 |
| Lyhykäisiä, Johan Bargum. Teos & Förlaget 2017. suom. Marja Kyrö. 114 s. Arvostelukappale. |
Nathan Hillin tiiliskiven Nix jälkeen valitsin luettavaksi ihan toisenlaista, mahdollisimman lyhyttä mittaa. Minulla oli täysin meinannut lipua ohi, että suomenruotsalaiselta kirjailijalta Johan Bargumilta on ilmestynyt uusi teos. Pidän Bargumin vähäeleisistä ja viisautta henkivistä teoksista, joista olen lukenut Novelleja 1965-2015, Syyskesä ja Syyspurjehdus. Juuri tällainen on myös Lyhykäisiä (Teos & Förlaget 2017). Siinä on tuttua Bargumia, mutta jotenkin Lyhykäisiä kolahti erityisen lujasti. Se on juuri niitä kirjoja, jotka haluaisi pitää vain itsellään ja joista tietää heti ensimmäiseltä sivulta lähtien, että tätä kirjaa en anna koskaan pois ja että tähän tartun vielä usein.
Tule luokseni ja viivähdä hetki. Maailma on niin täynnä pimeyttä ja surkeutta. Mutta ehkä meillä sittenkin on lupa vain olla yhdessä pieni hetki. Ehkä meillä on lupa istua toistemme seurassa kuistilla, vaikka hämärä tuleekin niin joutuin ja yö kietoo talon mustaan vaippaansa.
Lyhykäisiä on nimensä mukaisesti kokoelma lyhyitä aarrepaloja: on tekstejä, jotka eivät yllä ihan yhteen sivuunkaan ja pisimmätkin ovat vain muutaman sivun mittaisia. Novellien joukosta löytyy myös muutamia kauniita runoja. Bargum vangitsee teksteihin pieniä hetkiä, välähdyksiä elämästä. Hetkiä, jotka jollain tavalla ovat elämän tienristeyksiä, jonkin uuden versoja tai muuten mieleenjääviä tuokioita, kuten hetki veneessä auringonlaskun aikaan tai hetki, jolloin Bargum kirjoittaa novelliaan ja epätoivoinen kirjastonhoitaja keskeyttää hänet.
Sinä joka äsken lähdit -
Seinä muistaa varjosi,
portaat askeltesi tahdit
Rakastan Bargumin teksteistä henkivää rauhaa ja viisautta. Ne ovat kuin iäkäs tammi, meren horisontti tai se surumielinen tunne, joka valtaa mielen syksyn lähestyessä ja kesän jäädessä taa. Miten taidokkaasti Bargum saakin käärittyä nämä minimalistiseen ilmaukseen. Miten vähällä voi välittää lukijalle niin paljon tunnetta, joka valtaa tämän niin täysin, että pakahduttaa. On kaihoa, surua ja huumorinpilkettä, joka nostaa suupielet hymyyn ihan kuin salaa. On hetkiä, jotka voisi maalata tauluksi tai vangita kameran muistikortille, mutta joiden äärellä kuitenkin tuntuu paremmalta vain olla hiljaa.
Kun mustarastas lauloi kesäyössä,
se tyttö istui laiturilla hiljaa.
Hän kurotti ja katsoi veden pintaa
ja näki oman kuvan: kesähatun
ja kiharansa, mietteliäät kasvot
ja taivaan kesäkuisen valonhämyn.
Niin maalaus piirtyi veden tyyneen
peiliin.
Vaikka kuinka tekisi mieli pitää Bargumin kirja vain itsellään, toivon, että mahdollisimman moni tarttuisi tähän kirkkaaseen helmeen. Lyhykäisiä on täydellinen valinta loppukesään ja hiljaa hiipivään syksyyn.
