 |
| Dublinilaisia (Dubliners), James Joyce. Tammi 2011 (ensimmäinen suomenkiel. painos 1965, englanninkieli. alkuteos 1914). Keltainen kirjasto. suom. Pentti Saarikoski. 229 s. Päällys: Timo Mänttäri. |
Hän kysyi itseltään, mikä symboli on nainen joka istuu portailla varjossa, kuunnellen etäistä musiikkia. Jos hän olisi maalari, hän maalaisi hänet tuossa asennossa. Hänen sininen huopahattunsa korostaisi hänen tukkansa pronssinväriä pimeää taustaa vasten, ja hänen leninkinsä tummat raidat korostaisivat vaaleita. Hän panisi maalauksen nimeksi Etäistä musiikkia, jos hän olisi maalari.
(Katkelma novellista Kuolleet)
James Joycen ensimmäinen teos, novellikokoelma Dublinilaisia, valikoitui matkaluettavakseni syyskuiseen Dubliniin. (Kiitos lukuvinkistä Elinalle!) Teos sisältää 15 novellia, joista tunnetuin, Kuolleet, kruunaa kokonaisuuden viimeisenä novellina. Veikkaan, että monella on ennakkoluuloja Joycesta vaikeaselkoisena ja hyvin haastavana kirjailijana, niin myös minulla. Itse olen maalaillut ennakkokäsitykseni tuon kaikkien aikojen järkäleen, Odysseuksen (1922), perusteella. Dublinilaisia on kuitenkin kaikkea muuta kuin tahmeita sanoja ja koukeroista ajatuksenvirtaa. Se on helposti lähestyttävä teos 1900-luvun alun dublinilaisista ja heidän arjestaan.
Joycen välittämä kuva dublinilaisista on lämminhenkinen. Kaupungin asukkaat itse ovat novellien ydin eikä kokoelman novelleilta kannata odottaa huikeita juonenkäänteitä. Sellaisia ei nimittäin ole. Vain dublinilaiset itse ja hetki heidän arjestaan riittää. Tämä muovaa Joycen novelleista hämmentävällä tavalla kiinnostavia. Jo avausnovellin, Sisaret, luettuani olin häkeltynyt. Tapahtuiko juuri lukemassani jotain vai jäikö minulla jotain oleellista huomaamatta? Samankaltaisen tunteen koin useasti seuraavienkin novellien kohdalla, mutta tuo tunne ei kuitenkaan saanut minua tuskastuneena repimään hiuksia päästäni. Niin kuin Sisarissa myös monen muun novellin Joyce lopettaa taidokkaan yhtäkkisesti ja jättäen viimeisillä sanoilla jotenkin filosofisen kaiun. Usein aloin toivoa lisää sivuja, jotta tietäisin, miten tilanne jatkuu. Maltan harvoin jäädä pohdiskelemaan lukemaani novellia, koska mieli tekee jatkaa heti seuraavaan, mutta lukiessani Dublinilaisia olikin päinvastoin. Palailin lukemaani, luin palasia uudelleen ja pyörittelen jotain hienosti kirjoitettua toteamaa pidempään suussani. Siksi teos vaati aikaa ja malttia. Välillä täytyi peruuttaa ihan pakonkin edestä eivätkä ihan kaikki novelleista siltikään avautuneet. Kokoelman novellit saattaisivat avautua entistä paremmin toisella lukukerralla. Pidin kuitenkin monesta kokoelman novellista, mutta aika moni harmillisesti myös alkaa huuhtoutua mielestä nyt, kun lukemisesta alkaa olla aikaa kuukausi.
Dublinilaisia osoittautui oivalliseksi ensikosketukseksi James Joycen tuotantoon ja suosittelen samaa lähestymistapaa myös muillekin Joyce-kammoisille. Vaikka kokoelmassa on novelleja, jotka eivät tahtoneet aueta, pidin kokonaisuudesta silti todella paljon. Joycen dublinilaiset tuntuivat tutuilta, heissä oli edelleen samaa kuin 2000-luvun dublinilaisissa ja itse kaupungissa. Niin kokoelman sivuilla kuin Dublinissa asuva ystävä naureskeli Dublinin pienuudelle ja sille, miten tuttuja kävelee kadulla vastaan yhdenkin illan aikana useampi. Joycen tavassa kertoa on Dublinilaissa jotain ainutlaatuista, jokin kiinnostava särmä, joka repäisee jäljen lukijaan. Kielellä ei kikkailla, mikä on hyvä, sillä muuten se veisi huomion tärkeimmältä: ihmisiltä, Dublinin kadun kulkijoilta. Osa näistä ihmisistä muuten jatkaa kulkuaan myöhemmin ilmestyneessä Odysseuksessa. Saarikosken suomennos on toimiva eikä lukijan tarvitse kompastella kummallisiin sanoihin.
