin valoisa, se ei pudota lukijaa masennuksen mustaan aukkoon vaan toivon pilkahdus loistaa harmauden takaa. Eurooppalaiset unet ravistelee lukijaa: lintukodoksi mielletyssä Euroopassa kuohuu turvattomuus ja soi rauhaton sävelmä. Se, mikä tapahtuu tuolla jossain, tavoittaa aallon jälkimaininkien tavoin kaukanakin asuvan elämän ja saattaa muuttaa hänen elämänsä suuntaa. On hienoa, että Eurooppalaiset unet on saanut Finlandia-ehdokkuuden myötä huomiota. Se on teos, jonka toivon sydämestäni monen lukevan.

Jännitys tiivistyy, sillä huomenna selviää, mikä kuudesta ehdokkaskirjasta palkitaan Finlandialla. Olen lukenut ehdokkaista Eurooppalaisten unien lisäksi Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista ja Tommi Kinnusen Lopotin. Upeita teoksia kaikki kolme. Peter Sandströmin Laudatur odottaa vielä hakijaansa kirjaston varauksesta. 

Puikkosen teoksesta on kirjoittanut moni. Kurkkaa, mitä mieltä ovat olleet esim. Hanna, riitta k, Omppu, Linnea, Katja, Tuijata ja Arja. 

Lauri Viita: Ne runot, jotka jäivät

Ne runot, jotka jäivät, Lauri Viita.
Wsoy 2016. Sakari Katajamäki (toim.) 115 s.

Lauri Viidan tuotantoon tutustumiseni alkoi runoteoksesta Ne runot, jotka jäivät (Wsoy 2016). Sakari Katajamäen toimittamaan kokoelmaan on koottu Viidan aiemmin julkaisemattomia runoja ja Onni-sikermä löytyy teoksesta kokonaisuudessaan. Kokoelmasta löytyvät runot ovat peräisin muun muassa lehdistä ja käsikirjoituksista. Teoksen nimi on peräisin Viidan runosta Runoilijan hauta:

Ne runot, jotka jäivät,

kun muita kirjaintelin,

ne vain, ne sentään jäivät

ja soivat: Täällä elin.

Ne runot, jotka jäivät on mainio tapa aloittaa tutustuminen Viitaan runoilijana. Kokoelma valaisee lukijalle koko Viidan runoilijapolun: on perinteistä ja vapaamittaista runoa. On runoja, joissa kieli heittää iloista kärrynpyörää, kuten Nenännäisessä: Neuvo neulaa, nappo naulaa, / näätä nuoleen, nälkä nuottaan / nukkua navannäkijän. // - - Runo Nenännäinen näyttääkin, miten taitava Viita on sanojen kanssa: jos jotain ei ole olemassa, sanan voi muovailla itse. Kun Viidan taitava sanailu tuli runoista tutuksi, oli hauskaa löytää näitä piirteitä myös romaanista Moreeni.

Omaan makuuni ovat enemmän Viidan modernit runot. Lukupiiriläisistä osa oli lukenut Viidan Betonimyllärin ja kokenut puuduttavaksi lukea pelkästään Viidan mitallista runoutta. Ne runot, jotka jäivät onkin mainio valinta, jos haluaa välillä hypähtää mitallisesta vapaamittaiseen runoon. Kokoelman runojen pituus vaihtelee paljonkin, mutta lyhyiden runojen ystävänä pidin tietenkin enemmän niistä. Nautin siitä, miten Viita saa puristettua minimaaliseen sanamäärään niin paljon. Miten huimasti voimaa mutta myös herkkyyttä mahtuu esimerkiksi seuraavaan runoon:

Tein laulun perhosesta

ja henkäisin. Se lensi.

Oma lempirunoni löytyy Viidan luontorunoista. Aamuhartaus saa huokaisemaan puhtaasta ihastuksesta. Sen tunnelma ui sieluun asti ja värisee ihon alla. Jos jossain runossa on hyvä olla ja viivähtää, niin se on tässä (runo tosin päivänsä perusteella olisi sopinut julkaistavaksi paremmin eilispäivään): 

Syystalven raekuuro

eilen puitu.

