Helsingin Kirjamessuilla 2014

Huikea viikonloppu Helsingin Kirjamessuilla on nyt takanapäin. Vietin messuilla lähes koko lauantain ja sunnuntain (25. - 26.10.) Olin oikeutettu bloggaripassiin, jolla pääsin vierailemaan ilmaiseksi messuilla kaikkina päivinä. Siitä lämmin kiitos Helsingin Messukeskukselle! Vaikka aamulla olisi nukuttanut kellon soidessa aikaisin, ropisivat unihiekat viimeistään, kun astelin monen muun junamatkustajan lailla kohti Messukeskusta. Tieni kuitenkin erkani ihmismerestä hetkeksi, sillä aloitin monen muun bloggarin lailla aamuni Bonnierin järjestämällä brunssilla (kiitos hienosta tilaisuudesta!). Aamupalaa nauttiessa saimme kuunnella, kun ihastuttava Ella Kanninen haastatteli kuutta eri kirjailijaa heidän uutuusteoksistaan. Valitettavasti en päässyt paikalle ihan tilaisuuden alkuun, joten en kuullut Maritta Lintusen haastattelua Hulluruoholasta (Wsoy) enkä Sinikka Nopolan teoksesta Ellan, Rampen ja Likan parhaista (Wsoy). Saavuin paikalle juuri kesken Jari Järvelän haastattelun teoksesta Särkyvää (Tammi). En ole aiemmin lukenut Järvelän teoksia, mutta uutukaisen myötä kiinnostus on herännyt, sillä teos on ollut pidetty blogistaniassa. 

Jar Järvelä ja Ella Kanninen.

Riina Kajavuori.

Jari Järvelän jälkeen haastatteluvuoroon pääsi Riina Kajavuori, joka on kirjoittanut klassikon Seitsemän veljestä tähän päivään. Wenla Männistö (Tammi) nousi samantien lukulistalle. Kajavuori suositteli teosta lämpimästi äidinkielen tunneille ja erityisesti lukiolaisille. 

Brunssin lopussa siirryttiin kansainvälisiin vieraisiin. Kirjamessujen tämän vuoden teemamaana oli Italia ja niinpä saimme tutustua Paolo Giordanon teokseen Ihmisruumis (Wsoy). Ella Kanninen vaihtoi sulavasti kielen italiaan ja keskustelua käytiin muun muassa teoksen kannesta ja mieslukijoista. Olen joskus vuosia sitten aloittanut Giordanon Alkulukujen yksinäisyyttä, mutta teos jäi silloin alkumetreille. Nyt kiinnostus heräsi ihan uudella sykkeellä.

Paolo Giardano.

Kim Lein.

Viimeiseksi Ella Kanninen haastatteli norjalaista Kim Leineä tämän teoksesta Ikuisuusvuonon profeetat (Tammi, Keltainen kirjasto). Olin kiinnittänyt kyseiseen romaaniin huomiota jo junamatkani aikana, kun teos pilkisti kanssamatkustajan kassista. Teoksessa liikutaan Grönlannissa, jossa myös Kim on asunut. Haastattelujen jälkeen saimme halutessamme kappaleet haastateltujen kirjoista sekä signeeraukset kirjailijoita. Sitten siirryinkin itse Messukeskukseen, jossa oli jo aikamoinen ihmishulina. 

Kirjabloggaajat olivat saaneet tänä vuonna oman sopen
Böknäsin osastolle. 

Sipe Santapukki, Toni Wirtanen, Ari Väntänen.

Aloitin keskustelujen kuuntelemisen Apulannan haastattelusta, josta tosin kuuntelin vain osan. Kun tajusin, että bändin jäsenet signeeraisivat seuraavaksi kirjaansa Apulanta -Kaikki yhdestä pahasta (Like) Suomalaisen kirjakaupan osastolla, minulle tulikin kiire etsiä teos käsiini. Ehdin juuri parahaksi signeerausjonoon ja voi hyvänen aika, millaisen onnenryöpyn koin, kun sain vaihtaa muutaman sanan ehkä vanhimman suosikkibändini jäsenten kanssa. Oih! Kyllä kelpasi pieni puna poskilla tepastella seuraavaa keskustelua kuulemaan.

