 |
| Kohtalottomuus (Sorstalanság), Imre Kertész. Otava 2003 (unkariksi 1975). suom. Outi Hassi. 240 s. |
- muistan vain sen, että jonkinlainen paine työnsi minua, jonkinlainen imu veti eteenpäin, kun kompastelin uusissa kengissäni keskellä pölypilviä ja takaani kuuluvia kummallisia paukauksia, aivan kuin jotakuta olisi lyöty selkään, yhä eteenpäin, kohti yhä uusia pihoja, portteja ja piikkilanka-aitoja, avautuvien ja sulkeutuvien, silmissäni häiritsevästi sekoittuvien ja lopulta toisiinsa sulautuvien aitausten verkostoa.
Lomailin heinäkuussa Budapestissa (matkajuttuja ja -kuvia tulossa blogiin myöhemmin), ja halusin valita matkalle unkarilaista kirjallisuutta. En ole aiemmin lukenut unkarilaiskirjailijoista kuin István Örkényn teoksesta Minuuttinovelleja muutamia novelleja ja tietämykseni unkarilaiskirjailijoista oli varsin hataralla pohjalla. Siksi tuntui helpoimmalta valita mukaan Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2002 voittaneen Imre Kertészin ensimmäinen romaani Kohtalottomuus (Otava 2003, unkariksi 1975). Seuraavaksi täytynee sitten tutustua Péter Esterházyn tuotantoon; unkarilaiskirjailija nukkui pois juuri matkamme aikana.
Kohtalottomuus on minämuotoon kirjoitettu romaani Budapestissa asuvasta teini-ikäisestä juutalaispojasta. Teoksen alussa pojan isä joutuu työleirille mutta pian sinne joutuu myös poika itse, kun poliisi pysäyttää töihin menevien bussimatkan. Ensimmäiseksi yöksi ihmiset suljetaan hevostalliin, kunnes seuraavana aamuna on matkustettava ilman juomavettä tuhansien muiden kanssa junassa kohti Auschwitzia. Vielä keskitysleirille saavuttuaan monet uskovat paremman elämän alkavan niin kuin heille on luvattu. Kaveruksia naurattaa, kun he kohtaavat päälaet ajeltuina ja löysissä raitaisissa vaatteissa eikä kukaan vielä ihmettele outoa hajua, joka leviää savupiipuista.
Kauaa poika ei ehdi olla Auschwitzissa ennen kuin hänet jo siirretään toiseen paikkaan. Kaiken kaikkiaan poika ehtii olla kolmella eri keskitysleirillä. Hänen kertojanäänensä keskittyy kuvaamaan ennen kaikkea keskitysleirin ankeaa arkea, jossa ei juurikaan tapahdu. Kauheista asioista kerrotaan yhtä toteavasti, kylmän viileästi kuin ruokailuista sekä aamu- ja iltatoimista. Minkäänlaista kamaluudella mässäilyä tai tunteiden kuohuntaa ei ole. Lukijan ja tarinan välillä on kuitenkin kylmäävää jännitettä koko ajan, sillä lukijan tietää keskitysleireistä enemmän kuin kertojana toimiva poika.
Kertész on itse joutunut viettämään osan nuoruudestaan keskistysleireillä ja vapautunut vuonna 1945. Kohtalottomuus ei kuitenkaan ole omaelämäkerta, mutta on mielenkiintoista miettiä, kuinka paljon kertojapojan äänestä kuuluu kirjailijan itsensä kokemia tapahtumia. Teoksen valinta matkalle oli onnistunut ja se pyörikin mielessäni etenkin, kun Budapestissa oli useita juutalaisvainojen muistomerkkejä. Yksi niistä oli Tonavan varrelle tehty kenkärivistö heidän muistoksi, joista ei ampumisen jälkeen jäänyt rannalle kuin kengät (kuva alhaalla).
Kohtalottomuudesta jää erityisen vahvasti mieleen, miten pahalla ei mässytellä eikä syyllistä etsitä mutta miten pahuus asetetaan taidokkaasti vastakkain hyvyyden kanssa. Näin paha korostuu ihan eri tavalla. Mieleen on painunut erityisesti muun muassa, miten poika katsoo auringonlaskussa kylpevää keskitysleiriä ja miten hän lopussa toteaa keskustelukumppaneilleen, ettei kukaan voi aloittaa uutta elämää vaan on jatkettava sitä, mikä on annettu. Teoksen lopetussanat ovat mieleenpainuvat.
Kohtalottomuus on ytimekkäästi sanottuna vaikuttavaa luettavaa. Aion varmasti lukea kirjailijalta jatkossa muutakin.
