Summer Book Bucket List 2019 - Mitä haluaisin lukea kesällä?

Syyslukija listasi hiljattain youtube-kanavallaan muutamia kirjoja, jotka hän haluaisi lukea kesän aikana. Hauska Summer Book Bucket List on hänen muunnoksensa blogeissa kesän kynnyksellä tehtävistä Summer Bucket List'eistä, joissa siis listataan, mitä kaikkea, isoa taikka pientä, haluaisi tehdä kesällä.

Vaikka luen pääsääntöisesti fiiliksen mukaan (ja sen, mitä täytyy palauttaa kirjastoon määräpäivään mennessä), rakastan listoja ja on kivaa tehdä tällaisia kevyitä suuntaviivoja oman lukemisen suhteen. Tein Summer Book Bucket List'ini samoin kuin Syyslukija, eli listasin sellaisia teoksia, joiden lukemista odotan erityisen innokkaasti ja joiden lukemista olen saattanut säästää kesäksi. En nostanut listalle mitään hyllynlämmittäjä-haasteen kirjoistani, koska mikään niistä ei inspiroi juuri nyt sen kummemmin (tietää "hyvää" haasteen kannalta, haha).

Mitä sitten erityisen palavasti haluaisin lukea kesä-, heinä- ja elokuussa?

Holly Bourne: Oonko ihan normaali?

Tämä trilogia ponnahtelee jatkuvasti esiin bookstagramissa, ja ensimmäinen osa on lainattuna odottelemassa lukemista. Luin tänä vuonna Bournen ensimmäisen aikuisille suunnatun romaanin, mutta tämä ya-kirjallisuuden kehuttu trilogia on jäänyt odottelemaan. Olisi kiva saada luettua koko sarja tänä vuonna!

Enni Mustonen: Taitelijan vaimo  (+ Sotaleski)

Rakastan Mustosen Syrjästäkatsojan tarina -sarjaa, mutta koin ehkä pari vuotta sitten pientä kyllästymistä ja päätin jättää sarjan lukemisen hetkeksi tauolle. Nyt olen taas sen verran innostunut, että haluan ehdottomasti lukea ainakin viime vuonna ilmestyneen osan Taitelijan vaimo. Onneksi nämä löytyvät äitini hyllystä, sillä ostan sarjan osia hänelle aina äitienpäivälahjaksi.

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat

Moriarty on vakiinnuttanut paikkansa suosikkieni joukosta: jos kaipaan kevyttä mutta silti terävää luettavaa, ovat Moriartyn teokset ainakin tähän mennessä olleet nappivalinta. Muistaakseni häneltä ilmestyy uusi romaani suomeksi kesän aikana, mutta koska se ei ehdi ilmestyä ennen Lissabonin matkaamme, aion napata mukaan jo hyllystäni löytyvän Tavalliset pikku pihajuhlat. Reissuilla haluan lukea  lähes poikkeuksetta jotain helppolukuista ja juonivetoista.

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet

Tästä esikoisteoksesta on noussut bookstagramin kautta teos, jonka lukemista odotan älyttömän paljon. Uskon, että pidän kirjasta ja parhaimmillaan voisin rakastua palavasti. Olen kuitenkin halunnut odottaa, että Nivukosken teoksen lukemiselle tarjoutuu juuri oikea lukuhetki.

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina

Luin alkuvuodesta ensimmäisen osan Ferranten Napoli-sarjaa, ja kesä voisi olla sopiva hetki lukea toinen osa, Uuden nimen tarina. En vielä ensimmäisen osan kohdalla kokenut hullaantumisen tunteita, mutta ehkä tämä toinen osa tempaisisi minut paremmin mukaansa.

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys

Olen säästellyt tätä(kin) sitä oikeaa lukuhetkeä varten. Uskoisin, että kesällä olisi mukava upota näihin Hosseinin kehuttuihin esseisiin. Olen vasta tänä vuonna ylipäänsä löytänyt esseet, kun alkuvuonna luin Roxanne Gayn esseekokoelman Bad Feminist ja haluan ehdottomasti lukea lisää.

+ Joitakin naisten kirjoittamia klassikkoja, joista kesällä haluan lukea ainakin Jean Rhysin Siintää Sargassomeri ja Ranya ElRamlyn Auringon asema.

Elokuun lopussa tai syyskuun alussa on sitten kiva katsastaa, luinko nämä teokset vai osan niistä ja mitä mieltä lukemistani kirjoista olin. Onko sinulla tapana suunnitella etukäteen, mitä luet kesällä? Minkä teoksen lukemista odotat erityisesti?

Sylvia Plath: Lasikellon alla

Lasikellon alla (The Bell Jar, 1963), Sylvia Plath. Otava 1997 (ensimm. kerran suomeksi 1975),
suom. Mirja Rutanen. 238 s. Kirjastolaina.