Muumisarjakuvat olivat hyvin huvenneet.
Sunnuntaina hyllyssä oli ensimmäisestä sarjakuvakirjasta jäljellä
vain yksi kappale.

Helen Svensson, Sophia Jansson ja Baba Lybeck.

Koska vietetään Tove Janssonin satavuotisjuhlavuotta, oli Muumien luoja totta kai vahvasti esillä. Kuuntelin, kun Baba Lybeck haastatteli Helen Svenssonia ja Sophia Janssonia teoksesta Kirjeitä Tove Janssonilta (Schdilts & Söderströms). Siihen on koottu Toven kirjeitä aina 30-luvulta lähtien. Sophia mainitsi, ettei teosta lukiessa kiinnitä huomiota siihen, että lukee yksittäisiä kirjeitä vaan on kuin lukisi juonipitoista romaania, sillä kirjeet etenevät niin sujuvasti, katkeamattomasti toisiinsa. Keskustelu oli kaikin puolin lämminhenkinen ja antoisaa kuunneltavaa. 

Kuten viime vuonnakin, myös tänä vuonna kuuntelin palasen sellaista keskustelua, jota en ollut suunnitelmiini kirjannut. Satuin Suomalaisen kirjakaupan lavalle juuri, kun Duudsoneiden Hannu-Pekka "HP" Parviaista ja Jarno Laasalaa haastateltiin Duudsonit -Härmästä Hollywoodiin teoksen (Johnny Kniga) tiimoilta. Tottahan sitä täytyy oman kotiseudun poikia jäädä kuuntelemaan vaikkakin hetkeksi. 

Tommi Kinnunen. Harmi, kun minulla ei
ollut mitään, edes korttia, johon pyytää
nimmari!

Juha Roiha ja Saku Tuominen.

Iltapäivällä kuuntelin, kun Juha Roiha haastatteli Saku Tuomista tämän teoksesta Luova järkevyys eri tavalla, paremmin (Otava). Haastattelu oli kuin pieni stand up -tuokio, sillä Tuominen sai yleisön purskahtamaan nauruun useaan kertaan laukomalla hauskoja esimerkkitilanteita, joihin hän on törmännyt. Tuominen puhui luovuudesta, joka sanana tappaa ihmisten innostuksen, sekä siitä, miten helposti ihmiset keksivät esimerkiksi työelämässä tekosyitä, miksi vanhaa ei kannata muuttaa, vaikka se ei enää ollenkaan toimi.

Tuomas Kyrö.

Lauantaisen messupäiväni päätteeksi seurasin paneelikeskustelua aiheesta Kotimainen huumori kirjoissa, lavalla ja valkokankaalla. Haastateltavina olivat Tuomas Kyrö, Sinikka Nopola ja Pasi Heikura. Valitettavasti istumapaikkani oli kehno, joten en saanut hyvää kokonaista kuvaa kaikista panelisteista. Koska en kuullut Nopolaa aamun kirjallisella brunssilla, oli mukavaa päästä kuulemaan häntä nyt. Paneelissa keskusteltiin muun muassa murteiden luomasta huumorista sekä näkökulman merkityksestä. Kyrö korosti Mielensäpahoittaja-teoksissaan huumorin syntyyn vaikuttavan erityisesti valittu näkökulma. Jos Mielensäpahoittaja-kirjat olisi kirjoitettu kaikkitietävänä kertojana, huumoria olisi hankalampi saada tekstiin. Kun teoksessa kuvataan karvahattuisen jäärän päänsisäisiä ajatuksia, on huumoria Kyrön mukaan helppo luoda. Sekä Kyrö että Nopola korostivat, etteivät he tietoisesti mieti kirjoittavansa humoristisesti, koska komiikka ei synny koskaan väkisin. Tähän kiinnostavaan ja hauskaan keskusteluun oli mukavaa päättää lauantain messupäivä.

Haastateltavana Aino-Maria Savolainen ja Katja Jalkanen.

