Joel Haahtela: Adèlen kysymys

Adèlen kysymys, Joel Haahtela. Otava 2019. 188 s. Kansi: Päivi Puustinen. Kirjastolaina.

Lumisade alkoi hetki sitten. Olen kuullut sanottavan, että tähdet ovat enkelten sydämiä, jotka palavat heidän läpikuultavissa ruumiissaan. Mutta pimeys on sammuneita sydämiä, joita on monin verroin enemmän, ja siksi yössä on enemmän pimeyttä kuin valoa. Ja lumisade on sammuneiden sydänten tuhkaa. 

Näin pökerryttävän upeasti alkaa Joel Haahtelan yhdestoista pienoisromaani Adèlen kysymys (Otava 2019). Meinasin jäädä ihan totaalisen jumiin tuohon aloituskappaleeseen: luin sen uudelleen monta kertaa ja sydämeni heitti kärrynpyörää toisensa perään. Rauhallinen ja jopa hiljainen aloituskappale kuvaa hyvin koko pienoisromaanin tunnelmaa, ja aavistin valinneeni Adèlen kysymyksen juuri oikeaan hetkeen. Sellaiseen, jolloin tuntuu, että haluaa asettua kellumaan seesteiseen kerrontaan; sellaiseen, jossa ei näennäisesti tapahdu paljoa mutta jossa kaikki oleellinen tapahtuukin päähenkilön pään sisällä: ajatuksissa, mietteissä ja pohdinnoissa elämästä.

Adèlen kysymys kertoo miehestä, joka saa ystävänsä erikoisesta kokemuksesta kipinän matkustaa luostariin Pyreneille. Mies on kiinnostunut yhdeksänsataa vuotta sitten eläneestä Pyhästä Adèlesta joka uskomuksen mukaan putosi jyrkänteeltä mutta selvisi siitä yllättäen hengissä. Tapauksen jälkeen Adèleeseen alettiin suhtautua pyhimyksenä, jolle esimerkiksi tuotiin parannettavaksi sairaita. Mitä yhdeksänsataa vuotta sitten todella tapahtui? Mikä on Adèlen tarinan totuus? Luostari, sen munkkiveljeskunta ja käsinkosketeltava hiljaisuus vievät miehen ajatukset myös omaan elämään, jossa myös on käsittelemättömiä asioita oman menneisyyden, puolison ja aikuisen pojan suhteen.

En muista milloin viimeksi olisi ollut näin hiljaista. Niin kuin kaikki maailman hiljaisuus olisi puristunut samaan paikkaan, minun sisälleni. 

Kaikki blogiani pidempään seuranneet varmasti tietävät Joel Haahtelan kuuluvan lempikirjailijoideni joukkoon; löysin Haahtelan aikoinaan juuri kirjablogien kautta. Adèlen kysymyksestä voi bongailla Haahtelan teoksille ominaisia piirteitä kuin kevään muuttolintuja: on ainakin lumi, tähdet, perhoset ja elämästään eksyksissä oleva mies, joka kohtaa menneisyytensä. Olen joidenkin Haahtelan kirjojen kohdalla kokenut kyllästymistä muun muassa näihin tuttuihin elementteihin ja jotkin kirjat ovat jääneet etäälle, painuneet unohduksiin nopeasti. Toisaalta niinhän se välttämättä meneekin: eihän kaikista voi tulla suosikkikirjoja. Niinpä olin tavattoman onnellinen, kun Adèlen kysymys tuntui kuin paluulta tuttuun, niihin ensimmäisiin lukemiini Haahtelan kirjoihin, joiden kohdalla sydämeni on visertänyt ilosta ja rakkaudesta.

Tuijata vertaa Adèlen kysymyksen lukemista oivallisesti hartauskirjaan. Sellaiselta teos ja sen lukeminen tuntuikin: koko kehon valtasi ihana rauha, Haahtelan tekstissä halusi viipyä ja lukea monia kohtia uudelleen, painaa ne lujasti mieleen ja vaalia. Voisin hyvin nähdä palaavani teokseen vielä myöhemmin uudelleen, sillä päähenkilön pohdinnat tulevat liki ja esimerkiksi yksinäisyys ja ihmisen toipuminen raskaasta menetyksestä puhuttelevat. Uskonnollisuus on koko ajan taustalla läsnä mutta sellaisena kevyenä harsona (onneksi näin, koska poden ähkyä uskontoa käsitteleviin romaaneihin, joita on viimeisinä vuosina ilmestynyt useita). Haahtelan kieli on kirkasta, tunnelmallista ja kaunista sellaisella harkitulla ja täsmällisellä tavalla. Kielen kauneus ei lähde rönsyilemään vaan kasvaa juuri niin kuin pitääkin: Haahtelalla on taito valita oikeat sanat ja ilmaisut, puhutella vähin sanoin.

Kun kaipaat pysähtymistä ja rauhaa, suosittelen lämmöllä tarttumaan Adèlen kysymykseen.

Helmet-lukuhaaste 2019: Kirjailijan nimi viehättää sinua

Aki Ollikainen: Musta satu

Musta satu, Aki Ollikainen.
Siltala 2015. 156 s.
Kansi: Elina Warsta.

Viimein mies nousee pois lähteestä. Hän laittaa kengät jalkaansa ja lähtee sanaakaan sanomatta takaisin siihen suuntaan, josta he olivat tulleet, ja yhtä vaiteliaana nainen kulkee hänen jäljessään. 