Esther Greenwood on aina ollut hyvä koulussa, nauttinut erityisesti kirjoittamisesta ja silmissä siintää tarkka päämäärä siitä, mitä hän haluaa tulevaisuudeltaan. Kun Esther voittaa muotilehdessä olleen kirjoituskilpailun, hän pääsee stipendin avulla kuukaudeksi New Yorkiin paikalliseen lehteen harjoittelijaksi. Työharjoittelun aikana Esther huomaa ikään kuin alati keikkuvansa huteralla tasapainolaudalla: samaan aikaan olisi kyettävä osoittamaan olevansa loistava kirjoittaja ja työntekijä, mutta myös hehkeä, kaunis ja sosiaalinen muiden tyttöjen joukossa, osallistuttava kaikenlaisiin rientoihin ja löydettävä itselle kumppani. Esther ei ole sosiaalisilta taidoiltaan yhtä taidokas kuin kirjoittajana, ja hän huomaakin pian jäävänsä ystävänsä ja muiden tyttöjen varjoon ja olevansa aina lopulta sivustaseuraaja ja yksin. Esther alkaa muuttua yhä alakuloisemmaksi ja entistä synkemmät varjot vallata mieltä. Aina kun yritin keskittyä, ajatukseni liukuivat kuin luistimilla jonnekin suureen tyhjyyteen ja tekivät siellä hajamielisiä piruetteja. 

Tilanne pahenee, kun Esther palaa kotiin ja saa kielteisen kirjeen tärkeältä kirjoituskurssilta. Kun tarkoin suunniteltu ponnahduslauta elämään palaa tuhkaksi, tulevaisuus näyttäytyy tarkoituksettomana, mustana kuiluna. Esther joutuu shokkihoitoihin ja alkaa miettiä erilaisia keinoja lopettaa elämänsä. Itsemurhayrityksen jälkeen edessä on vuosien pitkä hoito- ja toipumiskausi. 

Lasikellon alla (Otava 1997) on amerikkalaisen runoilijan Sylvia Plathin (1932-1963) ainoaksi jäänyt romaani; Plath teki itsemurhan pian teoksen julkaisun jälkeen. Teos nojaa Plathin elämään, erityisesti hoitolaitosten osalta; ehkä juuri sen vuoksi Estherin ääni tuntuu niin aidolta ja koskettavalta. Lasikellon alla on siis samalla matka Plathiin itseensä, vaikka tarina fiktiivinen onkin.

En ole aiemmin lukenut mitään Sylvia Plathilta, ja Lasikellon alla on ollut jo pitkään tbr-listoillani. Onneksi sain sen viimein luettua Joka päivä on naistenpäivä -lukuhaasteen innoittamana, sillä Lasikellon alla osoittautui alusta alkaen teokseksi, josta oli vaikea irrottautua. Lisäksi se sai minut kiinnostumaan Sylvia Plathin päiväkirjat -teoksesta, jonka jo hankinkin kirjastosta odottelemaan lukemista. Lasikellon alla pureutuu syvälle masentuneeseen ihmismieleen, jossa ei ole valonpilkahduksia, ainoastaan painostavaa pimeyttä, josta ei näe syytä etsiä tietä ulos. Juuri tämä mielenterveysongelmien kuvaus kiinnosti minua kaikkein eniten, ja teos sai miettimään, miten pienikin asia voi tyrkätä ihmismielen pahasti raiteiltaan ja miten ensisijaisen tärkeää olisi päästä hoitoon. Tästä Lasikellon alla onkin äärimmäisen hyvä muistutus. Ei pidä kuitenkaan säikähtää, että teos olisi raskas tai uuvuttava tummanpuhuvan yleisvärinsä takia, sillä Lasikellon alla valaa myös toivon valoa ympärilleen. Uskon, että teos jää mieleen pitkäksi aikaa. 

Helmet-lukuhaaste 2019: 40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia 

Joka päivä on naistenpäivä -lukuhaaste 

Lukemattomat naiset -lukuhaaste (naisen kirjoittama klassikko)

Rakkaus säeromaaneihin syvenee: Elizabeth Acevedo: Runoilija X

Runoilija X (The Poet X), Elizabeth Acevedo. Karisto 2019 (alkukielellä 2018). 363 s. suom. Leena Ojalatva. Kirjastolaina.

Otan muistikirjan

ja kirjoitan, kirjoitan, kirjoitan

kaikki ne asiat jotka olisi pitänyt sanoa.

Muutan runoksi terävät tunteet sisältäni,

ne jotka voisivat taatusti

viiltää minut aivan

auki.

