Anneli Kanto: Veriruusut

Veriruusut, Anneli Kanto. Gummerus 2016. 425 s. pokkari. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.

Anneli Kannon romaani Lahtarit (Gummerus 2017) oli kertakaikkisen vaikuttava lukukokemus vuoden alkupuolella, ja laitoin samantien kirjailijan aiemman julkaisun Veriruusut (Gummerus 2016) lukulistalle. Ilahduin kovasti, kun teos valittiin luettavaksi viime kuussa lukupiirissä. Näkökulma sisällissodasta on toinen kuin Lahtereissa, joka on moniääninen kudelma valkoisten silmin. Veriruusuissa seurataan sen sijaan punaisten nuoria naiskaartilaisia. Vaikka Lahtareissa ääneen pääsi myös jokunen nainen, näkökulma on siinä ja muissakin sotaromaaneissa pääasiassa miesten. Siksi erityisen kiinnostavaa oli saada lukea sisällissodasta ainoastaan naisten silmin.

Veriruusut kertoo etenkin kolmesta nuoresta naisesta, jotka värväytyvät punakaartiin Valkeakoskella ja Tampereella. Sigrid on 15-vuotias valkeakoskelainen, joka saa töitä paikallisesta tehtaasta ja tutustuu ja ystävystyy siellä tomeraan Marttaan. Hänen mukanaan Sigrid liittyy mukaan työväentalon rientoihin tiukan äidin vastusteluista huolimatta. Lempi sen sijaan kyllästyy olemaan piika ja karistaa harmaan arjen jaloistaan muuttamalla Tampereelle. Sieltä hän uskoo löytävänsä haavekuviaan vastaavaa elämää ja pääsee töihin Finlaysonin tehtaalle. Kun vallankumouksen myötä tehtaankin ovet sulkeutuvat, Lempi liittyy naiskaartiin. Pian naiset ovat pukeutuneet monien pöyristykseksi sotilaan housuasun ylleen ja olkapäätä vasten painaa kivääri. Kehossa kihelmöi odotus ja jännitys. Teoksen loppupuolella kolmen naisen tiet lopulta yhdistyvät.

Kuolemista hän ei ollut aiemmin ajatellut. Vallankumous oli ollut voitokasta riemukulkua, ei ruumisarkkuja ja surua. Se oli ollut rintaa pakahduttavaa elämänhuumausta, ei lohdutonta kuolemaa. Mutta kenties vallankumouksen voitto ja ilo tulivatkin vasta kuoleman ja itkun jälkeen.

Anneli Kanto on tehnyt tarkkaa taustatyötä, ja fiktio ujuttautuu faktaan taidokkaasti. Teoksen takaa löytyy laaja lista lähdekirjallisuutta. Kirjailijan kynänjälki toi usein lukiessani mieleen Väinö Linnan, enkä ollut lukupiiriläisistä ainoa, joka oli kokenut samoin. Kanto luo henkilöhahmoista omanlaisiaan kiinnostavia persoonia, joihin kiintyy. Henkilöiden vahvat murteet tuovat väriä, keveyttä ja huumorin pilkettä muuten niin julmaan ja lohduttomaan tarinaan. Sota tulee hyvin liki erityisesti siksi, että teoksessa liikutaan itselleni tutuilla seuduilla Tampereella juuri niilläkin kaduilla, joilla liikun lähes päivittäin. 

Tapahtumat kiihtyvät, mitä lähemmäs takakantta edetään. Lukiessa osaa aavistaa ja tietääkin, miten lopulta tulee käymään, mutta siitä huolimatta viimeisten sanojen jälkeen alkaa itkettää. Huomasin, että olin kai työntänyt mielessäni naisten nuoren iän kauemmaksi, ehkä en ollut halunnut ajatella sitä. Loppu ravisteli minut hereille ja pakotti miettimään, miten nuoria, vasta elämänsä alkutaipaleella olevia naiskaartiin kuuluvista naisista valtaosa oli.

Olen ihan mykistynyt Anneli Kannon sotaromaanien äärellä. Jos olet suunnitellut lukevasi Suomen juhlavuoden kunniaksi, suosittelen, ei vaan vaadin (!), että luet joko Veriruusut, Lahtarit tai vaikka molemmat.

Anneli Kannon teokseen pohjautuva musikaali Tytöt 1918 saa ensi-iltansa Tampereen Työväen teatterissa 25.1.2018. Se on ehdottomasti nähtävä. Muualla romaanista ovat bloganneet Kaisa V., Liisa, Lukuneuvoja ja Tuijata. Teos on ensimmäinen, jolla osallistun Ompun 1918-haasteeseen.

Anneli Kanto: Lahtarit

Lahtarit, Anneli Kanto. Gummerus 2017. 386 s.
Kansi: Jenni Noponen. Arvostelukappale.

