Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat

Taivaalta tippuvat asiat, Selja Ahava.
Gummerus 2015. 222 s.
Kansi: Jenni Noponen.
Arvostelukappale.

Kyllä minä olen nähnyt, miten isä välillä vilkaisee taivasta. Ikään kuin se tarkistaisi jotain. Se menee ulos ovesta kävelläkseen autolle, mutta pari askelta otettuaan se katsoo ylös. Se on vain hetken pysähdys. Sitten se jatkaa matkaa taas. Ja joskus, kun aurinko menee pilveen ja valo muuttuu, se katsoo ylös, että mitä taivaalla tapahtuu. Mutta se oli vain pilvi.

Satuin vappuna kuulemaan radiosta haastattelun, jossa suomalaisnainen muisteli vuottaan 2008; tuolloin hän oli Meksikossa ja jäi sattumalta taivaalta putoavan lentokoneen alle. Turmassa kuoli monia ihmisiä, mutta nainen jäi ihme kyllä henkiin. Olin jo aiemmin ehtinyt lukea loppuun Selja Ahavan teoksen Taivaalta tippuvat asiat (Gummerus 2015), jonka haastattelu palautti mieleeni. Ahavan teoksessa ihmiset eivät aina ole yhtä onnekkaita kuin kyseinen nainen. Taivaalta tippuva jäälohkare halkaisee tytön äidin pään, salama sihahtaa viidesti samaan mieheen ja yksin asuva nainen korkkaa loton pääpotin kahdesti. 

Teos jakautuu neljään otsikkoon: Seinään haudattu tyttö, Hamish MacKayn viisi salamaa, Merenneito loiskii ja Sen pituinen se. Ensimmäinen ja viimeinen kerrotaan tytön, Saaran, suulla. Nämä luvut olivat eniten mieleeni, sillä lapsen näkökulma on herkin. Yhtenä päivänä sitä kuuntelee äidin sepittämää satua, toisena tulee kotiin, valmiina halaukseen mutta ei näekään äitiä enää koskaan, enää äiti ei astele karvatöppösissään ja isän isossa villapaidassa pitkin taloa. Jäljelle jäävät vain kysymykset, joita kuka tahansa tragedian kohdannut pyörittelee päässään: miksi, miksi, miksi. Miksi juuri meidän perheen äiti? Miksi taivaalta ylipäänsä tippui jäälohkare? Miksi se ei pudonnut edes muutamaa metriä kauemmas? Saaran lapsenmieli on ikään kuin jumissa ja yrittää muistaa äidin ja nimenomaan oikein: Mutta minä en halua muistaa äitiä huonosti. - - Sellaisena kuin äiti oli tavallisesti. Saara on myös huolissaan isästä, joka on särkynyt ikään kuin jäälohkareesta olisi osunut jotain hänenkin päälleen: Isällä on reikä päässä ja suolakimpale rinnassa, nyt se hapertuu. Isä ei tunne enää mitään, ei kylmää, ei kuumaa ja vuotaa. 

Ilman loppua ei ole tarinaa, mutta en minä tällaista loppua halua. 

Miksi-kysymykset risteilevät myös Saaran Anni-tädin ja Hamish MacKayn päässä. Anni-täti voittaa loton pääpotin ja ostaa valtavan kartanon, jota hän ryhtyy asumaan talovanhuksen ehdoilla. Ahava herättää teoksessaan talot henkiin. Siinä missä Saara-tyttö asuu keskeneräisessä Sahanpurutalossa, jota nuoruudensa takia täytyy oikoa ja paikkailla, hoivata ja huoltaa, on Anni-tädin kartano jo valmis: se pärjää jo omillaan. Kartano elää vuodenaikojen mukaan, ja asukkaan on sopeuduttava sen rytmiin, ääniin ja tahtoon. Kun leskenlehdet puhkeavat, kartano napisee ja paukkuu ennen kuin kummitusäänet katoavat. Kun talvi koittaa, pakkasrouva huurustaa ikkunaruudut ja valtaa itselleen ne huoneet, joita täti ei jaksa pitää lämpimänä.

Anni-täti aloittaa kirjeenvaihdon Hamish MacKayn kanssa sen jälkeen, kun Anni vaipuu useiksi viikoiksi vuoteeseen voitettuaan lotossa toistamiseen. Voitto ei enää ole onni. Se on kääriytynyt suruhuntuun, jota painaa syyllisyys. Miksi juuri minä saan näin paljon onnea? Mitä saan tuntea, tehdä tai sanoa muille? Annin ja salaman iskuista viidesti selviytyneen miehen kirjeenvaihto toi mieleeni teoksen Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Entuudestaan tuntemattomat ystävystyvät, ja heidän elämänsä liikahtavat kohti jotain uutta ja saavat uusia merkityksiä. 

Ahavan kynänjälki on surumielistä ja koskettavan kaunista. Siinä on silmäkulmassa kiiltävän kyyneleen herkkyys ja sydänalaa raskaana painava kaipaus. Kaikista parhaiten tämä välittyy lapsen näkökulman kautta. Loppupuolella teosta Ahava luo tarinaan ihokarvoja puistattavaa aavemaisuutta, esimerkiksi kun murrosikään kasvanut Saara näkee toistuvasti painajaisia: Pimeys on mustaa, mutta sen takana on harmaata. Viiva kaartuu ja saa lopulta hahmon. Se ei olekaan ovi, se on pitkä ja hoikka hahmo, joka leikkaa itseään irti. Se itse on se reikä. Reikä on irrottanut itsensä pimeydestä ja nyt se lähtee liikkumaan. 

Taivaalta tippuvat asiat päättyy hulvattoman erikoiseen tapahtumaan ja toivon kipinään. Loppu on kuin lohduttava käsi surevan olkapäällä. Elämä kuljettaa, kaikesta huolimatta.

Ahava vaikutti minut teoksellaan niin vahvasti, että täytyy ehdottomasti lukea hänen esikoisteoksensakin vielä joskus. Taivaalta tippuvat asiat on kertakaikkisen hieno. Toivon sydämestäni, että moni lukija sen löytää ja lukee. 

Ahavan teoksesta ovat pitäneet muutkin. Arvion ovat kirjoittaneet muun muassa Arja, Mai Laakso, Katja, Kirsi ja Minna.