 |
| Frau, Terhi Rannela. Karisto 2016. 226 s. Kannen suunnittelu: Tuija Kuusela. Arvostelukappale. |
Kaikissa kirjailijoissa, dokumentaristeissa ja toimittajissa oli sama vika. He odottivat Linalta jotain sellaista, jota hän ei voinut heille antaa.
Kuinka hän voisi kertoa heille, että muisti oli kuin meri?
Että se mikä oli kaikkein painavinta, upposi pohjaan. Merenpohja oli muistojen kalmisto.
Istun Helsinki-Vantaan lentokentällä kahvilla, odotan ystävääni ja etsin tietoa SS-kenraalista nimeltään Reinhard Heydrich. Olen edellispäivänä aloittanut Terhi Rannelan historiallisen romaanin, joka kertoo Reinhardin vaimosta Linasta, frausta. En tiennyt Heydricheista juurikaan entuudestaan, ainoastaan Linan nimi yhdessä Manninen-sukunimen kanssa kuulosti tutulta. Pian Terhi Rannelan Fraun (Karisto 2016) luettuani kirjaston hyllyssä tulikin vastaan Laurent Binetin teos HHhH - Heydrichin salamurhan jäljillä (Gummerus 2015).
Prahan teurastajana tunnettu Reinhard Heydrich salamurhataan 38-vuotiaana, ja Lina jää leskeksi ja yksin neljän lapsen kanssa. Vielä kymmenien vuosien jälkeenkin Lina kattaa hakaristikuvioiset kahvikupit pöytään ja kuuntelee yhä uudelleen, kun liian aikaisin viereltä lähtenyt puoliso soittaa Linalle heidän omaa kappalettaan. Vanha nainen on yhä enemmän menneessä, eletyssä elämässä kuin nykyisyydessä. Millainen nainen eli pelätyn Reinhardin rinnalla? Sitä pyrkii journalisti Erich Richter selvittämään, kun hän saapuu vuonna 1984 Todendorfin kylään Fehmarnin saarelle. Helppoa tiedon saaminen ei ole, sillä Lina on iäkäs, sairas ja sulkee helposti sanat sisäänsä. Lina oli simpukka, jonka kuori oli painumassa kiinni ja joka oli hitaasti vajoamassa pohjaan. On kuitenkin yritettävä, eikä Lina tätä ennen ole kutsunut ketään haastattelijaa kotiinsa.
Linan ääni on erittäin mieleenkiintoinen. Ääni on paitsi sairauden uuvuttama, siitä kuultaa myös äidillistä huolta, syvää rakkautta aviopuolisoa kohtaan sekä vihaa niitä kohtaan, jotka eivät ymmärrä Linan surua hajalle lyödystä elämästä. Lina on myös vahvasti sitä mieltä, ettei hän ole tehnyt mitään pahaa. Linan lisäksi ääni annetaan myös fiktiivisille henkilöille: yhdelle Reinhardin murhanneista, ohikulkijalle sekä Lidicen kylässä asuvalle tytölle, joka joutuu muiden kyläläisten tavoin tuntemaan, milainen on natsien raivoisa kosto.
Frau on ilmaisultaan tiivis ja hiottu. Ylimääräinen on riisuttu pois, ja se sopii teokseen todella hyvin. Tiiviin ilmaisun alla kytee tunteiden tuli. Rannela kylvää tarinan sekaan upeita, lyhyitä lauseita, jotka pysäyttävät ja joita jää miettimään. Vaikka sivumäärä on pieni, teosta lukee mielellään hitaasti. Aluksi hämmennyin lyhyistä luvuista, napakoista palasista, mutta onnistuin saavuttamaan nopeasti oikean rytmin. Tunnelma tihenee ja kerronta kiihtyy loppua kohden. Rannela osoittaa, ettei kauheudella mässäilyä tarvita: vähäeleisellä ilmauksellakin saa ihon kananlihalle ja hengityksen tihenemään. Frau on äärettömän vaikuttava lukukokemus. Sen jälkeen ei pysty ihan heti lukemaan muuta.
Historia on liian monimutkainen niin yksinkertaisen lajin kuin ihmisen ymmärtää. Ei sitä voinut tiivistää sanakirjamääritelmän pituiseksi maailmanselitykseksi.
En ole aiemmin lukenut Rannelalta kuin hänen nuortenkirjojaan. Hänen ensimmäinen aikuisille suunnattu historiallinen romaaninsa Punaisten kyynelten talo (Karisto 2013) on ollut pitkään aikeissani lukea, ja monesti olen teosta kirjastossa selaillutkin. Frau-teokseen tartuin kuitenkin heti, kun huomasin sen käsittelevän toista maailmansotaa ja mielenkiintoisesta näkökulmasta. Rannelan vahva kynänjälki vakuutti; Punaisten kyynelten talo on luettava piakkoin.
Frausta on kirjoitettu paljon. Viimeisin arvio taitaa olla Suketukselta, ja häntä ennen ovat kirjoittaneet mm. Elina, Katja, MarikaOksa, Jonna ja Leena Lumi. Rannela kirjoitti teosta neljä vuotta, ja sen työpäiväkirja on ladattavissa täältä.