Maa pesty.

Haapa riisuutunut.

Tummana möhkäleenä

kuusikko seisoo,

rovastiparvi aamuhartaudessa.

Avaruus saarnaa.

Syyssees aamutaivas

tuhansiin neulassormiin

totuutta vuodattaa.

Värähtää lehmus.

Varis horjahtaa.

Hätäinen sorsa laskeutuu veteen.

On lauantai.

Myös Tuijata on kirjoittanut Viidan runoteoksesta.

Lauri Viita: Moreeni

Moreeni, Lauri Viita.
Wsoy 2016 (ensim. kerran 1950). 416 s.

Lokakuun lukemistossani painottui Lauri Viita. Vaikutuin ja hurahdin täysin. Tänä vuonna vietetään Viidan juhlavuotta: hänen syntymästään tulee kuluneeksi 100 vuotta. Niinpä lukupiirissämme valittiin luettavaksi Viidan tuotantoa tai Viidasta kertovaa kirjallisuutta. Minulle Viita ja hänen teoksensa olivat vain nimellisesti tuttuja enkä muuten miehestä tiennyt paljoakaan. Paikkailin sivistysaukkoa lukemalla Viidalta romaanin Moreeni ja runoteoksen Kaikki ne runot, jotka jäivät (josta kirjoitan oman postauksensa myöhemmin). Lisäksi luin kolme esseetä tämän vuoden uutuusjulkaisusta Luojan palikkaleikki. Esseitä Lauri Viidasta. Olisin lukenut sen mielellään kokonaan, mutta varauksen vuoksi loput esseistä täytyi jättää toiseen kertaan.

Moreeni häkellyttää lukijan jo neljällä ensimmäisellä sivulla, kun Viita kuvaa vesien voimakasta virtaa, jonka ihminen on valjastanut omiin tarkoituksiinsa. Loppumaton on myös uusien ihmisten virta, minkä vuoksi kaupunki laajenee, uusia tehtaita nousee. Alun tahti on kiivas, väsymätön ja saa haukkomaan henkeä. Eteenpäin! Pyhäjärvi veti ja Näsijärvi työnsi ja välissä oli Tampere ja Tammerkoski. Kahdeksantoista metriä pinnasta pintaan, paljonko lienee pohjaan. Siellä jossain kohisi Nokianvirta, vaelsi nahkiaisjoki ja odotti Pohjanlahti. 

Moreenin keskipisteenä on Pispalassa asuva sekatyömies Iisakki Nieminen ja hänen perheensä, vaimo Joosefiina ja seitsemän lasta. Sanotaan, että Moreeni on vahvasti elämäkerrallinen ja että perheen kuopus, Erkki, on Viidan omakuva. Jokaisella perheenjäsenellä on oma tärkeä merkityksensä tarinassa. Joosefiina on syli, jonka lämpöön voi aina käperyä. Hän ei lannistu, vaikka pitäisi kävellä kerjuulla kymmeniä kilometriä epävarmoina siitä, avautuvatko ihmisten ovet. Erkki on lapsista se, jonka kautta kuvataan koulutuksen kasvava merkitys. Lukemattomat seikat paljastivat armotta hänet: hän seisoi liian suorana, käveli liian vapaasti, puhui liian hyvin. Eennakolta arvaamattomat ääneet, sanat ja lauserakenteet olivat kuin keltainen lippu laivan mastossa: täällä on sivistys, älkää tulko lähelle! Oma vahva merkityksensä on myös Pispalalla, jota voi pitää yhtenä päähenkilönä. Pispala on lempipaikkojani Tampereella, ja siksi olikin miellyttävää lukea, miten Viita kuvaa tuon ihastuttavan puutalokortteliston kasvua ja eloa. 

Kerrassaan mykistävän vaikutuksen minuun teki ennen kaikkea Viidan kieli, huumori ja ironia, jotka ovat aivan omaa luokkaansa. Viidan kielessä on pilkettä silmäkulmassa ja se venyy ja vanuu jos minkälaiseen muotoon. Leikittelevä runokielikin löytää paikkansa ja lorumaiset rallatukset hymyilyttävät: - - kunnes oltiin kuin oltiinkin Hauhon pitäjässä - jauhon pitäjässä, itäjässä, pitäjässä, sepä hassua! ja Poljento paisui, poljento pyhitti, sätkytti, sylkytti, tanssitti, tuuditti. 

