 |
| Kissani Jugoslavia, Pajtim Statovci. Otava 2014. 286 s. |
Kissa pysähtyi pienen matkan päähän. Se katsoi hienovaraisesti - viettelevästikin - toisen olkansa yli suoraan silmiini. Se viittilöi tassullaan minua seuraamaan, iski samalla tavalla silmää kuin baarin miehet ja katosi vielä kertaalleen kulman taakse.
En oikein tiedä, mistä aloittaa. Kirjoitan, deletoin, kirjoitan, deletoin. Ehkä pitäisi mennä vain suoraan asiaan, niinhän Pajtim Statovcikin tekee esikoisteoksessaan Kissani Jugoslavia (Otava 2014). Lukija lätkäistään suoraan keskelle miesten kiihkeitä chat-keskusteluja, suoraan halujen aalloille. Alku on kainostelematon ja terävä, mutta pohjimmiltaan kaiho. Teoksen ihmiset ovat hukassa: vieraalla maaperällä, vieraina itseltään.
Kissani Jugoslavia on niitä teoksia, jotka jäävät vaivaamaan mieltä pitkäksi aikaa vielä lukemisen jälkeen. Minua kiinnosti niin lukiessani kuin nyt jälkeenpäinkin etenkin kaikki ne teoksessa kuhisevat käärmeet ja kissat sekä niiden symbolinen merkitys. On kiinnostavaa miettiä, onko esimerkiksi kissojen eri väreillä jokin merkitys, eri käärmelajeilla ja käärmeen kulloisellakin käytöksellä. Teoksen alussa nuorukainen nimeltään Bekim hankkii itselleen boakäärmeen, joka ehkä voi viitata seksuaalisuuden löytymiseen. Ensimmäinen hetki kotona käärmeen kanssa toi vahvasti mieleeni miehen ja peikon Johanna Sinisalon teoksessa Ennen päivänlaskua ei voi, jossa Bekimin tavoin ihmisiä karttava mies hoivaa löytämäänsä otusta. Käärme, myös syntien ja Saatanan symboli, on ryöminyt aikoinaan pikkuisen Bekimin uniin ja aiheuttanut myös hänen perheelleen vaivaa. Kissaa sen sijaan pidetään ainakin itsenäisyyden symbolina. Vastauksia Statovci ei anna, joten kukin lukija voi tehdä lukemastaan omia päätelmiään.
Statovcin esikoisteoksessa kulkevat rinnakkain paitsi Bekimin ääni myös hänen äitinsä Eminen. Kumpikin ääni kulkee tarinassa vaivattomasti, toisiaan täydentäen ja kummallekin annetaan yhtä paljon tilaa. Molemmat henkilöhahmot ovat uskottavia ja mieluisia, tosin loppua kohden Eminen ääni alkoi mielessäni haipua ohuemmaksi. Toisaalta syynä voi olla se, että alun nuori Emine kiinnosti minua hieman enemmän, koska hänen kauttaan tuotiin esille monia kiinnostavia seikkoja albaanien perinteistä, tavoista ja uskomuksista.
Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon voittanut teos sisältää valtavan kattauksen erilaisia aiheita olematta kuitenkaan sekametelisoppa. On homoseksuaalisuutta, maahanmuuttajia, sodan tieltä pois kotimaastaan muuttajia, vanhempien ja lasten välisiä suhteita ja vaikka mitä muuta. Siitä huolimatta mikään ei tunnu ylimääräiseltä vaan jokaisella on paikkansa teoksen sävelkulussa. Lisäksi Statovcin kieli on nautinnollista luettavaa. Se ei maistu liialliselta yrittämiseltä, jolloin lopputulos voisi olla tökkivä ja äitelä. Hän ei kylvä kekseliäitä kielikuvia jatkuvasti vaan annostelee niitä onnistuneesti silloin tällöin. Alla oleva lainaus on yksi lemppareistani. Mikä tunnelma ja sanojen isku!
Kuolema oli vaatteet ihmisen yllä, ja koko kaupunki oli kääriytynyt tuhkaan upotettuihin liinavaatteisiin, se yski muurauslaastia ja suihkutti ympärilleen aavemaista sumua, ja se oli niin lähellä, että koko elämä muutti olemustaan: se ei ollut enää ainutkertainen matka vaan lyhyt viilto, neulanpisto sormenpäässä, puukonisku hämärällä kujalla, eikä mikään siinä ollut ainutkertaista.
Kissani Jugoslavia ylsi voimalla viime vuonna lukemieni kirjojen parhaimmistoon. Se on rohkeasti omaperäinen teos, jossa on ripaus maagisuutta arkista kuvausta värittämässä. Teos jättää jälkeensä paljon kysymyksiä mutta myös kissankarvoja ja irronnutta käärmeennahkaa.
Muualla esimerkiksi: Luettua, Reader, why did I marry him?, Lukuneuvoja, Amman lukuhetki ja Kirsin kirjanurkka.