Aloitin sunnuntain, viimeisen messupäivän, kuuntelemalla bloggaajakollegoideni Aino-Maria Savolaisen ja Katja Jalkasen haastattelua heidän kirjoittamastaan teoksesta Linnasta humisevalle harjulle. 50 parasta kirjaa (Avain). Kyseinen teos oli itselläni lainassa kirjastolta kesällä ja silmäilin muutamia lyhyitä esittelyjä kirjoista. Teos pohjautuu äänestykseen Kirjakantti-tapahtumassa ja se sopii kaikille kirjojen ystäville: niille, jotka etsivät lukuvinkkejä ja niille, jotka haluavat palata muistelemaan jotain teosta. Linnasta humisevalle harjulle sopii haastateltavien mukaan mainiosti myös kouluihin. 

Teoksen lista ei ole kovin yllätyksellinen, minkä Savolainen ja Jalkanen myöntävät. He pohtivat sen mahdollisesti johtuvan siitä, että ihmiset ovat äänestäneet tärkeitä kirjoja, mikä on usein eri asia kuin rakkain kirja. Jalkanen korosti myös lukuhetken ja elämäntilanteen merkitystä. Teoksen ei tarvitse olla kaunokirjallisesti erityisen kummoinen vaan se voi silti kohota merkityksekkääksi lukijalle, jos se sopii silloiseen elämäntilanteeseen täydellisesti. Savolaiselta ja Jalkaselta kysyttiin, ihmetyttikö minkään kirjan puuttuminen listalta. Jalkanen kertoi hämmästelleensä Juhani Ahon teosten, kuten Papin rouvan, sekä Harry Pottereiden uupumista. Pottereiden puuttuminen tosin johtunee siitä, että kyseessä on sarja ja tämä oli pitänyt huomioida kyselylomaketta laadittaessa paremmin. Haastattelun aikana esille nousi monia kiinnostavia kirjoja ja muutamia laitoin korvan taaksen muistiin. Esimerkiksi Sirpa Kähkösen Graniittimies ja Antti Heikkisen Pihkatappi pääsivät lukulistalle ja taitaapa jompi kumpi päästä pukinkonttiinkin.

Antti Arnkil, Anni Kytömäki, Miira Luhtavaara.

Henni Kitti, Tommi Kinnunen, Antti Holma, Jessica Suni.

Marraskuussa palkitaan jälleen yksi esikoiskirjailija. Ehdolle ovat päässeet Antti Arnkil (Lauantaiesseet), Anni Kytömäki (Kultarinta), Miira Luhtavaara (Ruohikon luut), Henni Kitti (Elävän näköiset), Tommi Kinnunen (Neljäntienristeys), Antti Holma (Järjestäjä), Jessica Suni (Hoito), Reetta Pekkanen (Pieniä kovia nuppuja), Pajtim Statovci (Kissani Jugoslavia) ja Kai Kajander (Supersäikeet). Näistä Statovci ja Kajander eivät olleet päässeet haastatteluun. Ehdin kuunnella Sunin, Kytömäen, Kinnusen ja Arnkilin haastattelut. En ole itse lukenut ehdokkaista kuin Kinnusen teoksen, mutta Kytömäen Kultarinnan olin juuri aamulla ostanut, koska sen oli aikonutkin messuilta hankkia. Aloitin Kultarintaa kyllä jo keväällä, mutta lukuhetki ei toiminut eikä olisi antanut oikeutta kirjalle. Haastattelussa selvisi, että Kytömäki on saanut inspiraatiota teokseensa Essi Kummun Karhun kuolemasta. Tommi Kinnunen sen sijaan paljasti, että Neljäntienristeyksestä tutusta Helenasta kertova teos on hiljalleen hautumassa. Henni Kitin esikoisteosta olin aamulla selaillut kustantajan myyntipisteellä ja kyseinen teos on alkanut kiinnostaa. Lukulista sen kuin kasvaa vaan! Saapa nähdä, kuka ehdokkaista marraskuussa palkinnon lunastaa. Kovasti onnea jokaiselle ehdokkaalle.

Tänä vuonna ehdin pikaisesti kipaista ensi kertaa Kirjamessujen ohessa järjestettäviin Viini, ruoka & hyvä elämä -messuille. Pitihän sitä käydä ostamassa hankittujen kirjojen kaveriksi italialaista suklaata! Nam nam. 