Lukupiirissä herätti keskustelua Viidan lokeroinnin vaikeus. Moreeniakaan ei niin vain voi laittaa yhteen lokeroon, koska siinä kuvataan sekä työläisiä, muuttuvaa yhteiskuntaa että sisällissotaa. Sama piirre nousi esiin myös runoissa: Viita taitaa niin mitallisen kuin modernin runouden. Sisällissodan kuvaus on erilaista, mitä yleensä olen lukenut, sillä Viita ujuttaa kuvauksiin komiikkaa.

Olli Löytyn toimittama esseekokelma Luojan palikkaleikki (Teos 2016) osoittautui mainioksi luettavaksi rinnakkain Moreenin kanssa. Esseekokoelman nimi tulee suoraan Moreenista, ja siitä löytyy kymmenen esseetä Viidasta ja hänen tuotannostaan. Luin esseistä ne, jotka avaavat erityisesti Moreenia. Esseekokoelma opetti uutta, sai aikaan monia ahaa-elämyksiä - ja hämmästyttikin - miten paljon Moreenissa riittääkään tutkittavaa! Suosittelen lämpimästi Luojan palikkaleikki -esseekokoelmaa, jos haluaa saada entistä enemmän irti Moreenista.

Vaikutuin Viidasta niin, että voisin lukea heti häneltä lisää. Lukulistan kärjessä on ainakin Aila Meriluodon puolisostaan kirjoittaman elämäkerta, jonka kaksi lukupiiriläistä oli lukenut ja jota he kehuivat kovasti. Aion myös käydä katsomassa Tampereen Työväen Teatterin näytelmän Viita 1949, josta lukupiirin Sara ja kaimani ovat kirjoittaneet. 

Moreeni todella ansaitsee tulla luetuksi. Se on omanlaisensa, monipuolinen ja mestarillinen teos. Lukekaa hyvät ihmiset Lauri Viitaa! 

Colm Tóibín: Nora Webster

Nora Webster, Colm Tóibín.
Tammi 2016 (englanninkiel. alkuteos Nora Webster 2014).
suom. Kaijamari Sivill. 410 s. Keltainen kirjasto.

"Mutta hän oli todellinen. Ihan totta hän oli."

" Totta kai oli. Mutta hän on poissa. Sinun pitää saada itsesi ymmärtämään vaikka väkisin, että hän on poissa eikä tule takaisin." 

Nora jää leskeksi keski-ikäisenä, kun vaikea sairaus uuvuttaa aviomiehen, Mauricen. Nora on ollut parikymmentä vuotta kotiäitinä ja rahat alkavat olla tiukassa. Nora myy perheen rakastetun kesäpaikan ja palaa vastentahtoisesti takaisin vanhaan työpaikkaansa. Perheen kaksi tytärtä ovat jo muuttaneet kotoa opiskelemaan, mutta nuorimmat pojat asuvat vielä kotona. Koti on verhoutunut suruhuntuun. Lähes joka ilta oveen koputetaan, ja kadulla ihmiset luovat osaaottavia katseita ja kysyvät vointia. Nora ei muuta toivokaan kuin, että hänet ja perhe jätettäisiin rauhaan. 

Nora Webster (Tammi 2016) on teos surusta ja selviytymisestä. Elämä kaduilla jatkaa kulkuaan, mutta Noran elämä on pysähtynyt. Vaikka kello jatkaa tikitystään ja arki askeltaa jotakuinkin eteenpäin, Nora seuraa kaikkea ikään kuin sivusta. Hän ei näytä tunteitaan ulospäin vaan kätkee surun sisäänsä. Tóibín kuvaa elämää, johon suru on käpertynyt asumaan, niin taitavasti, ettei lukija juurikaan kiinnitä huomiota siihen, ettei mitään kummempaa juuri tapahdu. Selkeä juoni on riisuttu pois, mutta silti teoksessa on vetovoimaa. Lukija seuraa Noran ja hänen perheensä selviytymistä arkisissa toimissa. Pienin askelin Nora alkaa ravistella surun turruttamaa mieltään ja löytää iloa elämäänsä musiikista. Sivujuonteena nousevat esiin 1960-luvun Irlannin tapahtumat, kuten Pohjois-Irlannin levottomuudet. 

