perjantai 12. helmikuuta 2016

Claes Andersson: Syksyni sumuissa rakastan sinua

Syksyni sumuissa rakastan sinua
(Jag älskar dig med mina höstliga dimmor),
Claes Andersson. Wsoy 2013.
(ilm. kokoelmassa Hjärtats rum. Valda dikter 1962-2012,Schildts & Söderströms, 2012).
suom. Jyrki Kiiskinen. 76 s.
Päällys: Martti Ruokonen.
Kevyt kuin vastasyntynyt cirruspilvi, tuulta ja multaa
    ja ruohoa ja aurinkoa
Ja puhtainta lähdevettä, kauhallinen hellyyttä, ihanaa
   virvoittavaa
Maan päällä palellaan ja ollaan yksin
Hän tulee, ottaa syliin ja sanoo: tästedes meillä kahdella
    menee tosi hyvin
Sitä luulee kuulleensa väärin muttei kuullut

(maan päällä palellaan ja ollaan yksin, s. 28)

Talven lukuhaasteen haastavinta oli keksiä syksyyn sopiva kirja. Vinkkilistaa selailtuani päädyin valitsemaan Claes Anderssonin runoteoksen Syksyni sumuissa rakastan sinua (Wsoy 2013), koska sen lumoava nimi ihastutti. Lisäksi Anderssonin tuotanto on minulle entuudestaan vierasta.

Valtaosa teoksen runoista on noin sivunmittaisia, ja ne on jaettu viiteen kokonaisuuteen: Erityinen päivä, Mitä näyttöruudun takana tapahtuu?. Pimeässä yössä, Unia ja Kahdeksan runoa rakkaudesta. Yleensä hieman kavahdan pitkiä runoja, mutta Anderssonin omat ovat ilmavia ja selkeitä. Anderssonin runoissa maistuu vahvasti elämä: Ensin leikitään, sitten kuollaan, järjestys se olla pitää (runosta leikitäänkö yhdessä, s. 39). On eroottisia sävyjä, rakkauden hehkua, luopumista, pelkoa elämännauhan palamisesta loppuun, muistojen kelanauhan suhinaa. On pehmeitä ja seesteisiä runoja, joihin voisi upota, mutta on myös vihasta äärimmilleen latautuneita, jotka ovat kuin yllättävä potku palleaan. 

Minä rakastan sinua niin kuin syksyni sumut, myrskyt
    ja tyvenet rakastavat
Niin kuin ylöspäin putoavat kesäsateeni rakastavat sinua
    ja ihosi muuttuu yhtä pehmeäksi kuin veden iho

(kahdeksan runoa rakkaudesta, s. 75)

Kaikista eniten mieleeni ovat Anderssonin pehmeätunnelmaiset runot, joissa ihmetellään elämää, esitetään liuta kysymyksiä, joihin ei ole selkeitä vastauksia ja riemuitaan jälleen yhdestä elonpäivästä, ollaan onnellisia. Ihastelin myös kuoleman läheisyyttä kuiskivia runoja, joissa on uskomatonta rauhaa: Mies joka tietää kuolevansa pysähtyy ja kuuntelee tarkkaan / kaikkea mitä ei sittemmin kuule (runosta toivo ja epätoivo, s. 45) ja Missä ikinä oletkin, rakas, et enää ikinä ole siellä missä et ole (Kahdeksan runoa rakkaudesta, s. 73). Irrottelin Anderssonin runoista muutamia säkeitä, joihin Andersson kiteyttää paljon tai joissa ilmaisu on viisas ja kaunis. Tällaisia ovat esimerkiksi Ihminen ei tarvitse paljonkaan ollakseen onnellinen, / vain vähän tuuria (runosta onnellinen ihminen, s. 30), vesi on taivaiden ja taivaat kannattelevat sateen unia (runosta taivaat kannattelevat sateen unia, s. 36) ja Rakkaus on kuin jumala, se on joka paikassa, vaikkei uskoisikaan (runosta toivo ja epätoivo, s. 45). 

Uneksiiko joku minusta yhtä ihanasti kuin minä sinusta?
Kuin vuolaasti itkevä mustaleima-emmentaljuusto, ohuina
     säilötyn hellyyden siivuina?

(katkelma runosta linnnunmunia, s. 13)

Syksyni sumuissa rakastan sinua sopii varmasti parhaiten syksyn tuoksuun ja kurkien lähtöhuutoihin. Niihin hetkiin, kun Kesä on ohi, sydän kohmeessa / ja temppuilee (runosta kesä on ohi, s. 16). Anderssonin runoteos teki vahvan vaikutuksen kuitenkin myös tammikuisena lukuhetkenä, ja olen varma, että luen Anderssonin runoutta jatkossakin.


Anderssonin runoteoksesta ovat kirjoittaneet myös Katja ja Arja. Osallistun teoksella Talven lukuhaasteeseen, johon olen nyt lukenut jokaiseen kategoriaan yhden teoksen.