Normaali-trilogia korkattu: Holly Bourne: Oonko ihan normaali?

Oonko ihan normaali? (Am I Normal Yet?), Holly Bourne. Gummerus 2017 (engl. 2015). suom. Kristiina Vaara.
402 s. Kirjastolaina.

Eipä mennyt kauaakaan, kun jo luin ensimmäisen niistä kirjoista, jotka listasin hiljattain Summer Book Bucket List'iini (ja kärsin nyt kesken jäävien kirjojen kasvavasta pinosta). Holly Bournen Normaali-trilogia tuntuu ponnahtelevan usein esiin bookstagramin puolella, ja on herättänyt arvioiden perusteella mielenkiinnon ja tunteen siitä, että kehuttu ya-kirjallisuuden sarja voisi olla mielekästä luettavaa. Nappasin trilogian avausosan Oonko ihan normaali? (Gummerus 2017) luettavakseni, kun kesken olevat pari muuta kirjaa eivät oikein napanneet ja tuntuneet imaisevan mukaansa näin hellepäivinä. Odotin, että Bournen terävää ja mukaansatempaisevaa kirjoitustyyliä löytyisi myös hänen nuorille suunnatusta teoksestaan, sillä pidin Bournen ensimmäisestä aikuisille kirjoittamasta romaanista Katsokaa miten onnellinen olen (Gummerus 2019).

Oonko ihan normaali? kertoo kuusitoistavuotiaasta Eviestä, jolla on OCD, eli pakko-oireinen häiriö: Eviellä on bakteerikammo, minkä takia hän kokee, että käsiä on pestävä niin usein, että niihin tulee haavoja ja omasta puhtaudesta pidettävä ylipäänsä äärimmäisyyteen menevän tarkasti huolta. Teoksen alussa Evien suunta on paranemaan päin ja lääkitystä on vähennetty roimasti; normaali elämä tuntuu Evien mielestä jo kurkistavan nurkan takaa. Evie käsittää "normaaliuden" olevan sitä, mitä muillakin koulun samanikäisillä tytöillä on: ystäviä, bileitä ja ihastus, ehkä jopa poikaystävä. Samalla kun Evie pyrkii saavuttamaan tämän "normaaliuden", mielenterveyden ongelmat alkavat antaa merkkejä uusiutumisesta. Evie kuitenkin potkii niitä piiloon parhaansa mukaan, hämää myös itseään, ei kerro tilanteestaan uusille ystävilleen eikä paljasta asiaa kenellekään aikuiselle. Tilanteen piilottelu alkaa kuitenkin käydä hiljalleen raskaaksi ja mahdottomaksi.

Bourne tavoittaa nuorten ajatusmaailman ja puhetyylin vaivattomasti ja aidonoloisesti. Yksi parhaista kirjan puolista on, miten feminismi on siinä oleellisesti läsnä: ystävykset Evie, Amber ja Lottie perustavat feministisen ryhmän Vanhatpiiat ja kokoontuvat keskustelemaan esimerkiksi kuukautisista ja siitä, miten niistä puhutaan yhteiskunnassa. Välillä koin, että ajatukset olivat hivenen päälleliimatun oloisia ja tuntui kuin äänessä olisi ennemminkin kirjailija itse mutta eipä tuo merkittävästi häirinnyt, sillä tyttöjen perustama ryhmä on loistava ja heidän keskustelunsa mielenkiintoista luettavaa.

Oonko ihan normaali? tarjoaa ajatuksia herättävän, tasokkaan ja kaikkea muuta kuin höttöisen lukupaketin: on niin mielenterveyden kuin naisen aseman käsittelyä. Bournen teos ei kuitenkaan ole raskas tai vello synkkyydessä, vaikka toki Evien uudelleen sairastuminen saa lukijankin jännittymään. Oonko ihan normaali? on sujuvalukuinen ja jotenkin virkistävää luettavaa painavista teemoistaan huolimatta. Lisäksi sen lukemisesta jää hyvä mieli. Aion ehdottomasti lukea myös seuraavat osat, joista toisessa kertojanäänen saa Amber ja kolmannessa Lottie.

Oletko sinä lukenut Normaali-trilogian? Mikä on suosikkiosasi ja miksi?

Helmet-lukuhaaste 2019: 9. Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja
Lukemattomat naiset -lukuhaaste 

Rakkaus säeromaaneihin syvenee: Elizabeth Acevedo: Runoilija X

Runoilija X (The Poet X), Elizabeth Acevedo. Karisto 2019 (alkukielellä 2018). 363 s. suom. Leena Ojalatva. Kirjastolaina.

