Lauri Viita: Ne runot, jotka jäivät

Ne runot, jotka jäivät, Lauri Viita.
Wsoy 2016. Sakari Katajamäki (toim.) 115 s.

Lauri Viidan tuotantoon tutustumiseni alkoi runoteoksesta Ne runot, jotka jäivät (Wsoy 2016). Sakari Katajamäen toimittamaan kokoelmaan on koottu Viidan aiemmin julkaisemattomia runoja ja Onni-sikermä löytyy teoksesta kokonaisuudessaan. Kokoelmasta löytyvät runot ovat peräisin muun muassa lehdistä ja käsikirjoituksista. Teoksen nimi on peräisin Viidan runosta Runoilijan hauta:

Ne runot, jotka jäivät,

kun muita kirjaintelin,

ne vain, ne sentään jäivät

ja soivat: Täällä elin.

Ne runot, jotka jäivät on mainio tapa aloittaa tutustuminen Viitaan runoilijana. Kokoelma valaisee lukijalle koko Viidan runoilijapolun: on perinteistä ja vapaamittaista runoa. On runoja, joissa kieli heittää iloista kärrynpyörää, kuten Nenännäisessä: Neuvo neulaa, nappo naulaa, / näätä nuoleen, nälkä nuottaan / nukkua navannäkijän. // - - Runo Nenännäinen näyttääkin, miten taitava Viita on sanojen kanssa: jos jotain ei ole olemassa, sanan voi muovailla itse. Kun Viidan taitava sanailu tuli runoista tutuksi, oli hauskaa löytää näitä piirteitä myös romaanista Moreeni.

Omaan makuuni ovat enemmän Viidan modernit runot. Lukupiiriläisistä osa oli lukenut Viidan Betonimyllärin ja kokenut puuduttavaksi lukea pelkästään Viidan mitallista runoutta. Ne runot, jotka jäivät onkin mainio valinta, jos haluaa välillä hypähtää mitallisesta vapaamittaiseen runoon. Kokoelman runojen pituus vaihtelee paljonkin, mutta lyhyiden runojen ystävänä pidin tietenkin enemmän niistä. Nautin siitä, miten Viita saa puristettua minimaaliseen sanamäärään niin paljon. Miten huimasti voimaa mutta myös herkkyyttä mahtuu esimerkiksi seuraavaan runoon:

Tein laulun perhosesta

ja henkäisin. Se lensi.

Oma lempirunoni löytyy Viidan luontorunoista. Aamuhartaus saa huokaisemaan puhtaasta ihastuksesta. Sen tunnelma ui sieluun asti ja värisee ihon alla. Jos jossain runossa on hyvä olla ja viivähtää, niin se on tässä (runo tosin päivänsä perusteella olisi sopinut julkaistavaksi paremmin eilispäivään): 

Syystalven raekuuro

eilen puitu.

Maa pesty.

Haapa riisuutunut.

Tummana möhkäleenä

kuusikko seisoo,

rovastiparvi aamuhartaudessa.

Avaruus saarnaa.

Syyssees aamutaivas

tuhansiin neulassormiin

totuutta vuodattaa.

Värähtää lehmus.

Varis horjahtaa.

Hätäinen sorsa laskeutuu veteen.

On lauantai.

Myös Tuijata on kirjoittanut Viidan runoteoksesta.

Lauri Viita: Moreeni

Moreeni, Lauri Viita.
Wsoy 2016 (ensim. kerran 1950). 416 s.

Lokakuun lukemistossani painottui Lauri Viita. Vaikutuin ja hurahdin täysin. Tänä vuonna vietetään Viidan juhlavuotta: hänen syntymästään tulee kuluneeksi 100 vuotta. Niinpä lukupiirissämme valittiin luettavaksi Viidan tuotantoa tai Viidasta kertovaa kirjallisuutta. Minulle Viita ja hänen teoksensa olivat vain nimellisesti tuttuja enkä muuten miehestä tiennyt paljoakaan. Paikkailin sivistysaukkoa lukemalla Viidalta romaanin Moreeni ja runoteoksen Kaikki ne runot, jotka jäivät (josta kirjoitan oman postauksensa myöhemmin). Lisäksi luin kolme esseetä tämän vuoden uutuusjulkaisusta Luojan palikkaleikki. Esseitä Lauri Viidasta. Olisin lukenut sen mielellään kokonaan, mutta varauksen vuoksi loput esseistä täytyi jättää toiseen kertaan.