Xiomara Batista on aikoinaan muuttanut äitinsä, isänsä ja kaksoisveljensä kanssa Yhdysvaltoihin Dominikaanisesta tasavallasta. Suhde äidin kanssa hankaa ja hiertää, sillä äiti suhtautuu moneen asiaan hyvin tiukasti ja erityisesti uskonnollisuus ja pojat saavat äidin ja tyttären välit kireiksi. Edes treffeistä teini-ikäisen Xiomaran on turha haaveilla, sillä niiden aika olisi korkeintaan sitten, kun avioliitto olisi solmittu. Vaikka lupaa treffeille, pussailuun tai edes käsikkäin kävelyyn ei saa eikä mieltä mietityttävistä asioista voi keskustella kotona, Xiomaralla olisi tarve edes kirjoittaa ajatuksistaan. Kaksoisveljen vaiston ansiosta Xiomara saa tältä syntymäpäivälahjaksi kauniin nahkakantisen vihon, jonne Xiomara alkaa kirjoittaa runoja äidiltään salassa, tietenkin. Xiomaran äidinkielen opettaja huomaa tytön lahjakkuuden kirjoittamisessa ja kannustaa tätä liittymään koulun lavarunouskerhoon. On kuitenkin iso askel näyttää muille, mitä on sydämeltään valuttanut vihon sivuille. Saisiko Xiomara koskaan rohkeutta lausua runojaan muille?

Jos olisin tulessa

kenen voisin luottaa

heittävän vettä niskaani?

Jos olisin tuhkaa

kenen voisin luottaa

keräävän minut sievään uurnaan?

Jos olisin vain hiekkatomua

lähtisikö kukaan jahtaamaan tuulta

ja yrittäisi koota minua kasaan?

Useita palkintoja voittanut Elizabeth Acevedon nuorille aikuisille suunnattu säeromaani Runoilija X (Karisto 2019, alkujaan 2018) hehkuu nuoruudelle ominaista tunnelmaa: ensirakkauden herättämää jännitystä vatsanpohjassa, epävarmuutta, epämääräistä pelkoa uuden äärellä ja pökerryttävää huumaa uusista kokemuksista. Acevedon romaanissa on siis samankaltaisia nuoren mieltä ja elämää kutkuttavia kysymyksiä kuin Sarah Crossanin koskettavassa teoksessa Yksi (S&S 2018), joka myös on kirjoitettu säemuotoon. Pidin vielä enemmän Crossanin tunteita ravistelevasta säeromaanista, mutta eipä Acevedon oma mitenkään kauaksi jää. Myös Runoilija X on todella nopealukuinen: kerronnassa on sellaista vimmaa, voimaa ja vangitsevuutta, että sen pyörteestä on hankala irrottautua. Säeromaaneissa on ihan parasta sen kärpäspaperimainen efekti: kun kerran jäät kiinni, on turha yrittää räpistellä irti. Olen nimittäin molempien lukemieni säeromaanin kohdalla ajatellut lukevani vielä tämän yhden sivun ja yhtäkkiä huomannutkin lukeneeni useita sivuja lisää.

Runoilija X syventää rakkauttani säeromaaneihin entisestään. Nautin siitä, miten kaikki ylimääräinen on karsittu ja miten taidolla Acevedo valitsee sanansa ja kertoo niillä kaiken oleellisen: nuoren naisen kehittymisen arasta versosta täyteen häikäisevään loistoonsa. Sellaiseksi, joka on sotaan valmis, Xiomaran nimen merkityksen tavoin.

Jos et ole vielä tutustunut säeromaaneihin, suosittelen rohkeasti kokeilemaan!

Joel Haahtela: Adèlen kysymys

Adèlen kysymys, Joel Haahtela. Otava 2019. 188 s. Kansi: Päivi Puustinen. Kirjastolaina.

Lumisade alkoi hetki sitten. Olen kuullut sanottavan, että tähdet ovat enkelten sydämiä, jotka palavat heidän läpikuultavissa ruumiissaan. Mutta pimeys on sammuneita sydämiä, joita on monin verroin enemmän, ja siksi yössä on enemmän pimeyttä kuin valoa. Ja lumisade on sammuneiden sydänten tuhkaa. 

Näin pökerryttävän upeasti alkaa Joel Haahtelan yhdestoista pienoisromaani Adèlen kysymys (Otava 2019). Meinasin jäädä ihan totaalisen jumiin tuohon aloituskappaleeseen: luin sen uudelleen monta kertaa ja sydämeni heitti kärrynpyörää toisensa perään. Rauhallinen ja jopa hiljainen aloituskappale kuvaa hyvin koko pienoisromaanin tunnelmaa, ja aavistin valinneeni Adèlen kysymyksen juuri oikeaan hetkeen. Sellaiseen, jolloin tuntuu, että haluaa asettua kellumaan seesteiseen kerrontaan; sellaiseen, jossa ei näennäisesti tapahdu paljoa mutta jossa kaikki oleellinen tapahtuukin päähenkilön pään sisällä: ajatuksissa, mietteissä ja pohdinnoissa elämästä.