Ihastuin Tóibínin kynänjälkeen luettuani Brooklynin (Tammi 2011) eikä miehen kirjoitustyyli petä tälläkään kerralla. (Brooklynista tuttuja henkilöitä vilahtaakin tuoreimmassa teoksessa!) Nora Websterissä kerronnan vähäeleisyys sopii täydellisesti yhteen tarinan ja tunnelman kanssa. Tunnelmassa on rauhoittavaa raukeutta, seesteisyyttä ja hiljaisuutta, jossa haluaa olla. Minä näin ja kuulin teosta lukiessani meren, jonka katselu tarjoaa samankaltaista rauhaa kuin Nora Webster. Nautin Tóibínin yksinkertaisesta arjen kuvauksesta, jossa kaikkea ei avata lukijalle suoraan, ja herkästä tunnelmasta. Tämä teos todella sopii syyskirjaksi.

Nora Websteristä on kirjoittanut moni. Viimeksi teoksesta on kirjoittanut Liisa, jonka arvion lopusta löytyy useita linkkejä muihin arvioihin. 

Imre Kertész: Kohtalottomuus

Kohtalottomuus (Sorstalanság),
Imre Kertész. Otava 2003 (unkariksi 1975).
suom. Outi Hassi. 240 s.

- muistan vain sen, että jonkinlainen paine työnsi minua, jonkinlainen imu veti eteenpäin, kun kompastelin uusissa kengissäni keskellä pölypilviä ja takaani kuuluvia kummallisia paukauksia, aivan kuin jotakuta olisi lyöty selkään, yhä eteenpäin, kohti yhä uusia pihoja, portteja ja piikkilanka-aitoja, avautuvien ja sulkeutuvien, silmissäni häiritsevästi sekoittuvien ja lopulta toisiinsa sulautuvien aitausten verkostoa.

Lomailin heinäkuussa Budapestissa (matkajuttuja ja -kuvia tulossa blogiin myöhemmin), ja halusin valita matkalle unkarilaista kirjallisuutta. En ole aiemmin lukenut unkarilaiskirjailijoista kuin István Örkényn teoksesta Minuuttinovelleja muutamia novelleja ja tietämykseni unkarilaiskirjailijoista oli varsin hataralla pohjalla. Siksi tuntui helpoimmalta valita mukaan Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2002 voittaneen Imre Kertészin ensimmäinen romaani Kohtalottomuus (Otava 2003, unkariksi 1975). Seuraavaksi täytynee sitten tutustua Péter Esterházyn tuotantoon; unkarilaiskirjailija nukkui pois juuri matkamme aikana.

Kohtalottomuus on minämuotoon kirjoitettu romaani Budapestissa asuvasta  teini-ikäisestä juutalaispojasta. Teoksen alussa pojan isä joutuu työleirille mutta pian sinne joutuu myös poika itse, kun poliisi pysäyttää töihin menevien bussimatkan. Ensimmäiseksi yöksi ihmiset suljetaan hevostalliin, kunnes seuraavana aamuna on matkustettava ilman juomavettä tuhansien muiden kanssa junassa kohti Auschwitzia. Vielä keskitysleirille saavuttuaan monet uskovat paremman elämän alkavan niin kuin heille on luvattu. Kaveruksia naurattaa, kun he kohtaavat päälaet ajeltuina ja löysissä raitaisissa vaatteissa eikä kukaan vielä ihmettele outoa hajua, joka leviää savupiipuista.