Helen Svensson, Sirke Happonen, Tuula Karjalainen,
Baba Lybeck.

Myös sunnuntaihin kuului Tove Janssonia. Baba Lybeck haastatteli Helen Svenssonin ja Sophia Janssonin (Kirjeitä Tove Janssonilta) lisäksi tällä kertaa myös Sirke Happosta (Muumiopas) ja Tuula Karjalaista (Tove Jansson, Tee työtä ja rakasta). Paneelikeskustelun aiheena oli Tove Jansson, monitaituri. Edellisenä päivänä Japanista palanut Tuula Karjalainen toi keskusteluun erityisesti taiteen näkökulmaa ja Sirke Happonen sitä, miten muumihahmoissa kuvastuu Toven elämään liittyvät seikat, kuten ihmiset ja epämiellyttävät asiat. Keskustelusta huokui lämpö ja Tovelle annettiin pariin kertaan raikuvat aplodit. Keskustelu päättyi iloiseen nauruun, kun nousi esiin, että ensi vuonna vietetään Muumien 70-vuotissynttäreitä. 

Juha Itkonen.

Loppuosa sunnuntaista olikin mieskirjailijoiden kuuntelua, minkä ansiosta sain juurtua Mika Waltari -lavan penkille. Ensimmäisenä oli vuorossa Juha Itkonen, jonka teoksiin olen suhtautunut hieman ristiriitaisesti. Jokin miehen tyylissä on ollut sellaista, etten tähän asti lukemistani ole ollut kovin riemastunut. Muuttaisikohan uusin, Ajo (Otava), mielipiteeni? Ainakin Itkonen esiteli teostaan niin ihanan hymyilevänä, että päätin jo pelkästään siksikin poimia tämä(nkin) teoksen lukulistalleni. Olisin mielelläni kuunntellut Itkosta pidempäänkin, niin kiinnostavasti hän kirjastaan puhui. Teoksen tragedian Itkonen on napannut omasta elämästään ja mies puhui myös Ajon nimen monimerkityksellisyydestä. Kirjailija on itse tyytyväinen teoksensa nimeen: sen lyhyyteen ja taivutuksen helppouteen. 

Olli Jalonen ja Juha Roiha.

Olli Jalonen.

Jari Järvelä.

Seuraavaksi oli vuorossa sympaattinen Olli Jalonen, jolta olen aiemmin lukenut Poikakirjan. Jalosen uusin teos Miehiä ja ihmisiä (Otava) sijoittuu vuoteen 1972 ja kertoo muun muassa ensimmäisitä kerroista sekä poikien ja miesten hierarkiasuhteista. Olin miettinyt aiemmin, onko Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä -teoksen nimellä ollut vaikutusta Jalosen omaan ja keskustelun aikana sain vastauksen, kun Juha Roiha kysyi asiasta. Ja onhan se näin. Jalonen vinkkasikin, että hänen teoksestaan saa enemmän irti, jos on lukenut myös Steinbeckin romaanin mutta välttämättömyys se ei kuitenkaan ole. Myös Jalonen oli puhujana loistava: niin rauhallinen, vakaa ja lempeän oloinen. 

Viimeiseksi päätin kuunnella vielä Jari Järvelän haastattelun teoksesta Särkyvää (Tammi), koska en sitä lauantain brunssilla kuullut kokonaan. Myös Järvelää on mukava kuunnella, sillä hänen tyyliinsä kuuluu eloisuus ja innostuneisuus, joka huokuu kuin aalto myös kuulijoihin. Haastattelun aikana selvisi, että Järvelä on toteuttanut teosta kirjoittaessaan kaksi haavettaan: kirjoittaa matkakirjan ja mahdollisuuteen palata nuoruuden liftausmuistoihin. Mieleeni jäi Järvelän filosofinen toteamus, että kun ihminen seisoo tienpientareella, saa etäisyyttä elämään ja silloin ihminen on kuin elämän ulkopuolisena tarkkailija. Hannu Harjun tekemän haastattelun lopuksi Järvelä luki muutamia katkelmia teoksestaan yleisölle. Ne olivatkin mainio tapa päättää tämän vuoden Kirjamessut ja palata juna-asemalle, palata kohti arkea. Vaikka ulkona sataa ja on harmaata, niin tämän bloggaajan mielessä paistelee aurinko -pitkään!