Adèlen kysymys kertoo miehestä, joka saa ystävänsä erikoisesta kokemuksesta kipinän matkustaa luostariin Pyreneille. Mies on kiinnostunut yhdeksänsataa vuotta sitten eläneestä Pyhästä Adèlesta joka uskomuksen mukaan putosi jyrkänteeltä mutta selvisi siitä yllättäen hengissä. Tapauksen jälkeen Adèleeseen alettiin suhtautua pyhimyksenä, jolle esimerkiksi tuotiin parannettavaksi sairaita. Mitä yhdeksänsataa vuotta sitten todella tapahtui? Mikä on Adèlen tarinan totuus? Luostari, sen munkkiveljeskunta ja käsinkosketeltava hiljaisuus vievät miehen ajatukset myös omaan elämään, jossa myös on käsittelemättömiä asioita oman menneisyyden, puolison ja aikuisen pojan suhteen.

En muista milloin viimeksi olisi ollut näin hiljaista. Niin kuin kaikki maailman hiljaisuus olisi puristunut samaan paikkaan, minun sisälleni. 

Kaikki blogiani pidempään seuranneet varmasti tietävät Joel Haahtelan kuuluvan lempikirjailijoideni joukkoon; löysin Haahtelan aikoinaan juuri kirjablogien kautta. Adèlen kysymyksestä voi bongailla Haahtelan teoksille ominaisia piirteitä kuin kevään muuttolintuja: on ainakin lumi, tähdet, perhoset ja elämästään eksyksissä oleva mies, joka kohtaa menneisyytensä. Olen joidenkin Haahtelan kirjojen kohdalla kokenut kyllästymistä muun muassa näihin tuttuihin elementteihin ja jotkin kirjat ovat jääneet etäälle, painuneet unohduksiin nopeasti. Toisaalta niinhän se välttämättä meneekin: eihän kaikista voi tulla suosikkikirjoja. Niinpä olin tavattoman onnellinen, kun Adèlen kysymys tuntui kuin paluulta tuttuun, niihin ensimmäisiin lukemiini Haahtelan kirjoihin, joiden kohdalla sydämeni on visertänyt ilosta ja rakkaudesta.

Tuijata vertaa Adèlen kysymyksen lukemista oivallisesti hartauskirjaan. Sellaiselta teos ja sen lukeminen tuntuikin: koko kehon valtasi ihana rauha, Haahtelan tekstissä halusi viipyä ja lukea monia kohtia uudelleen, painaa ne lujasti mieleen ja vaalia. Voisin hyvin nähdä palaavani teokseen vielä myöhemmin uudelleen, sillä päähenkilön pohdinnat tulevat liki ja esimerkiksi yksinäisyys ja ihmisen toipuminen raskaasta menetyksestä puhuttelevat. Uskonnollisuus on koko ajan taustalla läsnä mutta sellaisena kevyenä harsona (onneksi näin, koska poden ähkyä uskontoa käsitteleviin romaaneihin, joita on viimeisinä vuosina ilmestynyt useita). Haahtelan kieli on kirkasta, tunnelmallista ja kaunista sellaisella harkitulla ja täsmällisellä tavalla. Kielen kauneus ei lähde rönsyilemään vaan kasvaa juuri niin kuin pitääkin: Haahtelalla on taito valita oikeat sanat ja ilmaisut, puhutella vähin sanoin.

Kun kaipaat pysähtymistä ja rauhaa, suosittelen lämmöllä tarttumaan Adèlen kysymykseen.

Helmet-lukuhaaste 2019: Kirjailijan nimi viehättää sinua

Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata

Miestä ei voi raiskata (Män kan inte våldtas), Märta Tikkanen. Tammi 2019 (ensipainos suomeksi 1975,
ruotsiksi 1974). suom. Kyllikki Villa. 184 s. Kansi: Anders Carpelan. Kirjastolaina.

Sen piti olla aivan tavallinen syntymäpäivä. Kirjastonhoitaja ja kahden pojan yksinhuoltajaäiti Tova Randersin oli tehnyt mieli ravintolaillallista työpäivän jälkeen, ja miksipä hän ei olisi sitä itselleen suonut, olihan hän täyttänyt juuri 40 vuotta. Yllättäen illallinen venähtää, kun Tova alkaa jutella erään miehen kanssa. Tämä esittäytyy Martti Westeriksi, ja jossain vaiheessa he siirtyvät tanssilattialle. Eihän siinä mitään erikoista voisi olla, tanssia ja hauskanpitoa, ajattelee Tova. Martti ymmärtää asian toisin ja ilta jatkuu hänen luokseen. Sitten Martti raiskaa Tovan.