Otan muistikirjan

ja kirjoitan, kirjoitan, kirjoitan

kaikki ne asiat jotka olisi pitänyt sanoa.

Muutan runoksi terävät tunteet sisältäni,

ne jotka voisivat taatusti

viiltää minut aivan

auki.

Xiomara Batista on aikoinaan muuttanut äitinsä, isänsä ja kaksoisveljensä kanssa Yhdysvaltoihin Dominikaanisesta tasavallasta. Suhde äidin kanssa hankaa ja hiertää, sillä äiti suhtautuu moneen asiaan hyvin tiukasti ja erityisesti uskonnollisuus ja pojat saavat äidin ja tyttären välit kireiksi. Edes treffeistä teini-ikäisen Xiomaran on turha haaveilla, sillä niiden aika olisi korkeintaan sitten, kun avioliitto olisi solmittu. Vaikka lupaa treffeille, pussailuun tai edes käsikkäin kävelyyn ei saa eikä mieltä mietityttävistä asioista voi keskustella kotona, Xiomaralla olisi tarve edes kirjoittaa ajatuksistaan. Kaksoisveljen vaiston ansiosta Xiomara saa tältä syntymäpäivälahjaksi kauniin nahkakantisen vihon, jonne Xiomara alkaa kirjoittaa runoja äidiltään salassa, tietenkin. Xiomaran äidinkielen opettaja huomaa tytön lahjakkuuden kirjoittamisessa ja kannustaa tätä liittymään koulun lavarunouskerhoon. On kuitenkin iso askel näyttää muille, mitä on sydämeltään valuttanut vihon sivuille. Saisiko Xiomara koskaan rohkeutta lausua runojaan muille?

Jos olisin tulessa

kenen voisin luottaa

heittävän vettä niskaani?

Jos olisin tuhkaa

kenen voisin luottaa

keräävän minut sievään uurnaan?

Jos olisin vain hiekkatomua

lähtisikö kukaan jahtaamaan tuulta

ja yrittäisi koota minua kasaan?

Useita palkintoja voittanut Elizabeth Acevedon nuorille aikuisille suunnattu säeromaani Runoilija X (Karisto 2019, alkujaan 2018) hehkuu nuoruudelle ominaista tunnelmaa: ensirakkauden herättämää jännitystä vatsanpohjassa, epävarmuutta, epämääräistä pelkoa uuden äärellä ja pökerryttävää huumaa uusista kokemuksista. Acevedon romaanissa on siis samankaltaisia nuoren mieltä ja elämää kutkuttavia kysymyksiä kuin Sarah Crossanin koskettavassa teoksessa Yksi (S&S 2018), joka myös on kirjoitettu säemuotoon. Pidin vielä enemmän Crossanin tunteita ravistelevasta säeromaanista, mutta eipä Acevedon oma mitenkään kauaksi jää. Myös Runoilija X on todella nopealukuinen: kerronnassa on sellaista vimmaa, voimaa ja vangitsevuutta, että sen pyörteestä on hankala irrottautua. Säeromaaneissa on ihan parasta sen kärpäspaperimainen efekti: kun kerran jäät kiinni, on turha yrittää räpistellä irti. Olen nimittäin molempien lukemieni säeromaanin kohdalla ajatellut lukevani vielä tämän yhden sivun ja yhtäkkiä huomannutkin lukeneeni useita sivuja lisää.

Runoilija X syventää rakkauttani säeromaaneihin entisestään. Nautin siitä, miten kaikki ylimääräinen on karsittu ja miten taidolla Acevedo valitsee sanansa ja kertoo niillä kaiken oleellisen: nuoren naisen kehittymisen arasta versosta täyteen häikäisevään loistoonsa. Sellaiseksi, joka on sotaan valmis, Xiomaran nimen merkityksen tavoin.

Jos et ole vielä tutustunut säeromaaneihin, suosittelen rohkeasti kokeilemaan!

Sarah Crossan: Yksi

Yksi, Sarah Crossan. S&S 2018 (One, 2015), suom. Kaisa Kattelus. Kansi: Aino Ahtiainen. 436 s. Kirjastolaina.