Ensi vuonna nähdään taas, eikös juu? <3

Marisha Rasi-Koskinen: Vaaleanpunainen meri

Vaaleanpunainen meri, Marisha Rasi-Koskinen.
Wsoy 2014. 197 s.
Kansi: Jussi Karjalainen.
Arvostelukappale.

Salla tuijottaa veteen. Puut ovat siellä, odottamassa, pitkät ja kapeat oksasormet, yhtä aikaa pahat ja hyvät. Ja äkkiä hän ei tiedä mitä he ovat tekemässä. Miksi tulivat. Mitä luulivat löytävänsä. On kuin olisi herännyt kummallisesta unesta.

(Katkelma novellista Satu äidistä)

Silmäkulmaa raastavia kyyneliä, sydämessä ikuinen ikävä, ilo lakastunut kuin maahan pudonnut kukan terälehti. Näihin tunnelmiin verhoutuu yhden suosikkikirjailijani, Marisha Rasi-Koskisen, kolmas teos Vaaleanpunainen meri (Wsoy 2014). Tummanpuhuvat kannet sulkevat sisäänsä seitsemän novellia, joista ihan kuin kylmä syystuuli olisi puhaltanut pois värit ja ilon. 

Ensimmäinen novelli, Satu äidistä, on minulle parhaimmistoa ja ravisteli niin kovasti, etteivät kyyneleet olleet kaukana. Kertoja on pieni tyttö, jonka perheen elämä on haaksirikossa. Rasi-Koskinen antaa tarinan liikkua lapsen mielen mukaan ja niin, että käänne tulee taidokkaan yllättäen. Kuten useassa muussakin novellissa, lukija luulee tietävänsä mutta sitten kaikki onkin toisin. Sovitusta lukiessa aistii vahvasti äänet ja liikkeet: kirkuvan auton moottorin, rekka-autojen vihaiset tööttäykset, sumuna ohi vilistävät maisemat, äkilliset kaarrot. Kurkusta nousee huuto, mutta eihän se auta, on vain luettava sydän sykkyrällä eteenpäin. Eikä sydän lopeta väpättämistä Viimeisessäkään, joka toi vahvasti mieleeni Cormac McCarthyn Tien. Rasi-Koskisen novellissakin on vanhempi ja lapsi, harvoja eloonjääneitä maailmassa. Tässäkin vanhempi yrittää hankkia ruokaa ja varoa paljastamatta itseään muille. Toisessa maailmassa poika kohtaa menneen, kun hän palaa ränsistyneelle kotitilalleen. Nimikkonovelli kertoo isästä, joka ei saa enää tavata tytärtään. Myös Isänpäivässä on biologinen isä jäänyt menneeseen, mutta näkökulma on uusioperheen pojan, joka kaipaa biologisen isänsä luo. Viimeinen novelli, Mehiläiskuninkaan neljä vuodenaikaa, on mielestäni kaikista erilaisin ja omaperäisin. Sen lopussa aistii ripauksen maagista realismia. Tämä novelli ei mielestäni ole ihan niin synkkä kuin aiemmat, koska siitä voi mielestäni aistia hieman huumoria. Itse suhtauduin novelliin siksikin hilpeämmällä mielellä, koska isälläni on mehiläisiä enkä näin ollen voinut olla hykertelemättä, kun löysin novellin tapahtumista joitain pieniä yhtäläisyyksiä omiinkin kokemuksiini.  