Kauaa poika ei ehdi olla Auschwitzissa ennen kuin hänet jo siirretään toiseen paikkaan. Kaiken kaikkiaan poika ehtii olla kolmella eri keskitysleirillä. Hänen kertojanäänensä keskittyy kuvaamaan ennen kaikkea keskitysleirin ankeaa arkea, jossa ei juurikaan tapahdu. Kauheista asioista kerrotaan yhtä toteavasti, kylmän viileästi kuin ruokailuista sekä aamu- ja iltatoimista. Minkäänlaista kamaluudella mässäilyä tai tunteiden kuohuntaa ei ole. Lukijan ja tarinan välillä on kuitenkin kylmäävää jännitettä koko ajan, sillä lukijan tietää keskitysleireistä enemmän kuin kertojana toimiva poika. 

Kertész on itse joutunut viettämään osan nuoruudestaan keskistysleireillä ja vapautunut vuonna 1945. Kohtalottomuus ei kuitenkaan ole omaelämäkerta, mutta on mielenkiintoista miettiä, kuinka paljon kertojapojan äänestä kuuluu kirjailijan itsensä kokemia tapahtumia. Teoksen valinta matkalle oli onnistunut ja se pyörikin mielessäni etenkin, kun Budapestissa oli useita juutalaisvainojen muistomerkkejä. Yksi niistä oli Tonavan varrelle tehty kenkärivistö heidän muistoksi, joista ei ampumisen jälkeen jäänyt rannalle kuin kengät (kuva alhaalla). 

Kohtalottomuudesta jää erityisen vahvasti mieleen, miten pahalla ei mässytellä eikä syyllistä etsitä mutta miten pahuus asetetaan taidokkaasti vastakkain hyvyyden kanssa. Näin paha korostuu ihan eri tavalla. Mieleen on painunut erityisesti muun muassa, miten poika katsoo auringonlaskussa kylpevää keskitysleiriä ja miten hän lopussa toteaa keskustelukumppaneilleen, ettei kukaan voi aloittaa uutta elämää vaan on jatkettava sitä, mikä on annettu. Teoksen lopetussanat ovat mieleenpainuvat. 

Kohtalottomuus on ytimekkäästi sanottuna vaikuttavaa luettavaa. Aion varmasti lukea kirjailijalta jatkossa muutakin. 

Kohtalottomuudesta ei löydy kovin monia blogiarvioita mutta ainakin seuraavien bloggaajien arvioista voi lukea lisää: Henna, Mia, Jassu ja Satu.

Cheryl Strayed: Villi vaellus

Villi vaellus (Wild From Lost to Found on The Pacific Crest Trail),
Cheryl Strayed. Like 2015 (alkujaan 2012).
suom. Kirsi Luoma. 403 s. Pokkari.

Katsoin pohjoiseen, sillan suuntaan, ja pelkkä ajatus siitä valoi minuun uskoa. Katsoin etelään, mistä olin tullut, villiin ja kesyttömään maahan, joka oli koulinut ja korventanut minua, ja mietin vaihtoehtojani. Tiesin, että oli vain yksi. Aina vain yksi.

       Jatkaa kävelemistä.

Cheryl Strayed on vain 22-vuotias, kun hänen äitinsä menehtyy äkillisesti keuhkosyöpään. Samalla koko aiemmin tiukasti yhdessä ollut perhe hajoaa erilleen: sisarukset muuttuvat etäisiksi, isäpuoli murenee ja jatkaa myöhemmin elämäänsä toisaalla. Välit biologiseen isään eivät ole koskaan olleet lämpimät, ja nuorena solmittu aviolitto Paulin kanssa kärsii ja katkeaa lopulta kokonaan. Cheryl huomaa olevansa eksyksissä irtosuhteiden ja huumeiden verkostossa, kunnes hän tulee sattumalta tarttuneeksi kassavuoroaan odotellessaan Pacific Crest Trail -vaelluksesta (PCT) kertovaan esitteeseen. Ajatus vaelluksesta, 1770 kilometristä, alkaa kyteä Cherylin mielessä. Lopulta neljä vuotta myöhemmin, 26-vuotiaana, Cheryl myy kaiken omaisuutensa ja aloittaa yksin vaelluksen Meksikon rajalta kohti Kanadan rajaa. Tavoitteenaan hänellä on löytää itsestään jälleen se nainen, joksi äiti hänet kasvatti.