Moreeni häkellyttää lukijan jo neljällä ensimmäisellä sivulla, kun Viita kuvaa vesien voimakasta virtaa, jonka ihminen on valjastanut omiin tarkoituksiinsa. Loppumaton on myös uusien ihmisten virta, minkä vuoksi kaupunki laajenee, uusia tehtaita nousee. Alun tahti on kiivas, väsymätön ja saa haukkomaan henkeä. Eteenpäin! Pyhäjärvi veti ja Näsijärvi työnsi ja välissä oli Tampere ja Tammerkoski. Kahdeksantoista metriä pinnasta pintaan, paljonko lienee pohjaan. Siellä jossain kohisi Nokianvirta, vaelsi nahkiaisjoki ja odotti Pohjanlahti. 

Moreenin keskipisteenä on Pispalassa asuva sekatyömies Iisakki Nieminen ja hänen perheensä, vaimo Joosefiina ja seitsemän lasta. Sanotaan, että Moreeni on vahvasti elämäkerrallinen ja että perheen kuopus, Erkki, on Viidan omakuva. Jokaisella perheenjäsenellä on oma tärkeä merkityksensä tarinassa. Joosefiina on syli, jonka lämpöön voi aina käperyä. Hän ei lannistu, vaikka pitäisi kävellä kerjuulla kymmeniä kilometriä epävarmoina siitä, avautuvatko ihmisten ovet. Erkki on lapsista se, jonka kautta kuvataan koulutuksen kasvava merkitys. Lukemattomat seikat paljastivat armotta hänet: hän seisoi liian suorana, käveli liian vapaasti, puhui liian hyvin. Eennakolta arvaamattomat ääneet, sanat ja lauserakenteet olivat kuin keltainen lippu laivan mastossa: täällä on sivistys, älkää tulko lähelle! Oma vahva merkityksensä on myös Pispalalla, jota voi pitää yhtenä päähenkilönä. Pispala on lempipaikkojani Tampereella, ja siksi olikin miellyttävää lukea, miten Viita kuvaa tuon ihastuttavan puutalokortteliston kasvua ja eloa. 

Kerrassaan mykistävän vaikutuksen minuun teki ennen kaikkea Viidan kieli, huumori ja ironia, jotka ovat aivan omaa luokkaansa. Viidan kielessä on pilkettä silmäkulmassa ja se venyy ja vanuu jos minkälaiseen muotoon. Leikittelevä runokielikin löytää paikkansa ja lorumaiset rallatukset hymyilyttävät: - - kunnes oltiin kuin oltiinkin Hauhon pitäjässä - jauhon pitäjässä, itäjässä, pitäjässä, sepä hassua! ja Poljento paisui, poljento pyhitti, sätkytti, sylkytti, tanssitti, tuuditti. 

Lukupiirissä herätti keskustelua Viidan lokeroinnin vaikeus. Moreeniakaan ei niin vain voi laittaa yhteen lokeroon, koska siinä kuvataan sekä työläisiä, muuttuvaa yhteiskuntaa että sisällissotaa. Sama piirre nousi esiin myös runoissa: Viita taitaa niin mitallisen kuin modernin runouden. Sisällissodan kuvaus on erilaista, mitä yleensä olen lukenut, sillä Viita ujuttaa kuvauksiin komiikkaa.

Olli Löytyn toimittama esseekokelma Luojan palikkaleikki (Teos 2016) osoittautui mainioksi luettavaksi rinnakkain Moreenin kanssa. Esseekokoelman nimi tulee suoraan Moreenista, ja siitä löytyy kymmenen esseetä Viidasta ja hänen tuotannostaan. Luin esseistä ne, jotka avaavat erityisesti Moreenia. Esseekokoelma opetti uutta, sai aikaan monia ahaa-elämyksiä - ja hämmästyttikin - miten paljon Moreenissa riittääkään tutkittavaa! Suosittelen lämpimästi Luojan palikkaleikki -esseekokoelmaa, jos haluaa saada entistä enemmän irti Moreenista.

Vaikutuin Viidasta niin, että voisin lukea heti häneltä lisää. Lukulistan kärjessä on ainakin Aila Meriluodon puolisostaan kirjoittaman elämäkerta, jonka kaksi lukupiiriläistä oli lukenut ja jota he kehuivat kovasti. Aion myös käydä katsomassa Tampereen Työväen Teatterin näytelmän Viita 1949, josta lukupiirin Sara ja kaimani ovat kirjoittaneet. 

Moreeni todella ansaitsee tulla luetuksi. Se on omanlaisensa, monipuolinen ja mestarillinen teos. Lukekaa hyvät ihmiset Lauri Viitaa!