Tova yrittää olla pojilleen kuin aina, ihan tavallinen äiti, mutta se osoittautuu hankalaksi. Ajatuksissaan Tova on koko ajan muualla: hän alkaa laatia suunnitelmaa Martti Westerin raiskaamiseksi. Miehen olisi ymmärrettävä, miltä pakottaminen Tovasta tuntui. Lopuksi Tova aikoisi ilmoittautua poliisille.

Märta Tikkasen klassikkoromaania Miestä ei voi raiskata (Tammi) ei ole ollut saatavilla 20 vuoteen, joten onkin jo ollut korkea aika uusintapainokselle. Tikkasen romaani on edelleen valitettavan ajankohtainen, vaikka jotkin asiat ovat sentään muuttuneet raiskauslainsäädännön osalta. Tikkanen tuo romaanissaan esiin 1970-luvulla olleen epäkohdan: sen, että miestä voitiin rangaista mutta ei raiskata. Vaikka nykyään tämä asia on lakiin korjattu, raiskaukset eivät kuitenkaan ole kadonneet minnekään ja naisten asemassa on edelleen korjattavaa.

Kostosuunnitelmien ohessa Tova pohtii myös entistä avioliittoaan. Tova on elänyt entisen miehensä ehdoilla: lasten synnyttyä Tova on jäänyt kotiin ja jättänyt työnsä kokonaan, koska mies on näin vaatinut. Tovan elämä unelmineen ja haaveineen tallautuvat miehen kengän alla tomuksi.

Vaikka Tikkasen romaani ei ole pitkä, sitä ei voi lukea nopeasti eikä paljoa kerralla: tapahtumat ahdistavat, hengitys tihenee. Lisäksi täyteläinen ja painostava kerronta tulee liki, sillä keskiössä ovat kuitenkin koko ajan Tovan mieltä painavat ajatukset ja tunteet. On kiinnostavaa lukea erityisesti Tovan pohdintoja siitä, millainen vaikutus hänen suunnitelmillaan olisi omiin poikiin. Mitä pojat ajattelisivat, kun saisivat tietää äidin raiskanneen miehen? Antaisiko hän ymmärtää, että kosto on oikeutettua? Entä millaista miehen mallia poikien isä on lapsilleen vuosien aikana antanut? Millaisia miehiä Tovan pojista aikanaan kasvaisi? 

Lopetus jättää kylmäävän olon ja runsaasti ajateltavaa. Miestä ei voi raiskata on klassikko, joka jokaisen pitäisi lukea.

Helmet-lukuhaaste 2019: 45. Kirjan nimessä on kieltosana

Joka päivä on naistenpäivä -lukuhaaste

Lukemattomat naiset -lukuhaaste (Naisen kirjoittama klassikko)

Naisen kirjoittama klassikko -lukuhaasteet avattu: Marja-Liisa Vartio: Se on sitten kevät

Se on sitten kevät, Marja-Liisa Vartio. Otava 2009 (ensimmäisen kerran 1957).
257 s. + jälkisanat Elise Nykänen. Kirjastolaina.

Joka päivä on naistenpäivä ja Lukemattomat naiset -lukuhaasteet on nyt osaltani avattu! Kun laadin itselleni vinkkilistaa haastetta varten, oli selvää, että lukisin jotain Marja-Liisa Vartiolta (1924-1966). Olen jo pitkään halunnut tutustua hänen tuotantoonsa, sillä Vartio on jäänyt minulle vieraaksi. En muista, että hän olisi tullut sen kummemmin esiin esimerkiksi äidinkielen oppikirjoissa tai yliopiston kirjallisuuden opinnoissa, korkeintaan ehkä nopeana mainintana (tai sitten en vain muista). Vasta kirjablogien myötä olen alkanut kiinnittää huomiota erityisesti Vartion romaaneihin, joiden suhteen vasta olenkin ollut ummikko tietämättä entuudestaan yhtäkään nimeltä. Kevään kunniaksi päätin lainata Vartion esikoisromaanin Se on sitten kevät (Otava 1957), joka on ensimmäisiä 1950-luvun modernismille tyypillisiä proosakirjoja. Jos modernismi ei ole tuttua, Elise Nykäsen jälkisanat teoksen lopussa auttavat paljon.

