 |
| Pihkatappi, Antti Heikkinen. Siltala 2013. 276 s. Pokkari. Päällys: Pekka Loiri. |
Antti Heikkisen esikoisteos Pihkatappi (Siltala 2013) päätti syyskuuni ilahduttavaan lukukokemukseen. Päähenkilön, kolmissakymmenissä oleva Jussin, juuret ovat savolaisen maalaismaiseman mullassa. Toimittajan töitä tekevä mies asuu avopuolisonsa, Petran, kanssa Tampereella eikä kaipaa takaisin lapsuuden maisemiinsa, autioituvaan pitäjään. Videopätkä isän kanssa katsotuista Kekkosen hautajaisista siivittää Jussin ihmiselonsa alkuvuosiin ja herättää kipinän alkaa kirjoittaa omasta elämästään kirja. Menneet tapahtumat lomittuvat nykyhetkeen, kun Jussi pakottaa itsensä viimein katsomaan silmiin kipeitäkin tapahtumia, kuten äidin äkillistä kuolemaa. Olut virtaa, tietokoneen näppäimistö soi, eletty elämä alkaa elää uudelleen Jussin mielessä niin väkevästi, että hän päättää viimein vuosien jälkeen kohdata isänsä.
Isoukki tappoi ihmisiä, se oli hänen ristinsä.
Ukki tappoi ihmisen, se oli hänen ristinsä.
Isä tappoi kahden edellisen luottamuksen, se oli hänen ristinsä.
Minä tapoin kolmen edellisen elämäntyön, se on minun ristini.
Tai kovasti ainakin toivon, ettei sen suurempia pahantekoja enää eteeni satu.
Näiden ristien varaan minä tämän tarinan kirjoitan, äkistän itsestäni ulos kaiken tiedon, joka minulla itsestäni ja omista juuristani on.
Isä tappoi kahden edellisen luottamuksen, se oli hänen ristinsä.
Minä tapoin kolmen edellisen elämäntyön, se on minun ristini.
Tai kovasti ainakin toivon, ettei sen suurempia pahantekoja enää eteeni satu.
Näiden ristien varaan minä tämän tarinan kirjoitan, äkistän itsestäni ulos kaiken tiedon, joka minulla itsestäni ja omista juuristani on.
Vaikka minulla olikin vahvat positiiviset ennakko-odotukset, epäilytti; jälleen sukupolvien miehillä on ongelmia, jotka näkyvät seuraavienkin elämässä. Niistä kun on tullut jostain syystä luettua paljon, ja viimeksi kesällä Aki Ollikaisen Musta satu (Siltala 2015) tökki tämän takia. Siksi ilahduinkin, kun huomasin, että Heikkisen romaani oli poikkeus. Ainoastaan aikuisen Jussin sekoilut naissuhteissa kaikessa arvattavuudessaan tympäisivät. Se, mikä minua ja Pihkatappia veti toisiinsa, olivat aidontuntuiset henkilöhahmot, joihin kiintyy, ja realistinen maaseudun kuvaus. Koska olen itsekin maalta kotoisin ja maanviljelijäperheestä, Heikkisen maaseudun kuvaus tuntui kotoisan lämpimältä. Vaikka en olekaan asunut Savossa ja olen syntynyt 80-luvun lopulla, palauttaa Pihkatappi mieleen omiakin muistoja: koulutaksi nouti opintielle, olin lapsena mukana peltotöissä ja metsässä ja EU:n myötä naapuruston useat navetat vähenivät yhteen. Minäkin aloin Jussin tavoin juoda kahvia alle kouluikäisenä (sain juhlissakin aina kahvikupposen mehun sijaan, hehe), Maaseudun Tulevaisuutta vanhempani ovat tilanneet aina ja pöydältä on löytynyt pitkään myös Pellervo. Tuntui hyvältä lukea Heikkisen teosta kotilakeuksilla vieraillessa.
Isä on takonut Jussille tulevaisuuden: tästä tulisi tilan jatkaja ja maanviljelijä. Kaikki muu on turhaa hömpötystä, eikä isä voi ymmärtää, miksi teini-ikäinen Jussi haaveilee näyttelijän urasta ja hamuaa kesätöitä paikallislehdestä. Entä kun nuori valitseekin toisin, tiirailee kiikareillaan kaupungin loisteeseen ja sammuttaa suvulta toiselle kulkeneen tilan valot?
Keskiössä ovat suvun miehet, kukin omaa painavaa ristiään kantaen. Naisista vahviten esillä ovat lätyiltä tuoksuvat isoäidit, jotka huolehtivat pienestä Jussista tämän isän ollessa maatilan töissä. Heikkisen henkilökuvauksessa pilkahtaa ainakin ripaus Mielensäpahoittajaa. Henkilökaarti on pullollaan omanlaisiaan persoonia aina kylähöperöstä viinalle persoon naapuriin. Dialogi rullaa savolaisen lupsakkaasti eteenpäin, saa hymyilemään ja Pihkatappia voisikin pitää oppaana savolaismurteisiin. Heikkisen teos naurattaa ja koskettaa. Siinä on selkeä vuodenaikojen kierto, traktorin hyrinää ja vastakäännetyn maan pehmeää tuoksua. Pihkatappi jättää lukijalle hyvän mielen - sellaisen kuin raukealla lehmällä konsanaan. Suosittelen lämpimästi!
