 |
| Jänis jolla on meripihkanväriset silmät, Edmund de Waal. (The Hare with Amber Eyes. A Hidden Inheritance). Schildts & Söderströms 2013 (englanniksi 2010). suom Virpi Vainikainen. 341 s. + kuvaliitteet. |
Kokoelma, talo ja perhe hajoavat. Näin alkaa särkyminen, kun arvoesineet viedään, ja perheen esineistä - tutuista, rakastetuista, paljon käsitellyistä - tulee tavaraa.
En tiedä, olisinko koskaan löytänyt de Waalin teosta, ellei sitä olisi valittu lukupiirissä luettavaksi. Tuskin olisin. Se olisi ollut valtava sääli, sillä, kuten takakannessakin todetaan, Jänis on mestariteos. Se, jos mikä asettaa aikamoiset paineet kirjoittaa lukukokemuksestaan mitään järkevää - jos edes jotain, pienen pienen murusen. En yritäkään sanoa paljoa, ainoastaan oleellisimman. Ja sen jälkeen toivoa, että mahdollisimman moni tarttuisi tähän ainutlaatuiseen helmeen.
Ennen kansien avaamista en oikein tiennyt, mitä odottaa. Teoksen nimi ei anna suurempia vihjeitä enkä ymmärtänyt, mitä ihmettä takakannessa mainitut netsuket olivat. Kertoisiko teos ainoastaan niistä? Jos, niin jaksaisiko teos säilyttää mielenkiintoni loppuun saakka?
Joskus on hyvä vain katsoa, minne tuntematon vie. Avata kannet ja sukeltaa tekstin aaltoihin.
Jänis jolla on meripihkanväriset silmät on Ephrussin suvun tarina. Edmund de Waal perii isoenoltaan 264 erilaista netsukea, puisia ja norsunluisia figuureja. On esimerkiksi nukkuva palvelija, apina ja poikanen, ratsastava pappi, seisova sotilas, alaston nainen ja mustekala, kolme sammakkoa lehdellä sekä lootuksenlehdelle kiertynyt käärme. Edmund lumoutuu netsukeista, niiden yksityiskohdista, ja haluaa selvittää, ketkä niitä ovat koskettaneet, pidelleet hellästi käsissään ja sivelleet. Haluan tarttua ovenkahvaan, painaa sitä ja tuntea, että ovi aukeaa. Haluan astua jokaiseen huoneeseen, jossa tämä esine on elänyt, tuntea sen tilan, tietää mitä tauluja seinillä on ollut ja kuinka valo lankeaa ikkunoista. Ja haluan tietää, kenen käsissä se on käynyt, mitä siitä on ajateltu ja mitä tuntemuksia se on herättänyt - jos mitään. Haluan tietää, mitä se on nähnyt. Alkuun pääseminen on usein hankalaa ja niin se on Edmundillekin. Riittäisivätkö isän antamat vähäiset materiaalit netsukeiden tarinan tutkimiseen? On kymmenen valokuvaa, kaksi mapillista kirjeitä Post-it-lappuineen, sukupuu (joka helpottaa huomattavasti lukijaa), Wiener-klubin jäsenkirja ja muovikassillinen Thomas Mannin romaaneja muistiinpanoineen. Edmund ei kuitenkaan lannistu. Otan netsuket taskuun ja lähden matkaan. On aika seurata Edmundia 1800-luvun Pariisiin, Wieniin, 1900-luvun Tokioon, Odessaan ja viimein Lontooseen.
Jänis on temmoltaan hidas ja vaatii aikaa. Se on niin intensiivinen, että teosta ei kannata yrittää ahmia liikaa kerralla. Eikä teos jää yöpöydälle, vaan se matkaa koko ajan lukijan mielessä mukana arjen askareissa. Siinä on väkevyyttä, jonka maku jää pitkäksi aikaa suuhun, siinä on herkkyyttä, joka kirveltää silmiä ja saa kyynelkanavat aukeamaan. Kieleltään teos on toteavaa. De Waalille selviää äärettömän surullisiakin asioita, mutta hän ei silti tuomitse ketään. Hän säilyttää asiallisuutensa ja ilmaisee tunteensa niin vähäeleisesti, että se riipaisee lukijaa.
Jänis painaa hellästi käpälänjäljen sydämeen. Eikä koskaan kulu pois.
Kirjeiden polttaminen panee minut miettimään, kuuluuko edes kaikkia asioita selvittää ja tuoda valoon. Miksi kuuluisi? Miksi säilyttää esineitä ja asioita, miksi arkistoida yksityiselämäänsä? Mikseivät kolmen vuosikymmenen keskustelut saisi haihtua saviuna ilmaan Tunbridge Wellsissä? Eihän kaikkea, mitä ihmisellä on hallussaan, tarvitse luovuttaa edelleen. Irti päästämällä voi saada lisää elintilaa.
Hiljattain Jäniksestä on kirjoittanut myös Kaisa Reetta. Lisäksi lukukokemuksestaan on kertonut Ulla, ja kenties ihan ensimmäisen blogiarvion teoksesta julkaissut Leena Lumi. Myöhemmin tällä viikolla arvionsa julkaisevat myös Sara ja Elina (muistutus itselleni: kirjoita aina kaikki muistiin kalenteriin, etenkin sovitut päivämäärät).