Se on sitten kevät alkaa, kun Anni muuttaa erääseen taloon karjakoksi. Työntekijöille on oma talonsa, jossa karjakolle ja työmiehelle on erilliset huoneet. Anni tutustuukin pian talon työmieheen, Napoleoniin. Anni ja Napoleon alkavat viettää päivän kahvitaukoja yhdessä, vaihtaa kuulumisia ja Napoleon korjaa usein Annin tai itsensä huomaamia puutteita Annin huoneessa. Vähitellen tavallisten askareiden lomassa he huomaavat viihtyvänsä toistensa seurassa, hitsautuvansa yhteen ja haaveilevansa yhteisestä tulevaisuudesta. Mitään rakkauden tuliroihahduksia on turha odottaa, sillä Annin ja Napoleonin rakastuminen kuvataan vähäeleisesti mutta lämmöllä. Alla oleva katkelma on siitä kaunis esimerkki:

Pyykit kuivuivat rakennuksen vintillä. Vintin ikkuna-aukossa ei ollut lasia, tuuli pääsi puhaltamaan sinne suoraan. Vaatteet keinuivat narulla vierekkäin, vierekkäin naisen sininen työtakki ja miehen ruudullinen työpaita, ja miehen valkea pyhäpaita ja naisen kukallinen yöpaita ja valkea huivi.

Joinakin öinä tuuli ankarasti, oli kevätmyrsky, ja koska rakennus seisoi aukiolla, se oli suojaton tuulta vastaan. Tuuli vonkui ympärillä, puhalsi vintin aukosta sisään, ja alas eteiseen ja huoneeseen asti kuului miten vaatteet paukkuivat narulla, miehet paidan hihat kietoutuivat naisen vaatteiden ympärille, tahattomin, säännöttömin liikkein, ja kun tuulen voima raukeni, vaatteet jäivät riippumaan toisiinsa kietoutuneina. 

Vartion esikoisromaania lukiessa lukija esittää jatkuvasti kysymyksiä, joihin ei yleensä saa vastausta. Jo heti teoksen alku on kiinnostava: henkilö, johon viitataan vain hän-pronominilla saapuu töihin. Toki lukija tässä vaiheessa tietää takakannen perusteella kyseessä olevan Anni, mutta pelkkä hän-pronominin käyttö sopii teoksen tietynlaiseen salaperäisyyteen. Lukijalle jätetään nimittäin paljon kertomatta henkilöhahmoista ja heidän menneisyydestään. Anni on eronnut ja hänen tyttärensä asuu Helsingin keskustassa vuokralla. Lukija saa kuvan, etteivät maaseudun rauhasta nauttivan äidin ja kaupungistuneen tyttären välit vaikuta kaikista läheisimmiltä, sillä tytär ei koskaan vieraile äidinsä luona maalla. Tai ehkä tytär on suuttunut tälle jostain? Entä miksi Anni on eronnut miehestään? Miksi edes tytär ei juuri puhu isästä tai menneestä? Myös Napoleonin kariutunut parisuhde jätetään pääosin pimentoon. Kysymyksiä herättävät maatilan omistajatkin, joista ei kerrota edes nimiä. Miksi niin monet entiset työntekijät ovat heiltä lähteneet?

Vartion esikoisteoksessa keskiössä on arki: kuvataan päivän askareita ja henkilöiden tekemiä havaintoja ja ajatuksia. Dialogi on minimissä. Niinpä lukeminen tuntui ajoittain puuduttavalta, jos ei tapahtunut oikein mitään kummallista. Toisaalta päivästä toiseen toistuvasta tavallisesta arjestakin saattaa painua mieleen muistoja tai kuvia nopeasti ohimenevistäkin ja yllättävistä hetkistä. Näin käy Annin ja Napoleonin arjesta lukiessakin: mieleen painuu hetkiä, kuten Annin epävarma katse oikeasta suunnasta kaupungin sokkelossa, tyttären nopealla kädenheilautuksella poisheittämät valokuvat ja pyykkinarulla yhteen kietoutuneet miehen ja naisen vaatteet. Se on sitten kevät ei suinkaan ole yllätyksetön. Juuri, kun olin väsynyt tarinan kulkuun, tapahtuikin jotain täysin odottamatonta (jota en halua paljastaa), mikä ryöpsäytti suustani hämmentyneen huudahduksen. Tuo tapahtuma jakaa kirjan ikään kuin kahdeksi, haarautuu vieraalle ja ennalta suunnittelemattomalle polulle. 

Vaikka lukeminen tuntuikin välillä puuduttavalta, olen nyt kirjan luettuani vaikuttunut. Pidin Vartion minimalistisesta kielestä, josta huomaan nykyään nauttivani enemmän kuin rönsyilevän kuvailevasta kielestä. Myös tarinan aukkoisuus oli mieleeni, sillä ihmiset ja tapahtumat jäävät kulkemaan omia polkujaan lukijan ajatuksissa. Se on sitten kevät jättää surumielisen olon. Kun kannet on sulkenut viimeisen kerran, huomaa miettivänsä, miten jotkut ihmiset kulkevat vain hetken rinnallamme, kunnes lähtevät, katoavat tai unohtuvat ja mietimme, oliko kyseistä ihmistä koskaan olemassakaan.

