 |
| Lopotti, Tommi Kinnunen. Wsoy 2016. 364 s. Päällys: Martti Ruokonen. Arvostelukappale. |
Tänä vuonna voi hyvin käydä niin, että äänestän jälleen vuoden parhaimmaksi kotimaiseksi Tommi Kinnusen teosta. Miehen esikoisteos, Neljäntienristeys (Wsoy 2014), oli ilmestymisvuonnaan kirjavuoteni paras kotimainen ja jollain ihmeellisellä tavalla Kinnunen tekee sen taas. Itse asiassa Lopotti (Wsoy 2016) iskee minuun ainakin yhtä kovaa Neljäntienristeys, tunnetasolla ehkä lujempaakin. Lopotti on minulle lukemisen juhlaa; se on juuri sellainen teos, jonka lukemiseen ottaa ajan vaikka väkisin ja jonka tarinaan uppoaa niin, ettei ympäröivää maailmaa ole lukuhetkellä olemassa.
Kinnusen toisessa romaanissa seurataan Neljäntienristeyksestä tuttuja henkilöitä. Keskiössä on Helena, varhain lapsena sokeutunut. Hänen kertojaäänensä kanssa vaihtelee Tuomas, Helenan veljenpoika. Heidän mukanaan nousevat esiin muutkin perheenjäsenet, etenkin Johannes, hänen vaimonsa Kaarina ja heidän lapsensa. Ajassa palataan taakse, hypätään eteenpäin ja tarinat lomittuvat toisiinsa. Nuori Helena on huolehtivainen isosisko, joka on veljensä Johanneksen kanssa kuin paita ja peppu. Sisarusten kädet eivät irtoa toisistaan evakkomatkalla, Johannes kertoo maailman ääriviivat ja Helena kuuntelee ja luottaa, Helena tuudittaa itkua tihrustavaa veljeä lattianalaisen vaaniessa yöllistä kulkijaa: hiuli hei huolta nyt ei. Kunnes tulee päivä, jolloin yhdeksänvuotias Helena repäistään irti tutusta ja turvallisesta ja lähetetään yksin kauas Helsinkiin sokeainkouluun. Ympärillä ovat uudet kadut, raitiovaunujen kolke ja muurahaisten lailla kiirehtivät ihmiset. Helena on kuitenkin sitkeyden perikuva ja niinpä Helsingistä tulee vielä kaupunki, jonka soinnista ja värähtelyn korkeudesta päättää Helena itse.
Tuomas sen sijaan repäisee itse itsensä irti kotimaisemasta, vaarojen suojista. Siellä, missä kaikki tuntevat kaikki, on vaikea hengittää, vaikea olla oma itsensä. Helsinki sen sijaan näyttäytyy mahdollisuuksien kaupunkina, joka tarjoaisi Tuomakselle vapauden olla juuri sellainen kuin hän itse tuntisi olevansa. Helena-täti on ensimmäinen sukulainen, jolle hän paljastaa sen, minkä on pitänyt pitkään salassa.
Yhdet lähtevät, ja toiset jäävät, ja kummatkin kahdehtivat toistensa osaa. Molemmat kaipaavat menneeseen.
Rakastan Lopotissa sitä, miten kevyesti se soljuu eteenpäin ja miten jokaisessa sivussa maistuu niin väkevästi elämä. Ihmiset tulevat liki, heidän tunteensa kivistävät omaakin sydäntä ja heidän naurunsa ja ilonsa saa myös omat suupielet kohoamaan hymyyn. Kaikista vahviten Kinnunen kuvaa ihmisten mielensisäisiä pohdintoja elämästä, ja ne myös puristavat sydäntä eniten. Lopottia lukiessa kyyneleet virtasivat useaan kertaan, sydäntä repi ja raastoi, pakahdutti. Elin vahvasti mukana, sivut vaihtuivat tiuhaan ja pystyin näkemään tapahtumat kuvina silmieni edessä. Yleensä merkitsen kohdat, jotka haluan muistaa, mutta nyt sellainen jäi tekemättä. En lukiessani antanut juuri minkään häiritä, mutta Tuomaksen osuudessa oli loppupuolella muutamia kohtia, jotka harasivat hieman vastaan ja tuntuivat lähes liian makeilta Helenan elämää vasten.
Lopotti on kuin pianon koskettimilta vapautettu sävel, joka soi pehmeänä ja karkaa sitten tuuleen, kieppuu vahvana taivaan sineä vasten ja kuuluu korvissa vielä pitkään pilviin katoamisen jälkeenkin.
Lopotista ovat jo ehtineet kirjoittaneet Leena Lumi ja Tuijata.