Sarah Crossanin nuorille aikuisille suunnattu romaani Yksi (S&S 2018, alkukielellä 2015) kertoo siamilaisista kaksostytöistä. Grace ja Tippi ovat saaneet nimensä Alfred Hitchcock -elokuvien näyttelijöiden, Grace Kellyn ja Tippi Hedrenin, mukaan. Sisarilla on kaksi kättä, omat sydämet, keuhkot ja munuaiset, mutta lantion seuduilta he sulautuvat yhteen. Niinpä heillä on kaksi jalkaa ja valtaosa sisäelimistä on yhteisiä. Grace ja Tippi ovat kuitenkin elämäänsä tyytyväisiä: Kuulostaa varmaan vankilatuomiolta, / mutta parempi meidän on kuin niiden, / joilla on yhteensulautunut pää tai sydän / tai vain kaksi kättä. / / Eivät meidän asiat ole yhtään hullummin. / / Näin on aina ollut. 

Kesän jälkeen tytöillä on edessään siirtyminen Hornbeaconin lukioon. Isä on jäänyt työttömäksi eivätkä äidin palkkarahat yksistään riitä kattamaan kaikkia kuluja, joten kotikouluun ei ole enää varaa. On kohdattava muut nuoret, heidän hämmästyksestä laajenevat silmänsä, naurun tirskahtelut ja ilkeät sanat. Grace ja Tippi toivovat kovasti, että ihmiset näkisivät heidät kahtena eri yksilönä, ei vain yhtenä. Kummallakin on omat mielenkiinnon kohteensa, ja siinä missä Tippi on räväkkä, Grace sen sijaan on rauhallisempi. Mutta / minä keksin heti / sata kohtaloa / jotka ovat pahempia / kuin elämä Tipin rinnalla, / kuin elämä tässä ruumiissa, / elämä ihmisenä / joka olen aina ollut. / / Keksin tuhat parempaa kohtaloa. / / Miljoona. / / Jos joku sattuisi kysymään. 

Yllätyksekseen Grace ja Tippi tutustuvat pinkkihiuksiseen ja teräväkieliseen Yasmeeniin ja kirjallisuudesta nauttivaan Joniin, ja heidän kanssaan siskokset viettävät ihan tavallista nuorten elämää. Myös ihastumista on ilmassa,  mutta voiko rakastuminen olla sallittua, jos on siamilainen kaksonen? Lisäksi siskot joutuvat tekemään raskaan päätöksen, joka voi muuttaa heidän elämänsä lopullisesti: hyvään tai huonoon suuntaan. 

Yksi on säeromaani, eli se on kirjoitettu säemuotoon runojen tapaan. Helsingin Sanomissa valotettiin viime vuonna kyseisestä termistä, joka minulla on aiemmin mennyt ohi: "Kirjoittajan fokus on jäntevässä kerronnassa, mutta ilman perinteisen nuortenromaanin juonivetoisuutta. Sisäiset tapahtumat ja mielenliikkeet ovat keskiössä." Sarah Crossanin teokseen havahduin niin ikään tänä vuonna, kun mietin, mitä lukisin Helmet-lukuhaasteeseen (kirjassa täytyisi olla kaksoset). Olin juuri edellisenä vuonna lukenut Leena Parkkisen romaanin Sinun jälkeesi, Max eikä mieleen noussut muuta kaksosista kertovaa kirjaa. Huomasin Crossanin teoksen onnekseni Bibobook-blogin instagram-tilillä ja lainasin kirjan samantien.

Vaikka Yksi on yli 400-sivuinen teos, säemuodon ansiosta sen lukee nopeasti. Itse luin teoksen parissa päivässä ja pääsin ensimmäisenä päivänä reippaasti yli puolen välin. Tekstinasettelu on väljää eikä yhdellä sivulla välttämättä ole paljoakaan tekstiä. Yksi on säemuotonsa ansiosta takuulla mainio lukuvalinta nuorelle, joka tavallisesti välttelee lukemista ja kokee, ettei lukemiseen ole aikaa. Säemuoto karsii kaiken ylimääräisen ja jäljelle jää vain keskeisin. Siksi kipeimmätkin asiat nousevat esiin erityisen vahvasti: Tavallisuus on Graalin malja / ja ainoastaan ne joilla ei sitä ole / tajuavat sen arvon. Suomentaja Kaisa Kattelus on tehnyt loistavaa työtä: suomennos on soljuvaa ja onnistunutta. Monia kohtia täytyy lukemisen aikana vähän aikaa sulatella ennen kuin jatkaa eteenpäin, sillä säkeet vaikuttavat vahvasti - jopa yllättävän vahvasti, sillä en etukäteen odottanut niin voimakkaita tunteita, mitä teos herätti. Vaikka teos säemuotoinen onkin, se muodostaa eheän kokonaisuuden, romaanin. Useat säkeet voisivat silti toimia sellaisenaan runona, kuten vaikka tämä katkelma: Syksyn ruskeat, keltaiset ja punaiset lehdet / ovat hajonneet tomuksi. / / Valkoinen taivas purkaa / sisuksistaan lumen. / / On talvi.

