Imre Kertész: Kohtalottomuus

Kohtalottomuus (Sorstalanság),
Imre Kertész. Otava 2003 (unkariksi 1975).
suom. Outi Hassi. 240 s.

- muistan vain sen, että jonkinlainen paine työnsi minua, jonkinlainen imu veti eteenpäin, kun kompastelin uusissa kengissäni keskellä pölypilviä ja takaani kuuluvia kummallisia paukauksia, aivan kuin jotakuta olisi lyöty selkään, yhä eteenpäin, kohti yhä uusia pihoja, portteja ja piikkilanka-aitoja, avautuvien ja sulkeutuvien, silmissäni häiritsevästi sekoittuvien ja lopulta toisiinsa sulautuvien aitausten verkostoa.

Lomailin heinäkuussa Budapestissa (matkajuttuja ja -kuvia tulossa blogiin myöhemmin), ja halusin valita matkalle unkarilaista kirjallisuutta. En ole aiemmin lukenut unkarilaiskirjailijoista kuin István Örkényn teoksesta Minuuttinovelleja muutamia novelleja ja tietämykseni unkarilaiskirjailijoista oli varsin hataralla pohjalla. Siksi tuntui helpoimmalta valita mukaan Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2002 voittaneen Imre Kertészin ensimmäinen romaani Kohtalottomuus (Otava 2003, unkariksi 1975). Seuraavaksi täytynee sitten tutustua Péter Esterházyn tuotantoon; unkarilaiskirjailija nukkui pois juuri matkamme aikana.

Kohtalottomuus on minämuotoon kirjoitettu romaani Budapestissa asuvasta  teini-ikäisestä juutalaispojasta. Teoksen alussa pojan isä joutuu työleirille mutta pian sinne joutuu myös poika itse, kun poliisi pysäyttää töihin menevien bussimatkan. Ensimmäiseksi yöksi ihmiset suljetaan hevostalliin, kunnes seuraavana aamuna on matkustettava ilman juomavettä tuhansien muiden kanssa junassa kohti Auschwitzia. Vielä keskitysleirille saavuttuaan monet uskovat paremman elämän alkavan niin kuin heille on luvattu. Kaveruksia naurattaa, kun he kohtaavat päälaet ajeltuina ja löysissä raitaisissa vaatteissa eikä kukaan vielä ihmettele outoa hajua, joka leviää savupiipuista.

Kauaa poika ei ehdi olla Auschwitzissa ennen kuin hänet jo siirretään toiseen paikkaan. Kaiken kaikkiaan poika ehtii olla kolmella eri keskitysleirillä. Hänen kertojanäänensä keskittyy kuvaamaan ennen kaikkea keskitysleirin ankeaa arkea, jossa ei juurikaan tapahdu. Kauheista asioista kerrotaan yhtä toteavasti, kylmän viileästi kuin ruokailuista sekä aamu- ja iltatoimista. Minkäänlaista kamaluudella mässäilyä tai tunteiden kuohuntaa ei ole. Lukijan ja tarinan välillä on kuitenkin kylmäävää jännitettä koko ajan, sillä lukijan tietää keskitysleireistä enemmän kuin kertojana toimiva poika. 

Kertész on itse joutunut viettämään osan nuoruudestaan keskistysleireillä ja vapautunut vuonna 1945. Kohtalottomuus ei kuitenkaan ole omaelämäkerta, mutta on mielenkiintoista miettiä, kuinka paljon kertojapojan äänestä kuuluu kirjailijan itsensä kokemia tapahtumia. Teoksen valinta matkalle oli onnistunut ja se pyörikin mielessäni etenkin, kun Budapestissa oli useita juutalaisvainojen muistomerkkejä. Yksi niistä oli Tonavan varrelle tehty kenkärivistö heidän muistoksi, joista ei ampumisen jälkeen jäänyt rannalle kuin kengät (kuva alhaalla). 

Kohtalottomuudesta jää erityisen vahvasti mieleen, miten pahalla ei mässytellä eikä syyllistä etsitä mutta miten pahuus asetetaan taidokkaasti vastakkain hyvyyden kanssa. Näin paha korostuu ihan eri tavalla. Mieleen on painunut erityisesti muun muassa, miten poika katsoo auringonlaskussa kylpevää keskitysleiriä ja miten hän lopussa toteaa keskustelukumppaneilleen, ettei kukaan voi aloittaa uutta elämää vaan on jatkettava sitä, mikä on annettu. Teoksen lopetussanat ovat mieleenpainuvat. 

Kohtalottomuus on ytimekkäästi sanottuna vaikuttavaa luettavaa. Aion varmasti lukea kirjailijalta jatkossa muutakin. 

Kohtalottomuudesta ei löydy kovin monia blogiarvioita mutta ainakin seuraavien bloggaajien arvioista voi lukea lisää: Henna, Mia, Jassu ja Satu.

Yasunari Kawabata: Lumen maa

Lumen maa (Yukiguni), Yasunari Kawabata.
Tammi, Keltainen kirjasto 2012 (japaninkielinen alkuteos 1947).
suom. Yrjö Kivimies. 158 s. + suomentajan teksti.