Vaaleanpunainen meri on kokonaisuutena mieleenpainuva. Se on viiltäviä paloja etenkin isien ja lasten elämästä. Rasi-Koskisen kynänjälki ei ole perinteistä HB-kynän jälkeä vaan sitä vahvinta, tummalla B-vahvuudella kirjoitettua. Olen jo esikoisteoksesta, Katariina (Avain 2011), asti ihaillut Rasi-Koskisen kielenkäyttöä, joka on hioutunut entisestään Valheissa (Wsoy 2013) ja tämän vuoden julkaisussa. Kieleltään Vaaleanpunainen meri on minusta vahvempi kuin edeltäjät ja minulle mieluisin. Kieltä on sujuvaa lukea eikä tekstissä maistu liiallinen kikkailu eikä siinä ole koukeroita, joihin kompastua. Kuten aiemmissa teoksissa, myös Vaaleanpunaisen meren kielessä aistii tietynlaisen mystisyyden hehkun. Tällä kertaa minulle vahvimpana mieleen kokoelmasta jäi kuitenkin sen lohduton tunnelma. En tiedä, kannattaako tämä novellikokoelma valita luettavaksi pahimman syysmasennuksen velloessa mieltä, sillä piristysruisketta teokselta ei kannata odottaa. Ehkä kaikkein raastavinta novelleissa on niiden lopetukset, sillä vielä viimeisten sanojen jälkeenkään ei voi olla varma, onko kaikki hyvin. Ja jos on, kestääkö se? Synkkyydestä huolimatta pidin novellikokoelmasta todella paljon ja suosittelen sitä luettavaksi myös novellikammoisille. 

Kun elämä paukauttaa nyrkillä vatsaan ja lyö keuhkoista ilmat pihalle, jokainen yrittää haukkoa happea. Niin yrittävät ihmiset Vaaleanpunaisessa meressäkin.

Marisha Rasi-Koskisen teoksesta on kirjoittanut ihan vasta myös Katri. Arvion on laatinut myös Katariina. 

James Joyce: Dublinilaisia

Dublinilaisia (Dubliners), James Joyce.
Tammi 2011 (ensimmäinen suomenkiel. painos 1965,
englanninkieli. alkuteos 1914). Keltainen kirjasto.
suom. Pentti Saarikoski. 229 s. Päällys: Timo Mänttäri.

Hän kysyi itseltään, mikä symboli on nainen joka istuu portailla varjossa, kuunnellen etäistä musiikkia. Jos hän olisi maalari, hän maalaisi hänet tuossa asennossa. Hänen sininen huopahattunsa korostaisi hänen tukkansa pronssinväriä pimeää taustaa vasten, ja hänen leninkinsä tummat raidat korostaisivat vaaleita. Hän panisi maalauksen nimeksi Etäistä musiikkia, jos hän olisi maalari. 

(Katkelma novellista Kuolleet)

James Joycen ensimmäinen teos, novellikokoelma Dublinilaisia, valikoitui matkaluettavakseni syyskuiseen Dubliniin. (Kiitos lukuvinkistä Elinalle!) Teos sisältää 15 novellia, joista tunnetuin, Kuolleet, kruunaa kokonaisuuden viimeisenä novellina. Veikkaan, että monella on ennakkoluuloja Joycesta vaikeaselkoisena ja hyvin haastavana kirjailijana, niin myös minulla. Itse olen maalaillut ennakkokäsitykseni tuon kaikkien aikojen järkäleen, Odysseuksen (1922), perusteella. Dublinilaisia on kuitenkin kaikkea muuta kuin tahmeita sanoja ja koukeroista ajatuksenvirtaa. Se on helposti lähestyttävä teos 1900-luvun alun dublinilaisista ja heidän arjestaan. 

