 |
| Lumen taju (Frøken Smillas fornemmelse for sne), Peter Høeg. Tammi 2001 (ensimmäinen suomenk. painos 1993, tanskankielinen alkuteos 1992). suom. Pirkko Talvio-Jaatinen. 487 s. |
Se on kuin suuri, aukea maisema. Horisontti. Sitä kohti vaeltaa ja se siirtyy sitä mukaa kauemmas. Juuri se on Grönlanti, se mitä ilman en voi olla.
Hilejäätä, sohjojäätä, pannukakkujäätä, hikua eli kiintojäätä, jäämurikoita. Niin paljon erilaistä jäätä, lumesta puhumattakaan, että pelkkä ajatuskin alkaa hytisyttää. Lumen taju, tanskalainen klassikko, ei kuljeta lukijaa kirpsakkaan pakkassäähän, jossa lempeät lumihiutaleet tanssahtelevat kohti maata vaan keskelle sakeinta ja armottominta lumipyryä, sinne, minne on helppo eksyä ja minne totuus on helppo piilottaa. Smilla Jespersen, Tanskassa asuva grönlantilainen, tuntee lumen läpikotaisin. Kun hänelle tärkeä naapurinlapsi, kuusivuotias Esajas, menehtyy pudottuaan kerrostalon katolta, Smillan lumen taju herkistyy. Oliko tapaturma sittenkään pelkkä onnettomuus? Smilla alkaa tutkia tapausta, joka kuljettaa hänet lopulta Grönlantiin, jään ja lumen valtakuntaan.
Lumen taju on tiheätunnelmainen, ja sen ympärille on kääriytynyt sankka mystisyyden verkko. Tunnelma on kuin kuminauha, jota vedetään ja joka kiristyy koko ajan. Lopulta sitä on venytetty äärimmillään ja se kimpoaa salamannopeasti kohti, jättää ikävän ruhjeen niihin, jotka eivät ehtineet juosta tarpeeksi kovaa pakoon. Luen harvoin teoksia, joissa ratkotaan rikoksia. En jotenkin vain innostu niistä. Lumen taju kuitenkin onnistui tarraamaan minut otteeseensa ja lujasti tarrasikin, sillä aina, kun minulla oli pienikin mahdollisuus lukea, nappasin kirjan käsiini. Koska ihastuin palavasti Kööpenhaminaan pari vuotta sitten, ilahduin kovasti siitä, että sain lukiessani palata tuttuihin paikkoihin. Lisäksi Høegin kieli on sujuvalukuista, omaperäistäkin. Høeg on saanut kuitenkin kritiikkiä oudoista, liian filosofisiin sfääreihin lennähtävistä osuuksistaan, joita itsekin lukiessani tunnistin ja ihmettelin. Kuitenkin teoksessa on myös onnistuneita, hyvällä tavalla erikoisia ja mieleenpainiuvia kuvauksia, kuten esimerkiksi tämä:
Kylkiluut ovat planeettojen suljettuja ellipsiratoja, joiden polttopisteet ovat sternumissa, rintalastassa, kuvan valkoisessa keskustassa. Keuhkot ovat linnunradan harmahtavia varjoja avaruuden mustalla lyijyvarjostimella. Sydämen tumma hahmo on loppuun palaneen auringon tuhkapilvi. Suolien utuiset hyperbelit ovat irtirevittyjä asteroideja, avaruuden kulkureita, satunnaista kosmista tomua.
Ollessani teoksen puolivälissä jätin Smillan pariksi viikoksi, kun keskityin lukupiirin kirjaan. Paluu Lumen tajun hektiseen maailmaan ei ollutkaan tauon jälkeen enää helppoa. Kun Kööpenhamina jää taa ja Smilla matkaa Grönlantiin, kiinnostukseni alkaa hiljalleen hiipua. Huomaan, että teokseen tarttuminen on aina vain vaikeampaa ja lukeminen puuduttavaa. Lopulta Lumen tajusta muotoutuu tammikuinen projektini, jota yritän vain saada päätökseen. Yksi ongelmistani on sama kuin Marilellalla: henkilöitä alkaa vilistä niin paljon etten pysy mukana, kuka on kuka. Ehkä teosta lukiessa olisikin ollut kannattavaa kirjoitella henkilöitä ja heidän merkityksiään muistiin... Lisäksi loppupuolen tapahtumat ja käänteet alkavat maistua epäuskottavilta ja pitkitetyiltä. Juonen seuraaminen ei kärsinyt, vaikka hypin muutamia kohtia yli. Smilla alkoi tuntua yhä enemmän toimintaelokuvan sankarittarelta, joka juoksee sinne tänne muutamia naarmuja ihollaan ja onnistuu ketterästi kerta toisensa jälkeen livahtamaan takaa-ajajiltaan. Itse lukijana yritin vain puuskuttaa perässä, sillä halusin ärinästäni huolimatta saada tietää, miten kaikki ratkeaa. Ja aikamoinen vyyhti lopulta aukeaakin, ei kannattanut luovuttaa. Silti teos jättää ristiriitaisen olon, koska toisesta puolesta pidin, toisesta en enkä jäänyt kaipaamaan Smillaa. Ainoastaan Tanskan kaipuu jäi.
Osallistun tällä Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen. Lumen tajusta ovat kirjoittaneet myös Aletheia, Sonja ja Salla.
