 |
| Sukupuu, Kati Tervo. Wsoy 2014. 201 s. Päällys: Martti Ruokonen. |
Muistokirjan värssyssä mummu kehotti minua tekemään kuin aurinkokello, laskemaan vain päivänpaisteiset tunnit. Kukaan ei jaksaisi elää taakan alla jonka kohtalo ja historia sälyttää niskaan. Aurinko paistaa aina, välillä pilvien takaa.
Kati Tervon Sukupuu (Wsoy 2014) valikoitui lukulistalleni myönteisten blogiarvioiden ansiosta ja kun sattumalta löysin teoksen kirpparilta, ostin kirjan yöpöydälle lukuvuoroaan odottamaan. Olen viime aikoina lukenut usein sukupolvien tarinoista kertovia teoksia. Uskoin jo ennen Tervon kirjaan tarttumista, että pitäisin teoksesta eikä ennakkotunne pettänyt.
Tervon Sukupuu on Heidi Hukkasen, nuorimman jäsenen, sukupuu. Sen jokainen oksa havisee omanlaistaan tarinaa, jotka jättävät jälkensä seuraavien sukupolvien oksanhaaroille. Teos alkaa pienen Heidin kautta, joka näkee sairaan Adele-mummun muuttuvan sudeksi: Pelkään sen murinaa ja vieraskielistä rähinää. Sen silmät on äkkisyvät. Se pyörryttää. Niihin voi pudota ja hukkua. Adele-mummu, omaa sukua Schumacher, on muuttanut vuonna 1918 suomalaisen sinisilmän perässä Saksasta hyiseen pohjolaan, jossa on ollut vastassa yhtä kylmä anoppi: Anoppi ei ollut kahteenkymmeneen vuoteen antanut anteeksi minulle sitä, että olin saksalainen, vaikka puhuin kelvollista suomea ja olin synnyttänyt kaksi lasta, hänen lapsenlapsensa. Hukkasten ja Schumacherien sukupuun lehvästöön kätkeytyy asioita, joita ei ole haluttu tai uskallettu tuoda esille. Ne on kätketty yhä syvemmälle, katseilta piiloon. Aikuinen Heidi on se, joka sukupuun ylimpänä oksana alkaa raottaa salaisuuksien lehvästöä ja piirtää sukunsa puuta esiin.
Sukupuu suhisee sukujen naisten äänillä: äitien, tyttärien, anoppien, miniöiden, siskojen. Se on juuriaan myöten elämänmakuinen, pieni mutta vahva teos. Sen sivuille latautuu tunteiden kirjo, joka vavisuttaa myös lukijaa. Tervon kieli on vähäeleistä ja toteavaa, mutta napakoiden virkkeiden seassa kukkii kauniita ilmauksia. Jäin hetkeksi tunnelmoimaan niistä huokuvaa lempeyttä ja rauhaa. Yksi lempivirkkeistäni löytyy myös teoksen takakannesta: Olemme kaikki tallessa puun oksina emmekä katoa mihinkään. Kyseinen virke on kuin turvapaikka, lämpöisin pesä, johon voi käpertyä. Jokaisesta jää jalanjälki, jota vesikään ei huuhdo pois.
Hanna vertaa Tervon Sukupuuta Tommi Kinnusen Neljäntienristeykseen (Wsoy 2014), sillä molemmissa kuuluu sukujen ääni ja vaiennetut tarinat. Jos siis Kinnusen romaani on ollut mieluinen lukukokemus, kannattaa lukea myös Sukupuu.