Joycen välittämä kuva dublinilaisista on lämminhenkinen. Kaupungin asukkaat itse ovat novellien ydin eikä kokoelman novelleilta kannata odottaa huikeita juonenkäänteitä. Sellaisia ei nimittäin ole. Vain dublinilaiset itse ja hetki heidän arjestaan riittää. Tämä muovaa Joycen novelleista hämmentävällä tavalla kiinnostavia. Jo avausnovellin, Sisaret, luettuani olin häkeltynyt. Tapahtuiko juuri lukemassani jotain vai jäikö minulla jotain oleellista huomaamatta? Samankaltaisen tunteen koin useasti seuraavienkin novellien kohdalla, mutta tuo tunne ei kuitenkaan saanut minua tuskastuneena repimään hiuksia päästäni. Niin kuin Sisarissa myös monen muun novellin Joyce lopettaa taidokkaan yhtäkkisesti ja jättäen viimeisillä sanoilla jotenkin filosofisen kaiun. Usein aloin toivoa lisää sivuja, jotta tietäisin, miten tilanne jatkuu. Maltan harvoin jäädä pohdiskelemaan lukemaani novellia, koska mieli tekee jatkaa heti seuraavaan, mutta lukiessani Dublinilaisia olikin päinvastoin. Palailin lukemaani, luin palasia uudelleen ja pyörittelen jotain hienosti kirjoitettua toteamaa pidempään suussani. Siksi teos vaati aikaa ja malttia. Välillä täytyi peruuttaa ihan pakonkin edestä eivätkä ihan kaikki novelleista siltikään avautuneet. Kokoelman novellit saattaisivat avautua entistä paremmin toisella lukukerralla. Pidin kuitenkin monesta kokoelman novellista, mutta aika moni harmillisesti myös alkaa huuhtoutua mielestä nyt, kun lukemisesta alkaa olla aikaa kuukausi. 

Dublinilaisia osoittautui oivalliseksi ensikosketukseksi James Joycen tuotantoon ja suosittelen samaa lähestymistapaa myös muillekin Joyce-kammoisille. Vaikka kokoelmassa on novelleja, jotka eivät tahtoneet aueta, pidin kokonaisuudesta silti todella paljon. Joycen dublinilaiset tuntuivat tutuilta, heissä oli edelleen samaa kuin 2000-luvun dublinilaisissa ja itse kaupungissa. Niin kokoelman sivuilla kuin Dublinissa asuva ystävä naureskeli Dublinin pienuudelle ja sille, miten tuttuja kävelee kadulla vastaan yhdenkin illan aikana useampi. Joycen tavassa kertoa on Dublinilaissa jotain ainutlaatuista, jokin kiinnostava särmä, joka repäisee jäljen lukijaan. Kielellä ei kikkailla, mikä on hyvä, sillä muuten se veisi huomion tärkeimmältä: ihmisiltä, Dublinin kadun kulkijoilta. Osa näistä ihmisistä muuten jatkaa kulkuaan myöhemmin ilmestyneessä Odysseuksessa. Saarikosken  suomennos on toimiva eikä lukijan tarvitse kompastella kummallisiin sanoihin.  

Dublinilaisia ovat lukeneet ainakin Elina, Niina T. ja Kata. Käännöksestä asiaa Kiiltomadossa. 

Per Petterson: En suostu

En suostu (Jeg nekter), Per Petterson.
Otava 2014 (norjaksi ilm. 2012).
suom. Katriina Huttunen. 243 s.
Arvostelukappale.

Luuletko että se mitä hammasrattaasta ja omastatunnosta sanotaan on totta.

Ai mikä.

Se että omatunto on kuin hammasratas tai jopa kuin sirkkelisaha joka pyörii sielussa terävine hampaineen ja sattuu pirusti ja veri roiskuu kun teet jotakin todella pahaa, mutta sitten teet vain enemmän ja enemmän pahaa ja hampaat kuluvat ja sieluun tulee kovettumia etkä sitten enää huomaa ollenkaan sitä että ratas pyörii, ja sitten sinusta on tullut sellainen. 

Ai millainen.

Sellainen joka tekee kaikkea hirveää eikä edes huomaa sitä.

Tarkoitatko sitä mitä isällesi tapahtui.

Niin. 

Tommy ja Jim ovat olleet lapsuudessa parhaimpia ystäviä, aina toistensa tukena. Tommyn kotiolosuhteet ovat kaikkea muuta kuin ruusuiset: äiti on lähtenyt jälkiä jättämättä, isä on väkivaltainen. Hän purkaa raivoaan Tommyyn ja tämän siskoihin, jotka vertailevat mustelmiaan aina jälkikäteen yhdessä. Jimin koti on sen sijaan vastakohta. Hänen äitinsä on uskonnonopettaja ja harras kristitty, kotona on turvallista olla. Teos alkaa, kun viisikymppiset Tommy ja Jim kohtaavat vuosien jälkeen sattumalta eräällä Oslon sillalla. On selvää, että menneessä on sattunut jotain, joka on syössyt ystävykset erilleen. Miesten elämäntilanteet ovat kuitenkin vaihtuneet kuin joku olisi heilauttanut taikasauvaa: Tommy pysäyttää kalliin autonsa, Jim nostaa katseensa onkivavastaan. Pinta on kuitenkin pintaa: vaikka Tommy on varakas, hänen sisällään ei kupli onni. Siltakohtaamisen jälkeen miehet palaavat menneeseen: kipeisiin lapsuusmuistoihin ja siihen, mikä heidät on vienyt erilleen.