Oletko sinä lukenut Marja-Liisa Vartion tuotantoa: romaaneja, runoja tai novelleja? Suosittele jotain omaa suosikkiasi, sillä aion jatkossakin lukea lisää Vartiolta.

Helmet-lukuhaaste 2019: 25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin

Joka päivä on naistenpäivä -lukuhaaste

Lukemattomat naiset -lukuhaaste (Naisen kirjoittama klassikko)

Ekat luetut hyllynlämmittäjät x 2: Laura Gustafsson: Korpisoturi & Herman Koch: Illallinen

Olen viimeinkin saanut tartuttua ensimmäisiin hyllynlämmittäjä-haasteen kirjoihini - eihän tässä vasta olekaan kuin huhtikuun alku! Minulla on aina kirjaston lainakirjat sängyn viereisellä ikkunalaudalla, ja olen hoksannut tarttuvani oman hyllyn lukemattomiin helpommin, jos yksi tai muutama on lainakirjojen pinossa valmiina lukemista varten. Aion nyt pitää kiinni siitä, että ikkunalaudan pinossa on aina myös yksi hyllynlämmittäjä-haasteen kirja. Tällä hetkellä siellä muuten odottaa Leena Parkkisen romaani Säädyllinen ainesosa. 

Luin molemmat teokset maaliskuussa - kuukautena, jolloin valo karistaa silmistäni talven unihiekat ja olen taas energiaa täynnä. Kuun alkupuolella luin Laura Gustafssonin teoksen Korpisoturi, jonka uumoilinkin olevan ensimmäinen haasteeseen valitsemistani kirjoista, johon tartun. Lisäksi luin kuukauden viimeisenä teoksena Herman Kochin Illallisen. Kummallakaan teoksella ei muuten ole mikään puoleensavetävin kansi! Lyhyesti sanottuna kumpikin teos oli lukukokemuksena pääasiassa positiivinen, vaikka pieniä häiritseviä piirteitä löytyikin. Seuraavaksi esittelen tarkemmin kumpaakin kirjaa ja niistä heränneitä ajatuksia.

Korpisoturi, Laura Gustafsson. Into 2016. 257 s. Omasta hyllystä.

Laura Gustafsson kirjoittaa teoksessaan Korpisoturi (Into 2016) miehestä nimeltä Ahma, joka päättää kääntää yhteiskunnalle selkänsä ja joka uskoo maailmanlopun koittavan. Se, milloin maailmanloppu koittaisi, on sivuseikka: tärkeintä on valmistautua sen tuloon. Niinpä Ahma muuttaa itärajalle isoäitinsä vanhaan mökkiin, omasta mielestään syrjään muista ihmisistä ja ryhtyy elämään omavaraisesti. Vaikka Ahma onkin hankkinut paljon tietoa etukäteen, pellon tekeminen, eläimen nylkeminen ja ruokavarastojen kokoaminen ei käytännössä olekaan niin helppoa kuin Ahma on saattanut luulla. Yllättävän vaikeaa on lisäksi saada olla yksin. Milloin riesana on metsässä asustava sika, milloin kylän naiset, Pamsu ja Linnea; yritä siinä sitten keskittyä keskittyä maailmanlopun tuloon. Ja tietenkin pahin sitten tapahtuu: Suomen sähköverkko kaatuu eikä syrjäisen pikkukylän selviytymisellä ole mitään merkitystä.

Olen vuosia sitten lukenut Gustafssonin Huorasadun, joten odotin Korpisoturilta jotain samantyylistä, sellaista odottamatonta, outoa ja kieroutunutta saako-tälle-edes-nauraa-tyyliä. Ja kyllähän Korpisoturista sellaista Gustafssonille ominaista tyyliä löytyy. Ahma on jo itsessään vähän erikoinen, sovinistinen ja ristiriitainen hahmo, josta en oikein pystynyt pitämään mutta josta kuitenkin löytyi myös hyviä piirteitäkin, kuten se, miten Ahma suhtautuu eläimiin. Vaikka hän miten yrittää antaa vaikutelmaa, että inhoaa vapaana temmeltävää sikaa, Ahma tuntuu kuitenkin kaipaavan sen seuraa ja taitaa pohjimmiltaan olla huolissaan, jos otusta ei näy.

