 |
| Musta rakkaus, Väinö Linna. Wsoy 2010 (ensimmäinen painos 1948). 208 s. Pokkari. |
Rakkaus on aina ja kaikkialla samanlaista. Se on hulluuden muodoista miellyttävin mikäli siihen ei liity mitään sivumakuja, jotka tekevät sen toisinaan hyvinkin katkeraksi.
Myönnänpä heti alkuun, että vielä kuukausi sitten en tiennyt Väinö Linnalla olevan romaania nimeltään Musta rakkaus. Aika usein sitä tietää kirjailijalta ne merkittävimmät teokset, jolloin muu tuotanto jää syrjään. Täällä Pohjantähden alla on suurimpia kirjarakkauksiani, kun taas se toinen tunnettu teos, jonka filmatisointi pyörii aina itsenäisyyspäivänä, kuuluu niihin kirjoihin, jonka myöntäminen lukemattomien joukkoon aina nolostuttaa (tähän tulee toivottavasti muutos heinäkuuhun mennessä erään haasteen tiimoilta!) Kun ystäväni kertoi työpaikkansa lukiolaisten usein lukevan ohuempaa Linnaa, Mustaa rakkautta, päätin oitis tutustua kyseiseen teokseen. Niin joululomani alkoi nuorten traagisella rakkaustarinalla.
Rakkaus lepattaa kahden nuoren ihmisen sydämessä, Marjatan ja Paulin. He istuvat hieman ujostellen Pyynikillä ensitreffeillä. Tilanne on sikäli erikoinen, että nuoret ovat eri yhteiskuntaluokista: Marjatta on työläinen ja Pauli insinööriksi opiskeleva. Kun Pauli sitten kosii, on Marjatan isä mielissään siitä, että tytär pääsee hyviin naimisiin ja että hän itse voi hieman leveillä työkavereilleen. Kaikki vaikuttaa ruusunpunaiselta, mutta Marjatan mieltä painaa salaisuus, jota hän ei uskalla paljastaa Paulille. Kunnes erään tapahtuman myötä ruusunpuna kalpenee. Lopulta jäljelle jää vain musta rakkaus, hiillos siitä, mitä se joskus oli.
Väinö Linnan toinen teos ei aiheuttanut vou-efektiä, sillä juoni on arvattava eikä se ole kovin erikoinen. Se, miten eri yhteiskuntaluokissa olevien nuorten rakkauteen on aikoinaan suhtauduttu, jää vähäiseksi. Linna keskittyy sen sijaan enemmän tarkastelemaan nuorten rakkauden puhkeamista ja hyvin kipeää mustasukkaisuutta. Marjatan sisällä painavan salaisuuden luoma ahdistus tuntuu lukijassa saakka. Kun salaisuus paljastuu Paulille, tämän tunteet heilahtelevat rajusti ääripäästä toiseen: mies saattaa säikähtää äkillistä raivokohtaustaan ja ihmetellä käytöstään. Lukija ei voi kuin toivoa, että Marjatta jättäisi miehen. Musta rakkaus on täysin sovitettavissa tähän päivään, sillä samankaltaisia traagisia kohtaloita, joihin mustasukkaisuus syöksee, uutisoidaan edelleen.
Jos Marjatan pää ei olisi ollut painautuneena tyynyn, niin ettei hän nähnyt Paulin kasvoja, olisi tyyttö luultavasti paennut. Sillä miehen ilme ei enää ollut täysijärkisen ihmisen ilme. Silmät pyörivät villisti, suusta pursui vaahtoa ja kasvot olivat luonnottomasti vääristyneet.
En yhtään ihmettele ystäväni sanoja siitä, että nuoret pitävät tästä Linnan teoksesta. Paitsi että keskiössä on nuorten rakkaus, teos on kieleltään helppoa ja sujuvaa. Linnaa aiemmin lukeneet tunnistavat kielessä myös kirjailijalle ominaista tyyliä. Nautin dialogista, jossa murre kukoistaa ja joka luo henkilöhahmoille tunnistettavat äänet. Etenkin Marjatan isän, Artun, hieman lapsekkaat ja höpsöt vuoropuheet hymyilyttivät: - An soida vaan. An soida vaan. Kyllä Lutviiki kaljaa tuo. Ei Arttu olekkan mikään sahapukki. Kattos nyt tota jalkaa. Kattos ny. Meinaan, siinä on menemisen iloo. Henkilöhahmot ovat ne, jotka säilyvät varmasti mielessä pitkään.
Muualla: Sinisen linnan kirjasto, Koko lailla kirjallisesti, Tarukirja ja Lukuneuvoja.