Yksi aiheutti olotilan, jonka seurauksena epäilee, osaako ollenkaan valita oikeita sanoja, sillä toivon, ettei teoksen muoto säikyttäisi lukijaa pois vaan että moni uskaltaisi rohkeasti tarttua Crossanin säeromaaniin. Yksi on yksinkertaisesti kaunis ja mieleenpainuva teos sisaruudesta, identiteetin etsimisestä ja nuoruudesta. Lisäksi se on koskettava: silmäkulmat kostuvat mitä lähempänä takakansi häämöttää. Siamilaisten kaksosten elämän lisäksi esiin nostetaan myös alkoholismi, työttömyys ja anoreksia, joiden käsittely limittyy tarinaan taiten. Crossan kertoo teoksen lopussa tekemästään laajasta taustatyöstä ja antaa esimerkkejä eläneistä siamilaisista kaksosista sekä siitä, millaisia terveydellisiä haasteita heillä on. Nämä ovat kiinnostavia asioita, sillä tietämykseni siamilaisista kaksosista eivät ole kummoisia. Yksi antaakin mahdollisuuden nähdä, millaista siamilaisten kaksosten elämä voi olla. Jos siis luet jonkin ya-kirjan tänä vuonna, lue ainakin tämä!

Helmet-lukuhaaste 2019: 17. Kirjassa on kaksoset

Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous

Tuhatkuolevan kirous, Siiri Enoranta. Wsoy 2018. 443 s. Kansi: Riikka Turkulainen. Kirjastolaina.

Tulipa korkattua vuosi 2019 täräyttävän hienolla kirjalla: Siiri Enorannan Finlandia Junior -palkitulla teoksella Tuhatkuolevan kirous (Wsoy 2018). Tämän teoksen valitseminen luettavaksi ei ollut minulle itsestäänselvyys. Kun teos nousi esiin lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkintoehdokkaana, kuvittelin kirjan nimen perusteella tarinan tarjoavan lukijalleen aimo annoksen fantasiahöystöä - ei kiitos siis minulle, ajattelin. Kun tuli Finlandia-palkintojen jakopäivä, kuuntelin, miten Finlandia Junior -voittajan päättävä Riku Rantala kehui Siiri Enorannan teoksen olevan ylistys luonnolle ja olevan mitä mainiointa luettavaa ihan kaikille juuri nyt ilmastonmuutoksen hillitsemisen aikana. Olin myyty jo Rantalan puheen myötä ja laittanut kirjan samantien varaukseen ennen kuin muut ehtisivät kovin paljoa edelleni.

Kun sitten sain Enorannan teoksen käsiini, alkureaktioni oli säikähtänyt: "Apua, näin paljon sivuja fantasiamaailman parissa! Kestänköhän?" Aika naurettavaa, myönnän, mutta fantasiaelementit saavat minut aina varautuneeksi. Tällä kertaa minulla oli kuitenkin vahva halu antaa tälle teokselle mahdollisuus ja hypätä epämukavuusalueelle. Tuhatkuolevan kirous kertoo Indarasiassa asuvasta 14-vuotiaasta tytöstä, Pausta, joka haaveilee Magia-akatemiaan pääsystä ja on kuollakseen kateellinen isoveljelleen, joka pääsee sinne opiskelemaan. Missään muualla ei nimittäin enää saa taikoa kuin tarkoin vartioidusti akatemian sisällä. Onko Paun tulevaisuus olla kotona lemmikkinsä Pipin kanssa ja auttaa vanhempia karjan kasvatuksessa? Epätoivoinen Pau on revetä onnesta, kun hän eräänä päivänä saa kutsun Magia-akatemian pääsykokeisiin. Täältä tullaan taikuus! Magia-akatemiassa Pau tutustuu kahteen poikaan, Dauiin ja Kenoneen, joiden kanssa hän viihtyy ja ystävystyy. Pian Pau saa kokea yllätyksen jos toisenkin, kun kaikki ei ihan menekään niin kuin hän oli kuvitellut. Keitä ovat pikilapset, joita taika vetää puoleensa varjoista? Entä miksi Oikeaoppisten Taikakäytäntöjen valvontaosasto, Ötkyt, haluavat eroon pikilapsista? Entä mistä Nubya on saanut tuhat elämää ja miten hän tuntee Paun äidin? Ja mitä ihmeen salaisuutta vanhemmat eivät suostu kertomaan Paulle?