Itselleni mieluisinta luettavaa oli teoksen alkupuoli, jossa huumori rönsyää ja Ahma totuttelee erakkona elämiseen. Odotin, että valtaosassa tarinaa olisi keskitytty juuri yksinkertaiseen erakkoelämään, mutta harmillisen pian Ahman mökissä asustaakin useampi ihminen ja keskitytään  enemmän ihmissuhteisiin. Sähköverkon kaaduttua tarinaa saa entistä tummempia sävyjä, kun elämästä muodostuu harjoittelun sijaan todellinen selviytymistaistelu. Tilannetta ei helpota se, että eräät kylän miehet kokevat muualta muuttaneen Ahman uhkana, joka on tuhottava. Kuinka käy, kun Ahmankin mökin asukkaat alkavat kyräillä tosiaan ja kääntyä toisiaan vastaan?

Gustafssonin tekemä laaja taustatyö näkyy. Korpisoturin maailma ei tunnu lainkaan mahdottomalta: miten yhteiskunnan kävisi, jos sähkö- ja tietoverkko kaatuisivat? Kehenkään ei voisi ottaa yhteyttä, ei tietäisi yhteiskunnan tapahtumista eikä ruokakaupassa voisi asioida. Miten toimisit? Kuinka pitkään selviäisit? Korpisoturi nostaa mieleen myös ilmastonmuutoksen ja sen mahdolliset seuraukset, kuten äärisääilmiöiden aiheuttamat tuhot ja niiden vaikutukset. Korpisoturi jättää ihon kananlihalle. 

Helmet-lukuhaaste 2019: 36. Kirjassa ollaan yksin
Hyllynlämmittäjä-haaste 2019

Illallinen (Het diner), Herman Koch. Siltala 2012 (hollaniksi 2009). suom. Sanna van Leeuwen. 340 s. Omasta hyllystä.

Hollantilaisen Herman Kochin teos Illallinen (Siltala 2012) alkaa kuin jännitysromaani: Paul ja Claire ovat lähteneet illalliselle hienostoravintolaan yhdessä Paulin veljen ja tämän vaimon kanssa. Koska Paulin veli, Serge Lohman, on tunnettu poliitikko ja mahdollisesti tuleva pääministeri, he ovat saaneet helposti pöydän, vaikka on tavanomaista saada pöytä vähintään kolmen kuukauden päähän. Lukijaa kutkuttava jännitys syntyy tapahtumista ennen illalliselle lähtöä. Paul on löytänyt poikansa kännykästä videon, joka tuntuu kuin pahalta unelta. Illallinen on hampaiden kiristelyä, perheenjäsenten tarkkailua ja mielen myllerrystä, yhtä piinaa. Sitä ei auta, että mistään tietämättömät tarjoilijat jaarittelevat pitkään jokaisen ruoka-annoksesta kuin kaikki todella olisivat niistä kiinnostuneita.

Koch paljastaa asioita vähitellen: katseet menneisyyteen tuovat esiin odottamattomia asioita. Tällainen uuden kuoriminen kerros kerrokselta on nautittavaa ja koukuttavaa; niinpä tarinaa lukee nopeasti ja paljon kerralla, koska kesken jättäminen on vaikeaa. Juonesta ei myöskään halua kertoa yhtään enempää, jottei teoksen yllätyksellisyys kärsisi.

Illallinen pureutuu lujasti ihmismielen syvimpiin syövereihin ja vaatii lukijaa pohtimaan oikeaa ja väärää: miten paljon oikeudentajua ja sovinnaisuuden rajoja voi venyttää vai voiko ollenkaan? Mitä kaikkea itse olisit valmis tekemään, jotta perheesi voisi jatkaa elämää edelleen onnellisena? Vai teetkö sen loppujen lopuksi ennemminkin itsesi suojelemisen vuoksi? Teoksen luettuani sen tapahtumat pyörivät mielessäni vielä nukkumaan mennessäni ja kysymykset sinkoilivat päässäni. Lopun tapahtumat kaihertavat ja häiritsevät edelleen enkä ihan ymmärtänyt kaikkea (tai erästä tapausta, jota en voi tässä paljastaa). Juuri se, että kirja ikään kuin raastaa liitua ikävästi taulua vasten ja saa nostamaan kädet korville, saa minut kallistumaan siihen tunteeseen, että olen lukenut jotain jollain tapaa merkittävää - sellaista, joka häiritsevyydessään ja järkyttävyydessään kuitenkin herättää paljon kiinnostavia, filosofisia kysymyksiä eikä pyyhkiydy ihan heti mielestä. 

Voisin kuvitella lukevani vielä joskus jonkin muunkin Herman Kochin romaanin. Ainakin Pormestari nousi Instagramin puolella esiin hyvänä vaihtoehtona.

Helmet-lukuhaaste 2019: 18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Hyllynlämmittäjä-haaste 2019: luettu 2 / 12