 |
| Tyttö ja rotta, Jari Järvelä. Tammi 2015. 248 s. |
Pääsin viereisen makasiinin katolle rottien peräsäs. Puristin vuorostani peltilevyä vasten katonreunaa, Vorkuta lähti kiipeämään alhaalta levyä pitkin. Pelti vongahteli sen alla, katto takana tanssahteli. Olin seisonut kerran skidinä tiedekeskuksessa jousitetulla lavalla, jonka oli tarkoitus jäljitellä maanjäristystä. Kaikki olivat lavalla nauraneet ja törmäilleet tahallaan toisiinsa.
Nyt ei naurattanut.
Näin katonreunan takaa murskauskuulan, kun se otti vauhtia.
Tyttö ja pommi -dekkarista (Crime Time 2014) tutuksi tullut parikymppinen Metro on joutunut karistamaan Kotkan pölyt kannoiltaan. Tyttö ja rotta (Tammi 2015) alkaa Berliinin metrosta, jossa Metro, Kielletty, Vorkuta, Koskelo ja Aljosha valmistelevat iskuaan. Pian on aika napsaista videokuvaus päälle ja päästää spraypurkit laulamaan.
Metro pitää ystäviensä kanssa majapaikkaa osittain puretussa kerrostalossa, ja he kutsuvat ryhmäänsä Jäärotiksi. Nimi on peräisin talon seinältä löytyvästä graffitityöstä, Jäärotta-muraalista, joka on (oikeastikin olemassa olevan) Banksyn tekemä. Muraali on siksi hyvin arvokas. Jäärotat eivät ole kerrostalon jäännösten ainoat asukkaat: alakerrassa asuu epäilyttävää huumeporukkaa ja käytävää lakaisee kummallinen vanha nainen, jota kutsutaan Amerikan Puhveliksi. Kun Metro eräänä päivänä palaa majapaikkaansa, on koko seinä Jäärotta-muraalineen kadonnut. Porukka hajoaa: jäljelle jää kaksi ruumista, yksi petturi ja Metro, joka purkukuulan heiluessa pakenee toverinsa kanssa. Jäärotta-muraalin etsintä kuljettaa Metron lopulta takaisin Kotkaan ja venäläisen Putikovin kynsiin.
En olisi parempaa lukuvalintaa voinut tehdä toukokuista lukujumiani lääkitsemään. Tyttö ja rotta on jälleen yhtä koukuttava kuin ensimmäinen osakin. Nyt kierroksia nostetaan entistä korkeammalle ja vauhti vain kiihtyy loppua kohden. Järvelän teosta lukiessa tuntuu kuin katsoisi toimintaelokuvaa, jossa räjähtää juuri, kun luuli mäiskinnän jo loppuneen. Tyttö ja rotta ahtaa lukijan kapeisiin putkiverkostoihin, hyppimään kerrostalon jäänteillä ennen kuin murskauskuula jättää tilalle vain ilmaa, sukeltamaan syvälle maan alle tietämättä, onko edessä ilmaa vain kuolema ja katsottamaan silmästä silmään vihaisia suursnautsereita. Väkivalta on todella raakaa eikä anna lukijalle armoa.
Vaikka väkivallan ryöppy lähes peittää alleen kaiken muun, kajastaa sen lomasta lähimmäisenrakkauden pilkettä. Se tuo kovaan tarinaan hieman lämpöä. Berliinissä asuessaan Metro on etsinyt ja pitänyt silmällä siellä asuvaa isäänsä, joka jätti Metron tämän ollessa pieni. Isä tuo Metron elämään odottattoman asian, joka antaa Metron elämään ihan uutta valoa.
Järvelä lopettaa teoksensa niin jännittävään kohtaan, että trilogian päätösosaan on välttämätön tarttua, jotta saa tietää, miten kaikki päättyy. Onnekseni Tyttö ja seinä (Tammi 2016) oli kirjaston uutuus-hyllyllä, ja niinpä luin heti perään päätösosan. Siitä lisää sitten myöhemmin.
