 |
| Sinun kirjeesi (Pismovnik), Mihail Šiškin. Wsoy 2012 (venäjäksi 2010). suom. Vappu Orlov. 361 s. Aikamme kertojia -sarja. |
Minkä tähden suudelmat aina säästetään kirjeen loppuun?
Minä suutelen sinua nyt heti, ja joka paikkaan!
Kirjeisiin painettuja suudelmia, sanoista huokuvaa kaipuuta ja ikävää. Sota on repinyt nuoret rakastavaiset, Aleksandran ja Vladimirin, erilleen toisistaan. Vladimir taistelee rintamalla, mutta heti tilaisuuden tullen hän kirjoittaa rakastetulleen. Kirjeisiin hän suoltaa paitsi ikäväänsä myös niitä haavoja, joita rintamalla tapahtuneet karmeudet ovat hänen sydämeensä raastaneet. Aika pian kirjan alkupuolella kotipuoleen saapuu kirje, jossa kerrotaan Vladimirin kaatumisesta. Kirjeenvaihto ei kuitenkaan lopu vaan jatkuu. Aleksandra yrittää jatkaa elämäänsä, mutta rakastetun kuolema on vain alkutahti sille, mitä elämä häneltä vielä vie pois.
Joskus minä en ole oma itseni, rakas kulta, ja tarvitsen sinua löytääkseni itseni uudelleen, saadakseni itseni takaisin palautuakseni. On saatava kiinni jostain todellisesta, ja minä tarraan kiinni sinuun.
Sinun kirjeesi on herkkä teos siitä, miten läheisen kuolema saattaa vaikuttaa ihmiseen, mitä kuolema on ja miten siihen voisi suhtautua. Aleksandran ja Vladimirin yhdessä rakennetut toiveet, haaveet ja pilvilinnat romuttuvat ja muuttuvat maan tomuksi. Aleksandra itse käynee kirjeenvaihtoa itsensä kanssa Vladimirin kuoleman jälkeen: Jos kirjoitan, elän ja Mitä kauemmin sinä olet poissa minun viereltäni, sitä suurempi osa minua sinusta tulee. Välillä en itsekään ymmärrä, mihin sinä päätyt ja mistä minä alan. Vielä kerran rakastavaiset kuitenkin kohtaavat.
Kaikki oleva ja ohimenevä heijastaa valoa. Se valo kulkee sanojen läpi niin kuin lasin läpi. Sanat ovat sitä varten että päästäisivät valon lävitseen.
Sinun kirjeesi on ensikosketukseni merkittävimpiin Venäjän nykykirjailijoihin lukeutuvan Šiškinin tuotantoon. Sinun kirjeesi ei ole helppo kirja, mutta sitä ei ole kuitenkaan syytä säikähtää. Alussa vei hieman aikaa ennen kuin ymmärsin, kumpi kirjoittaja on missäkin kirjeessä kyseessä; toiseen kun viitataan ainoastaan pronominilla sinä eikä kirjeiden lopussa mainita lähettäjän nimeä. Pikku hiljaa rakastavaisten oma tyyli alkaa kuitenkin tulla tutuksi ja tunnistaminen helpottuu, vaikka silloin tällöin täytyikin palata taaksepäin virkistämään muistia. Myös kirjemuoto luo oman haasteensa, koska kirjeet saattavat olla paikoin luonnottomankin pitkiä.
Vaikka lukeminen välillä kangertelikin, onnistuu teos kuitenkin pitämään otteessaan. Minua miellytti erityisesti Šiškinin kuulas kieli, joka luo koskettavan vastakohdan elämän päätepisteelle, kuolemalle. Jos Šiškinin kieltä pitäisi verrata maisemaan, se olisi loppukesäinen ilta laiturinnokassa, kun ilmassa aistisi syksyn tunnun, järven pinnalla tanssisi usva ja sen tyyntä pintaa halkoisi yksinäinen kuikka. Vaikka kesä olisi loppumassa, maisema lohduttaisi ja valaisi katsojaan uskoa; niin tekee myös Šiškinin kieli. Lukiessa mielen valtaa syvä rauha. Teoksesta voisi poimia loputtomiin filosofisia sitaatteja elämästä: Rakkaus ei kaipaa todistuksia vaan ilmauksia.
Kun teoksen kannet sulkee viimeisen kerran, on mykkä olo. Sellainen, että on juuri lukenut jotain todella upeaa ja koskettavaa.
Šiškinin uusin teos, Neidonhius (Wsoy 2015), on blogistaniassa tällä hetkellä blogatumpi. Toivottavasti moni löytäisi myös tämän kirjailijan aiemmin suomennetun teoksen. Muutama arvio kuitenkin löytyy: Erja, Marissa Mehr ja Nanna.
