lauantai 13. huhtikuuta 2019

Naisen kirjoittama klassikko -lukuhaasteet avattu: Marja-Liisa Vartio: Se on sitten kevät

Se on sitten kevät, Marja-Liisa Vartio. Otava 2009 (ensimmäisen kerran 1957).
257 s. + jälkisanat Elise Nykänen. Kirjastolaina.

Joka päivä on naistenpäivä
ja Lukemattomat naiset -lukuhaasteet on nyt osaltani avattu! Kun laadin itselleni vinkkilistaa haastetta varten, oli selvää, että lukisin jotain Marja-Liisa Vartiolta (1924-1966). Olen jo pitkään halunnut tutustua hänen tuotantoonsa, sillä Vartio on jäänyt minulle vieraaksi. En muista, että hän olisi tullut sen kummemmin esiin esimerkiksi äidinkielen oppikirjoissa tai yliopiston kirjallisuuden opinnoissa, korkeintaan ehkä nopeana mainintana (tai sitten en vain muista). Vasta kirjablogien myötä olen alkanut kiinnittää huomiota erityisesti Vartion romaaneihin, joiden suhteen vasta olenkin ollut ummikko tietämättä entuudestaan yhtäkään nimeltä. Kevään kunniaksi päätin lainata Vartion esikoisromaanin Se on sitten kevät (Otava 1957), joka on ensimmäisiä 1950-luvun modernismille tyypillisiä proosakirjoja. Jos modernismi ei ole tuttua, Elise Nykäsen jälkisanat teoksen lopussa auttavat paljon.

Se on sitten kevät alkaa, kun Anni muuttaa erääseen taloon karjakoksi. Työntekijöille on oma talonsa, jossa karjakolle ja työmiehelle on erilliset huoneet. Anni tutustuukin pian talon työmieheen, Napoleoniin. Anni ja Napoleon alkavat viettää päivän kahvitaukoja yhdessä, vaihtaa kuulumisia ja Napoleon korjaa usein Annin tai itsensä huomaamia puutteita Annin huoneessa. Vähitellen tavallisten askareiden lomassa he huomaavat viihtyvänsä toistensa seurassa, hitsautuvansa yhteen ja haaveilevansa yhteisestä tulevaisuudesta. Mitään rakkauden tuliroihahduksia on turha odottaa, sillä Annin ja Napoleonin rakastuminen kuvataan vähäeleisesti mutta lämmöllä. Alla oleva katkelma on siitä kaunis esimerkki:

Pyykit kuivuivat rakennuksen vintillä. Vintin ikkuna-aukossa ei ollut lasia, tuuli pääsi puhaltamaan sinne suoraan. Vaatteet keinuivat narulla vierekkäin, vierekkäin naisen sininen työtakki ja miehen ruudullinen työpaita, ja miehen valkea pyhäpaita ja naisen kukallinen yöpaita ja valkea huivi.
Joinakin öinä tuuli ankarasti, oli kevätmyrsky, ja koska rakennus seisoi aukiolla, se oli suojaton tuulta vastaan. Tuuli vonkui ympärillä, puhalsi vintin aukosta sisään, ja alas eteiseen ja huoneeseen asti kuului miten vaatteet paukkuivat narulla, miehet paidan hihat kietoutuivat naisen vaatteiden ympärille, tahattomin, säännöttömin liikkein, ja kun tuulen voima raukeni, vaatteet jäivät riippumaan toisiinsa kietoutuneina. 

Vartion esikoisromaania lukiessa lukija esittää jatkuvasti kysymyksiä, joihin ei yleensä saa vastausta. Jo heti teoksen alku on kiinnostava: henkilö, johon viitataan vain hän-pronominilla saapuu töihin. Toki lukija tässä vaiheessa tietää takakannen perusteella kyseessä olevan Anni, mutta pelkkä hän-pronominin käyttö sopii teoksen tietynlaiseen salaperäisyyteen. Lukijalle jätetään nimittäin paljon kertomatta henkilöhahmoista ja heidän menneisyydestään. Anni on eronnut ja hänen tyttärensä asuu Helsingin keskustassa vuokralla. Lukija saa kuvan, etteivät maaseudun rauhasta nauttivan äidin ja kaupungistuneen tyttären välit vaikuta kaikista läheisimmiltä, sillä tytär ei koskaan vieraile äidinsä luona maalla. Tai ehkä tytär on suuttunut tälle jostain? Entä miksi Anni on eronnut miehestään? Miksi edes tytär ei juuri puhu isästä tai menneestä? Myös Napoleonin kariutunut parisuhde jätetään pääosin pimentoon. Kysymyksiä herättävät maatilan omistajatkin, joista ei kerrota edes nimiä. Miksi niin monet entiset työntekijät ovat heiltä lähteneet?

Vartion esikoisteoksessa keskiössä on arki: kuvataan päivän askareita ja henkilöiden tekemiä havaintoja ja ajatuksia. Dialogi on minimissä. Niinpä lukeminen tuntui ajoittain puuduttavalta, jos ei tapahtunut oikein mitään kummallista. Toisaalta päivästä toiseen toistuvasta tavallisesta arjestakin saattaa painua mieleen muistoja tai kuvia nopeasti ohimenevistäkin ja yllättävistä hetkistä. Näin käy Annin ja Napoleonin arjesta lukiessakin: mieleen painuu hetkiä, kuten Annin epävarma katse oikeasta suunnasta kaupungin sokkelossa, tyttären nopealla kädenheilautuksella poisheittämät valokuvat ja pyykkinarulla yhteen kietoutuneet miehen ja naisen vaatteet. Se on sitten kevät ei suinkaan ole yllätyksetön. Juuri, kun olin väsynyt tarinan kulkuun, tapahtuikin jotain täysin odottamatonta (jota en halua paljastaa), mikä ryöpsäytti suustani hämmentyneen huudahduksen. Tuo tapahtuma jakaa kirjan ikään kuin kahdeksi, haarautuu vieraalle ja ennalta suunnittelemattomalle polulle. 

Vaikka lukeminen tuntuikin välillä puuduttavalta, olen nyt kirjan luettuani vaikuttunut. Pidin Vartion minimalistisesta kielestä, josta huomaan nykyään nauttivani enemmän kuin rönsyilevän kuvailevasta kielestä. Myös tarinan aukkoisuus oli mieleeni, sillä ihmiset ja tapahtumat jäävät kulkemaan omia polkujaan lukijan ajatuksissa. Se on sitten kevät jättää surumielisen olon. Kun kannet on sulkenut viimeisen kerran, huomaa miettivänsä, miten jotkut ihmiset kulkevat vain hetken rinnallamme, kunnes lähtevät, katoavat tai unohtuvat ja mietimme, oliko kyseistä ihmistä koskaan olemassakaan.

Oletko sinä lukenut Marja-Liisa Vartion tuotantoa: romaaneja, runoja tai novelleja? Suosittele jotain omaa suosikkiasi, sillä aion jatkossakin lukea lisää Vartiolta.


Helmet-lukuhaaste 2019: 25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
Joka päivä on naistenpäivä -lukuhaaste
Lukemattomat naiset -lukuhaaste (Naisen kirjoittama klassikko)