Tuntuu todella vaikealta kertoa mitään Enorannan teoksesta, koska siinä on niin paljon kiinnostavaa sisältöä, mutta kuitenkin sitä haluaa olla paljastamatta liikaa. Tuntuu, että Tuhatkuolevan kiroukseen on mahdutettu kaikki se, mikä nykyään repii ihmisiä kannattaja-vastustaja-asetelmiin. Runsaudesta huolimatta teos ei ole sillisalaatti vaan huikean hieno, ehjä ja tasapainoinen, kerta kaikkiaan taitavasti kirjoitettu romaani. Tuhatkuolevan kirouksessa ei esimerkiksi ole mitään kummallista kahden saman sukupuolisen ihmisen suhteessa, ajelemattomat sääri- ja kainalokarvat eivät herätä kummeksuntaa ja on itsestäänselvyys, että jos puu on ollut välttämätön kaataa, sen tilalle kasvatetaan heti uusi taimi. Kaikki Ötkyjä lukuun ottamatta kunnioittavat luontoa ja eläimiä, ja Enoranta kuvaa luontoa todella kauniisti. Tämä on yksi luontoon liittyvä lempilainaukseni: - - sillä minä ymmärsin heti, että metsä oli kokonaisuus. Se oli perhe. Sen osia ei voisi erottaa toisistaan niin kuin ei minuakaan äidistä, isästä ja Tristinistä. Linnut ja ötökät kuuluivat metsälle ja metsä niille, ja se kuului sienille ja madoille ja tuulelle ja ne sille, se hengitti maailmaa valtavilla keuhkoillaan, ja minua huimasi.

Tuhatkuolevan kirous -romaanissa mielikuvitus on monipuolinen ja houkutteleva irtokarkkipussi. Kuun rinnalla auringon peittää myös muu ja lehmien tavoin laitumella käyskentelevät mohmat. Vaikka fantasiaelementtejä on paljon, olin yllättynyt siitä, miten helposti sujahdin teoksen maailmaan enkä edes huomannut sellaista oloa, että olisin jollain tapaa epämukavuusalueellani. Ehkä tämä johtuu siitä, että kiinnyin Pauhun ja moneen muuhunkin henkilöhahmoon ja ylipäänsä rakastin Enorannan luomaa maailmaa. Kirjan kieli heittää iloisia kärrynpyöriä ja maistuu piristävän kirpeältä; kieli on kaikin puolin miellyttävää ja kekseliästä. Lisäksi Paun kasvu tytöstä nuoreksi naiseksi ja seksuaalisuuden herääminen kuvataan taidokkaasti ja uskottavasti.

Tuhatkuolevan kirous sopii nuorelle, joka on kokenut lukija. Se ei kuitenkaan ole pelkästään nuortenkirja vaan sopii loistavasti luettavaksi myös aikuiselle lukijalle. Ja kovasti toivonkin aikuisten lukevan teoksen, sillä Enoranta nostaa esille monia tärkeitä teemoja.


Helmet-lukuhaaste 2019 / 13. Kotimainen lasten- ja nuortenkirja

Anni Polva: Me tytöt

Me tytöt, Anni Polva.
Karisto 2015
(ilm. ensimmäisen kerran v. 1946 nimellä Me tytöt opiskelimme)
153 s. 

Anni Polvan syntymästä tuli tammikuussa kuluneeksi sata vuotta. Juhlavuoden kunniaksi Karisto julkaisi uusintapainokset teoksista Me tytöt ja Rakasta minua hiukan! sekä sähkökirjana Tiina ja mummo. En itse kuulu heihin, jotka kahmivat pienenä tyttönä Tiina-kirjoja. Omistin kyllä yhden, Tiina ei pelkää, ja jonkun lainasin kirjastosta, mutta joku kipinä minun ja Tiina-kirjojen välillä jäi syttymättä. Kun kirjastosta löytyi uusintapainos kauppaopiston opiskelijoista, päätin kokeilla, miltä Polvan kynänjälki nyt tuntuisi.  