Juna vieri pitkästä tunnelista Lumen maahan. Maa loisti valkoisena yötaivaan alla. Juna pysähtyi eräälle pikkuasemalle. Näin lukija matkaa nuorukaisen, Shimamuran, mukaan hämärtyvää iltaa halkovaan junaan ja sen lähes uneen tuudittavaan tunnelmaan. Pimeyteen kääriytyvä maisema alkaa menettää värejään, iltaruskon hento kajo, kaukana vuoristojen epäselvät rajat ja ikkunassa heijastuma vastapäätä istuvan tytön kasvoista. On se hetki, kun olennot ja tausta eivät olleet missään suhteessa toisiinsa, mutta kuitenkin nuo läpinäkyvät ja käsin koskettelemattomat olennot ja lisääntyvän hämärän himmentävä tausta sulautuivat jonkinlaiseksi vertauskuvalliseksi maisemaksi, joka ei ollut tästä maailmasta. 

Elämässään ajelehtiva Shimamuran matkakohteena on vuoriston vaippaan kätkeytyvä kylpyläkaupunki. Siellä hän tapaa nuoren geishan, Komakon, joka saa Shimamuran sydämessä läikähtämään. Lumen maa soi heleää sointiaan paitsi rakkaudesta myös kipeästä yksinäisyydestä. 

Lumen maa on ensimmäinen suomennettu japanilainen romaani, ja se on suomennettu englannin- ja saksankielisestä käännöksestä. Minulle Lumen maa on ensimmäinen lukemani Kawabatalta, jonka tuotantoon olen jo pitkään halunnut tutustua. Sen verran olin aiemmin silmäillyt arvioita teoksesta ja ottanut oppia, että tiesin, ettei kannattaisi masentua, jos ei ymmärtäisi kaikkea ja että unenomaisen tunnelman takia kannattaisi valita lukuhetkensä tarkoin. Halusin ehdottomasti tarttua Lumen maahan lumen kuorruttaessa puiden oksia ja narskuessa askelten alla. Kolmenkymmenen asteen pakkasten kolistellessa ikkunan takana en olisi voinut lukuhetkeäni paremmin valita. Tätä kirjoittaessani värit ovatkin jo vaihtuneet enimmäkseen harmaaseen ja ikkunaa pitkin valuvat vesipisarat. 

Tiesin, että Kawabatan tarinan juonesta olisi vaikea pitää otetta - jos mitään selkeää juonta lopulta onkaan. Aluksi tarkkaavaisuuteni oli huipussaan ja pyrin pysymään tarinassa kiinni. Mitä pidemmälle teos etenee sitä enemmän valuin sen pehmeään tunnelmaan ja kirkkaana säihkyvään luontokuvaukseen. Samalla tarkkaavaisuuteni taisi jäädä istuskelemaan lumiselle kannolle, koska itse tarinan suhteen aloin olla yhä enemmän hukassa. Koin aika vaikeaksi välillä myös dialogin seuraamisen, koska en aina ollut täysin varma, kuka on puhevuorossa ja jouduin peruuttamaan tarkistaakseni. Helpotuin, kun luin lopusta suomentajan, Yrjö Kivimiehen, tekstistä, etten ole ainoa, jolle dialogi on tuottanut haastetta: englannin- ja saksankielisessä käännöksissä on eroja siinä, sanooko jonkin repliikin Shimamura vai Komako.

Suomentajan tekstissä on muitakin kiinnostavia huomioita. Kivimies suosittelee lukemaan Kawabatan teoksen uudelleen ja vähemmän eurooppalaisittain, koska silloin lukija huomaisi, että näennäisesti mielivaltaiset ajatusyhdistelmät jäsentyvät kokonaisuudeksi ja että kuvat, jotka ensi lukemalta tuntuivat irrallisilta, liittyvät kiinteästi romaanin henkilöiden maailmaan. Siinä missä eurooppalainen lukija on tottunut siihen, että hänelle kerrotaan tarkasti asiat on japanilaisen lukijan asennoitumisessa elämään esteettisväritteisempää ja samalla luonnonläheisempää. Jos Lumen maa kirjoitettaisiin ns. länsimaisilla menetelmillä, se paisuisi Kivimiehen mukaan helposti kuusisataa sivuiseksi tiiliskiveksi. Itseäni kyllä miellytti Kawabatan vähäeleinen ja kirkas kynänjälki, etenkin ympäristön ja tunnelman kuvauksissa. Haastavinta oli päästä edes hieman selville henkilöiden mielenliikkeistä ja ymmärtää joitakin tapahtumia. Lumen maa on kuin huikea taikatemppu, joka sekä ihastuttaa että kummastuttaa. Siinä on omanlaistaan taikaa.

Lumen maa jää nyt kypsymään mieleeni ja kenties palaan siihen vielä uudelleen jonain päivänä. Sitä ennen matka jatkuu Kawabatan muuhun tuotantoon, joka ei varmaan päästä yhtään helpommalla lukijaansa. Tällä hetkellä houkuttelisi esimerkiksi novellikokoelma Kämmenkokoisia tarinoita ja romaani Tuhat kurkea.

Kawabatan teoksesta ovat kirjoittaneet muun muassa Sara, Kaisa Reetta, Liisa, Suketus ja Katja. Luin teoksen Talven lukuhaasteeseen ja samalla korkkaan myös ensimmäisen luetun teoksen Kurjen siivellä -lukuhaasteeseen.