     Heidän takanaan kämmen irtoaa lähteen pohjamudasta ja alkaa hiljaa leijua kohti veden pintaa.

Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti. Näinhän sadut yleensä loppuvat. Ollikainen ei kuitenkaan ole kirjoittanut perinteistä satua vaan, kuten nimikin jo kertoo, synkän mustan. Traaginen Tattarisuo ja sieltä löytyneet ihmisruumiin osat ovat totta, mutta Ollikainen on kehitellyt näiden ympärille oman satunsa. Musta satu jakautuu kahteen aikatasoon. Nykyhetkessä on mies, kirjailija, jonka elämä on kaikinpuolin solmussa. Perhe-elämä on ajatumassa karille, mutta miehen katse on luotu menneisyyteen ja oman suvun miesten ongelmiin. Sieltä häntä kuiskii luokseen pahamaineinen Tattarisuo, paikka, joka voisi luoda miehen kirjoittamalle tarinalle lopun.

Menneisyydessä, 1930-luvulla, seurataan miestä nimeltään Heino. Hän kuuluu monen muun lailla pirtutrokareiden joukkioon eletäänhän kieltolain aikaa. Kaikki on hyvin: perhe-elämä kukoistaa ja on tuloja. Auvoisa elämä kuitenkin notkahtaa alaspäin, kun ahneus istahtaa Heinon olkapäälle ja hän alkaa kahmia tuloja pomon selän takana. Kuten odottaa saattaa, ahneus vie suohon: kirjaimellisesti. Tattarisuo yhdistää eri aikakausien miehet toisiinsa.

Ollikaisen esikoisteos, Nälkävuosi (Siltala 2012), oli minulle aikoinaan kympin kirja. Olin jo ehtinyt silmäillä kahtiajakoisia mielipiteitä Mustasta sadusta, mutta tiesin niistä huolimatta, ettei Ollikaisen teos pystyisi taistelemaan esikoisteoksen tarjoaman huikean lukukokemuksen kanssa. Musta satu on siitä huolimatta yksi niistä kirjoista, jonka ilmestymistä olen odottanut kovasti. 

Kiinnostavinta Ollikaisen pienoisromaanissa on Tattarisuo ja Heinon silmin kerrotut menneisyyden kuvaukset. Tattarisuo on juuri sellainen karmivan mystinen ja yksinäinen paikka, jonka taustalle voisi kuvitella soimaan Muumeista tutun, hytisyttävän Mörkö-musiikin. Arvion alussa oleva lainaus on ihan teoksen alusta, josta mielestäni löytyy yksi onnistuneimmista Tattarisuon kuvauksista: hyytävä tunnelma puhaltaa lukijan ihoa kananlihalle. Luin teosta helteisenä kesäpäivänä, mutta mielikuvitus laukkasi kerronnan mukana Tattarisuon hämyyn. Omalla kohdallani Tattarisuon lumo menetti voimaansa teoksen loppupuolella. Kuvaus ei yllä samaan kuin vaikkapa alussa.

Vaikka miljöö olisi kuinka kiinnostava, se ei tietenkään pelkästään riitä puhkumaan happea tarinaan. Kuten useita muitakin, myös minua kiinnosti enemmän 1930-luku kuin nykyisyys. En saanut kirjailijamiehestä lainkaan otetta ja niinpä hän jäi etäiseksi. Sukupolvelta toiselle siirtyvät samat ongelmat eivät oikein jaksa pitää kiinnostuksen virettä yllä; niistä kun on kirjoitettu niin paljon. Miksi kaikki kompastuvat samoihin murheiden kuoppiin, vaikka jokaisen tie on erilainen ja jokaisella olisi mahdollisuus tehdä siitä täysin omanlaisensa? Nykyhetken nimettömäksi jäävä minäkertoja puhuu Joonalle, lapsuutensa ystävälle. Minua syy tähän kummastutti; Joonan merkitys tarinan kannalta jää harmillisen harsomaiseksi. Sen sijaan 1930-luku on kokonaisuutena eheämpi ja henkilökuvaus hieman mieleenpainuvampaa. Lopussa menneisyys ja nykyisyys yhdistyvät, mutta itse olisin kaivannut loppuun vielä jotain. Olo oli kuin hyvin pienen ravintola-annoksen jälkeen: vielä jäi nälkä. 

Hän on ikuisesti täi maailman tukassa.

Ollikaisen kielessä on jälleen omalaisensa herkkä poljento, mutta se ei yllä yhtä lumoaviin mittoihin kuin esikoisteoksessa.  Mustassa sadussakin on kohtia, jotka saivat minut henkäisemään ihastuksesta tai vastakohtaisesti aistimaan Tattarisuon synkän tunnelman, mutta jokin jää vaivaamaan. Ehkä kieli ja tarina eivät ihan onnistu kohtaamaan vaan jäävät haraamaan toisiaan vastaan kahden toisiinsa sopimattoman palapelin palan tavoin.

Musta satu ei ihastuttanut minua, mutta odotan silti Ollikaisen tulevaa tuotantoa. Jollekulle toiselle Musta satu tarjoaa varmasti mielekkäämmän lukukokemuksen, ja niitähän toki löytyy blogiarvioistakin.

Tässä muutama linkki erilaisiin lukukokemuksiin: Ulla, Katri, Amma, Sara ja Katja.