Viimeinen tunti oli kansantaloutta. Ennen opettajan tuloa vallitsi luokassa elämä kuin maailmanlopun edellä. Joku paukutti pulpetin kantta, toinen pauhasi täyteen ääneen päivän läksyjä, kolmas metelöi muuten vain. Pekka väitti, että Maija unisine silmineen muistutti veden puutteessa olevaa kukkaa, ja pisti kourallisen ikkunalaudalta koppaamaansa lunta hänen niskaansa juuri kun johtaja astui luokkaan. Maija, joka ei huomannut tulijaa, päätti antaa pahantekijälle oikein isän kädestä ja pamautti kansantalouden hänen päähänsä. Opettaja katseli vaiti näytelmää, oli sitten hämmästyvinään sydänjuuriaan myöten ja huudahti:

- Hyvänen aika, ihmeitten aika ei ole tosiaankaan ohi, koska Maija-tyttökin alkaa välittää pojista!

Me tytöt ilmestyi vuonna 1946 nuortenkirjana nimellä Me tytöt opiskelimme. Teos kuvaa 40-luvun opiskelijaelämää, jossa huonetoverit Maija ja Anja aloittavat viimeisen vuotensa kauppaopistossa. Töitä on huhkittava paljon, minkä vuoksi tyttöjen yöunet usein jäävätkin kolmeen tuntiin. Tunnollisetkin ahertajat kuitenkin juhlivat mielellään, ja juhliahan riittää. Opiskelijat joutuvat välillä kiperiinkin tilanteisiin, joista yritetään selvitä yhteisvoimin. Opiskeluvuoden kohokohtana siintää matka Helsinkiin, minkä jälkeen koittaa peläytyin hetki: viimeiset tentit, jotka ratkaisevat tulevaisuuden suunnan.

Keskeisin opiskelijoista on Maija, itsevarma ja ahkera tyttö, joka saa monen pojan silmät kääntymään puoleensa. Etenkin vauraan perheen poika, Pekka, yrittää sinnikkäästi olla herrasmiehenä ja tuppautuu Maijan seuraan tuon tuostakin. Maija pysyy hänelle kuitenkin tiukkana: pojat ovat vain suunnitelmien tiellä, sillä jonain päivänä tytöstä tulee vielä kauppaneuvos. Maija on hahmona mainio, uuden ja rohkean tytön esikuva, joka ei tyydy harmaantuneisiin perinteisiin vaan haluaa menestyä ja luoda uraa siinä missä miehetkin. Hän antaa piupaut heti alkusivuilla ratavahdin puheille tulevaisuudesta äidin apulaisena tai rikkaasta herrasta, joka elättäisi vaimonsa. Muu henkilökuvaus jää lyhyessä teoksessa pintapuoliseksi ja hillitympi Anja huonetoverinsa varjoon. 

Me tytöt on lämminhenkinen tuulahdus opiskeluelämän historiaa. Koulunkäynti on hikistä työtä ja kotitehtävien pino huojuu valtavana joka ilta, opettajat kysyvät kiperiä kysymyksiään puhujakorokkeillaan seisten, pojille löytyy tupakkahuone ja välituntisin vahtimestarilla on lupa myydä opiskelijoille muun muassa savukkeita, kaljaa ja omenia. Vaikka juhlat venyvätkin nuorilla myöhään, alkoholia ei nauti kukaan vaan nuoret esittävät runojen lausuntaa ja näytelmiä sekä tietenkin tanssivat. Niinpä väsymyksestä huolimatta voi varhain seuraavana aamuna lähteä vaikka hiihtämään. Polvan opiskeluelämän kuvaus ainakin tuntuu aidonoloiselta: opiskelihan hän itsekin aikoinaan kauppaopistossa. Huumori hersyy ja kipakka dialogi kuljettaa tarinaa melko sujuvasti eteenpäin. Aluksi dialogi vaati kuitenkin totuttelua, sillä ihmisten vanhahtava tyyli puhua toisilleen tuntuu nykylukijalle kankealta. Välillä lukeminen sen sijaan seisahtuu joidenkin itselle vieraiden sanojen kohdalla, kuten konttokurantti.

Polvan teos jättää lukijan hyvälle ja energiselle tuulelle. Minulle Me tytöt toimi kevyenä välipalana, josta yksityiskohdat unohtuvat nopeasti mutta josta painuu mieleen koulukuvaus ja  vahva elämänmaku. Suosittelen etenkin tyttökirjallisuuden ystäville mutta myös heille, jotka haluavat aikamatkata entisajan opiskelijaelämään. 

Teoksesta ovat kirjoittaneet myös Annami ja Sara.