 |
| Pirkko Saisio: Signaali. Siltala 2014. 296 s. Graafinen suunnittelu: Elina Warsta. |
Hyvä kertoja on niin hyvä, että hän voi irrottautua tarinastaan kuin sudenkorento kitiinikuorestaan, lentää itse pois, elävänä, vangitsemattomana, monimutkaisena ja jättää kitiinikuoren lukijoiden, kuulijoiden ja katsojien analysoitavaksi.
Yksi mainioista kertojista on ainakin Pirkko Saisio, jonka tuotantoon otin ensiaskeleeni Signaalin (Siltala 2014) myötä. Kiinnostuin teoksesta Saran arvion luettuani ja koin, että Saision teos olisi satavarmasti minulle mieluisa. Ennakkokutina ei pettänyt. Luin Signaalia, kun kevätaurinko hohkasi lämpöä parvekkeelleni, jossa kahvin lisäksi nautin Saision kepeästä itseironiasta, lumoavasta kielestä ja elämän palasista. Nauroin ääneen, hykertelin, kirjoitin kauniita ilmauksia muistikirjaan ja nautin. Signaali on minulle mustarastaan aaria, kevään lupaava valo ja raikkaan vihreä hiirenkorva.
Saision teos on sekoitus romaania ja omaelämäkertaa. Siitä versoo muistoja, joiden totuus jää lukijan punnittavaksi; ovatko ne sittenkin ennemmin väritettyjä muistoja, tarinoita. Signaalin muistojen kehikosta löytyy muun muassa promootiokulkuuen hidas askellus kohti Tampereen Tuomiokirkkoa, kesäisiä matkamuistoja veneen kannella, junamatkustajan strategia välttää juttelu vieraan kanssa, masennuksen uuvuttava pimeys ja ryppyisten silmäkulmien katse peilissä. Saisio kylvää muistojaan siinä järjestyksessä kuin ne mieleen tulevat, mutta lukijalle ei suinkaan jää sekalaista rikkaruohoa vaan hallittu ja nautittava kokonaisuus. Signaalia lukiessa syntyi vahva tunne siitä, kuin Saisio itse istuisi lukijaa vastapäätä ja kertoisi tarinoitaan.
Saision teos hurmasi minut täysin ennen kaikkea, koska muistot tai tarinat puetaan kauniisiin sanoihin, jotka saavat huokaamaan mutta myös hymyilemään ja hykertämään, kuten donitsit, jotka ovat järkytyksekseen huomanneet parhaan nuoruutensa olevan ohi. Signaalin sivuilta löytyvä lause Huhtikuu on nainen oli ehdokkaana Vuoden lauseeksi, ja samalta sivulta löytyy lisää henkeäsalpaavan lumoavia lauseita, kuten heinäkuun päivät, jotka soljuvat sormien välistä kuin himmeät helmet, niitä on päivä päivältä vähemmän ja vähemmän ja heinäkuun valo on puhkikulunut, litteä. On myös lauseita, joista löydän itseni ja hymyilen: Minä en halua keskustella, kun matkustan junalla. Haluan katsella silmieni raosta yksitoikkoista maisemaa ja kuunnella, kun selkäni takana keskustellaan, supistaa, yskähdellään - -. Upeita esimerkkejä voisi antaa kielestä yllin kyllin, mutta ehkä on maltettava jättää niitä myös itse löydettäviksi, maisteltaviksi. En kuitenkaan malta. Pakahduttaa. Annan vielä yhden:
Elämä on seinä; hilseilen.
Elämä on aalto; murrun rantakivikkoon.
Elämä on kulkue; olen megafoni.
Signaali on kuin kuppi kuumaa maitoa: lämmin ja turvallinen. Signaalissa on elämä, joka virnuilee lavalla maitoviiksineen ja nauraa itselleen.
Signaali antoi minulle myös ohjeen, jonka nappana taskuuni, kun ei ole enää päivääkään kesään, heilautan -toivottavasti vain hetkeksi- heipat Näsinneulalle ja kokoan kuin Nuuskamuikkunen omaisuutensa kokoon ja matkaankin pohjoiseen. Sitä ohjetta pyrin kesän auringon alla noudattamaan: Opi oleen. Sellaisen tamperelaisen elämänohjeen olet kuullut, ja se on kyllä hyvä.
Voi lukekaa tämä.