Aluksi pidin teoksen lähtöasemia hieman liian simppeleinä: kahden entisen ystävyksen tapaaminen ja heidän elämäntilanteidensa kääntyminen päälaelleen tuntui jotenkin yllätyksettömältä. Kuitenkin lukemisen aloitettuai Petterson onnistuu nappaamaan lukijansa koukkuun ja osoittamaan, miten yksinkertaiset raamit voi täyttää kiinnostavilla aineksilla. Hitain elein, kerros kerrokselta, Petterson avaa entisten ystävysten menneisyyttä. Koska Tommyn lapsuus on raskaampi, nousee hän luonnollisesti enemmän esille. Kertojaksi pääsee myös muutama muu tarinaan oleellisesti kuuluva henkilö Tommyn ja Jimin lisäksi. Sen vuoksi lukiessa on säilytettävä tarkkaavaisuus, jottei hämmenny kertojan yllättäen vaihtuessa. Mietin paljon lukiessani sitä, toimisiko tarina, jos kertojina olisivat vain entiset ystävykset tai korkeintaan heidän lisäkseen yksi kertoja. Jokin minua vaivasi muissa kertojissa, vaikka he toivatkin hyvin esille eri näkökulmia. Erityisesti Tommyn sisko Siri on tarvittava kertoja, sillä ystävyyden lisäksi teoksessa käsitellään sisaruutta. Heidän kadonneen äitinsä osuus jäi kuitenkin mielestäni melko irtonaiseksi palaseksi. 

En suostu on Pettersonille tyypillistä vähäeleistä kerrontaa. Petterson edustaa kirjailijaa, jonka teokset ovat minulle kuin kirjallista joogaa: lukiessa mielen valtaa syvä rauha. Miehellä on taito kirjoittaa yksinkertaisesti mutta mieleenpainuvasti. Rakastan Pettersonin tavassa kirjoittaa ja kertoa ihan kaikkea: sen ainutlaatuisuutta, tietynlaista utuisuutta ja salaperäisyyttä. Mies ylsi lempikirjailijoideni joukkoon samantien, kun olin lukenut ensimmäisen kirjani häneltä, Kirotun ajan katoavan virran. Se on ehdoton suosikkini miehen tuotannosta, mutta pidin myös Hevosvarkaista. Valitettavasti uusin teos ei yllä samalle tasolle aiempien kanssa. En suostu on edeltäjiensä tavoin tunnelmaltaan viipyilevää ja aikakerroksissa vuorotellaan menneisyydessä ja nykyisyydessä. Kuitenkin kerronnassa on ratkaisuja, jotka minusta eivät tuntuneet toimivilta ja juonessa käänteitä, jotka omaan makuuni kalskahtivat liian arvattavilta. Lopetus ei säväytä vaan tuntuu liian simppeliltä. Tästä huolimatta En suostu tarjoaa koukuttavan, laadukkaan ja tunnelmaltaan syysharmaan lukuelämyksen. Pettersonia aiemmin lukeneille se on ehdoton valinta. Niille, jotka eivät ole vielä tutustuneet norjalaiseen tähtikirjailijaan, suosittelen aloittamaan Pettersonin aiemmasta tuotannosta ennen tätä uusinta. Toive on kuitenkin ihan sama kuin Juha Itkosella, jonka mahtava kolumni Ihan sillä rajalla Pettersonin uusimmasta teoksesta löytyy lokakuun Imagesta: Toivon, että te kaikki lukisitte Per Pettersonia.

En suostu -teoksesta on blogattu muuallakin. Kurkkaa, mitä mieltä ovat olleet Sanna, Arja, Katja ja Hanna.