Anneli Kannon historiallinen romaani Lahtarit (Gummerus 2017) iskee jysähtäen heti alusta alkaen, kahlitsee otteeseensa eikä päästä enää irti. Istun junassa matkalla kohti synnyinkotini latomerimaisemaa, mutta olen siirtynyt lakitieteen ylioppilas Elias Ylivallin vierelle keskelle aavaa Merenkurkkua. On vuosi 1916 ja Kuolema istuu suksien kärjillä. Olen vasta yhdeksäntoista. Jäätä loputtomiin. Edessä, takana ja sivuilla. Aurinko hohtaa värittömänä niin kuin aina kevättalvella. Pakkanen haukkaa poskipäitä. Olen kotoisin lakeudelta, joka on vihreä, lempeä ja runsas. Tämä valkoinen lakeus himoitsee tappaa minut.

Lahtarit on romaani sisällisodasta valkoisen puolen silmin. Kanto kirjoittaa moniäänisesti, mutta keskushenkilöinä ovat pari ilmajokelaista poikaa, Hermanni Larva-Kokko ja Arvo Sippola. Heidän lisäkseen Kanto kutoo taitavasti yhteen monien muidenkin ääniä. On esimerkiksi opettaja, rintamalääkäri, tamperelainen ylioppilas, arkuttaja, junanlähettäjä, ruotsalainen vapaaehtoinen aatelisupseeri, emäntiä ja suomenhevonenkin. Aluksi jouduin palailemaan usein etusivun henkilölistaan, kun mietin, oliko joku nimi keskeisimpien henkilöiden listalla. Ei kannata kuitenkaan anttaa periksi, sillä alun kankeuden jälkeen mosaiikkimaiseen kerrontaan sujahtaa kuin huomaamatta.

Nuoret pojat lähtevät sotaan rinta rottingilla ja intoa uhkuen. Matka mutkittelee Vaasasta kohti Viipuria. Todellisuus ampuu pian kohti ja kuoleman tuskaiset huudot ovat tiukemmin läsnä, kuristavat kurkkua. Täs ei olla enää ajamas ryssiä maasta ulos, nyt tapellahan, kumpi täs maas ottaa komennon, punaaset vai isänmaalliset. Me vai nuo. Lahtarit vai punikit. Kukaan ei ole sodan jälkeen sellainen kuin ennen: ei vaikka kuuluisi voittajiin. 

Luen loppuosaa kirjasta Tampereella ja katson ikkunasta siintävää Aleksanterin kirkkoa, jonka portailla otettu kuva on ajanut Kannon kirjoittamaan Lahtarit. Hän nimittäin kertoo kirjan takalieveessä, että oli huomannut Vapriikin näyttelyssä Tampere 1918 valokuvan, jossa Ilmajoen suojeluskuntalaiset seisovat Aleksanterin kirkon portailla Tampereen valtauksen jälkeen. Yksi noista miehistä oli Kannon isoisä. Löysin itse kyseisen kuvan, kun huomasin työpaikkani koulukirjaston hyllyssä Tampere 1918 -kirjan. Lahtarit hiipii entistä lähemmäs lukijaa, kun tietää, että Kanto yrittää sen avulla pohtia isoisänsä sotamatkaa, josta hän ei koskaan kysynyt isoisänsä eläessä.

Lahtarit on eri äänien kudelma, mutta se on myös kielen ilotulistusta, sillä eri murteita on edustettuina runsaasti. Itseäni ilahdutti tietenkin lukea eteläpohjalaista murretta, jota teoksessa on eniten. Sen lisäksi on muun muassa Tampereen, Porin ja Helsingin murteita sekä yleiskielisiä osuuksia. Murteiden ansiosta henkilöt ovat entistä vahvemmin omanlaisiaan persoonia. 

Punikkeja oli vielä mettis ja navetoos, joukostansa eksynehiä ja niitä, jokkei ollu keriinny karkuhun. Niitä me sitten mettästimmä. Oli ristuksen kylymä aamu, vaikkoli maaliskuun puoles ja ylitte, aiva naama kohmees, sormet jäykkinä ja pää kipiä. Sitte rupes aurinko paistamahan, ilma lämpeni ja puitten oksista alkoo tippua pisaroota. Kyllä tuntuu ourolta, kun linnut lauloo puis, ja me vain toisiamme tapoomme samoos mettis.

Lahtarit koskettaa, pakahduttaa ja jää syvälle ihon alle. Kannon huolellinen tautatyö näkyy. Siinä missä teoksen alku on mielestäni mieleenpainuva, niin on myös lopetus. Se on järisyttävän hieno. Lahtareiden lukemisen jälkeen ei voi muuta kuin tuijottaa tyhjyyteen. Tiedän jo nyt, että se on yksi tämän vuoden parhaimpia lukemiani kirjoja.

Kiitos ihanalle ystävälleni Sarille, että hän suositteli Anneli Kannon romaania, sillä muuten tämä vavahduttava lukukokemus olisi saattanut jäädä kokematta. Lahtareista ovat kirjoittaneet mm. Laura, Mari Saavalainen, Katja, Tuomas ja Tuijata. Anneli Kannon punaisia naiskaartilaisia käsittelevä romaani Veriruusut (2008) meni samantien lukulistalle.