Cheryl ei ole valmistautunut vaellukseen muuten kuin ostamalla tarvittavat tarvikkeet. Hän ei ole koskaan vaeltanut rinkka selässä saati yksin eikä hän osaa käyttää kompassia. Rankka todellisuus iskee vastaan jo ensimmäisinä päivinä. Painava rinkka hiertää ihon rikki, lihaskipu on kuin tulta ja varpaankynnet alkavat irtoilla liian pienissä vaelluskengissä. Mitä pidemmälle taival jatkuu sitä enemmän keho alkaa tuntua lasinsirpaleilta. Väsymys ja ajatuksiin uppoutuminen saattaa olla kohtalokasta, jos keskellä tietä häntäänsä kalisuttaa kalkkarokäärme. Maaston vaihtelevuus, ilmasto, lumi ja jää tuovat omat haasteensa. Pääroolissa on itse matkan teko ja itsensä löytämiseen liittyvät pohdinnat jäävät hieman vähemmälle. Ei siis kannata pelätä, että teos pursuaisi coelhomaisia ajatuksia elämästä ja itsensä etsimisestä. 

On kiinnostavaa, miten joskus tajuntaan iskee ajatus, että haluaa lukea jonkin tietyn kirjan juuri-nyt-heti. Täksi kesäksi yöpöydälle kokoamani oman hyllyn kirjoista tehty lukupino on jäänyt aikomuksiani vähemmälle huomiolle. Villi vaellus ohitti tuon pinon, koska teos on hypännyt silmiini viime aikoina usein, halusin lukea tositapahtumista kertovan teoksen, aihe kiinnosti ja jotenkin oli sellainen tunne, että Strayedin teos sopisi mainiosti kesälukemiseksi. Kirjan pohjalta tehtyä elokuvaa en ole nähnyt. 

Kerronta etenee jouhevasti ja siihen uppoaa pitkäksi toviksi. Ainoastaan loppua kohden tunsin pientä puutumista. Vaelluksen aikana Cheryl muistelee menneitä tapahtumia, paljastaa tekemänsä virheet mitään salailematta ja käsittelee suruaan. Hänestä on helppo pitää eikä vaelluksen aikana voi olla tuntematta pelkoa yksin vaeltavan Cherylin puolestaan siitä, jos joku tekee hänelle jotain pahaa. Vaelluksen aikana Cheryl lukee paljon, joten onkin mielenkiintoista seurata, mitä teoksia hän on valinnut mukaansa. 

Cherylin mukana kulkiessa on mielenkiintoista pohtia kävelyn ja luonnon terapeuttista vaikutusta sekä yksinolon merkitystä. Sitä, miten joskus on repäistävä itsensä tutusta ja heittäydyttävä rohkeasti tuntemattomaan oppiakseen itsestään uutta ja löytääkseen todellisen itsensä.

Kävelyvauhti oli täysin erilainen tapa liikkua maailman halki kuin normaalit liikkumistapani. Kilometrit eivät olleetkaan jotain, mikä välähtelee yksitoikkoisesti ohi. Ne olivat pitkiä, syvällekäyviä retkiä rikkaruohojen ja multakokkareiden, tuulessa taipuilevien ruohonkorsien ja kukkien, kömpelösti liikahtelevien kirskuvien puiden maailmaan. Ne olivat hengitykseni ja askel kerrallaan polulle painuvien jalkojen ääni, suksisauvani napsahtelu.

Teosta lukiessa voi leikitellä ajatuksella, selviäisikö itse ihan yksin yhtä pitkästä vaelluksesta kuin ensikertalainen Cheryl. En itsekään ole koskaan vaeltanut rinkka selässä, yöpynyt erämaassa saati käyttänyt kompassia. Ihailin valtavasti Cheryliä, hänen sisuaan ja periksiantamattomuuttaan. Huikea nainen! 

Teoksesta ovat aiemmin kirjoittaneet myös Mai Laakso, Norkku, Jenni ja Merenhuiske.