 |
| Kotiinpalaajat (Americanah), Chimamanda Ngozi Adichie. Otava 2013. Suom. Hanna Tarkka. 522 s. Kansi: Emmi Kyytsönen. |
Tässäkin jutussa neuvotaan, miten poskia nipistelemällä saa lisää väriä, koska lehdissä kuvitellaan, että kaikilla lukijoilla on posket, jotka saa rusottamaan nipistelemällä. Tässäkin esitellään hiustenhoitotuotteita kaikille -ja "kaikille" tarkoittaa blondeille, bruneteille ja punapäille. Minä en kuulu mihinkään noista ryhmistä.
Ifemelu on Amerikkaan muuttanut nuori nigerialaisnainen, joka istuu hiostavan kuumassa kampamossa letitettävänä. Televiossa pyörii elokuva, nurkissa leijailee pölyä ja kampajaa riuhtaisee hiuksista niin, että päänahkaan sattuu. Ifemelun mieli on kuitenkin muualla; se on tulevissa päivissä, jolloin hän astuisi lentokoneeseen ja tuntisi Afrikan kuuman ilman kasvoillaan. Tuolloin häntä olisi yksi monista muista, kotiinpalaajista. Ifemelu on aiemmin lähettänyt viestin Obinzelle, entisaikojen poikaystävälleen, johon Ifemelu on vuosia sitten katkaissut yhteydenpidon. Päässä risteilee monia kysymyksiä: Miltä tuntuisi palata takaisin Nigeriaan? Oliko oikein lopettaa rotuja käsittelevän, suositun blogin kirjoittaminen? Suostuisiko Obinze enää tapaamaan Ifemelua?
Välillä kampaajantuolilta katsotaan takautuvasti Ifemelun lapsuuteen ja nuoruuteen. Hullaannuttaviin päiviin, kun Ifemelu tapaa ensikertaa Obinzen, joka ei ihastukaan Ifemelun kauniiseen ystävään vaan Ifemeluun itseensä. Ifemelu alkaa myös alun hermostelun jälkeen pitää kovasti Obinzen yksinhuoltajaäidistä ja viettää mielellään aikaa pojan kotona. Obinze rakastaa amerikkalaista kirjallisuutta ja toivoo vielä joskus pääsevänsä Amerikkaan. Käy kuitenkin niin, että lopulta Ifemelun tie vie Amerikkaan eikä Obinzen. Nuorten opiskellessa yliopistossa Nsukkassa, raskaat ongelmat painavat yliopistokaupungin harteita alaspäin ja Amerikka näyttäytyy monien opiskelijoiden silmissä paremmalta vaihtoehdolta jatkaa opinnot loppuun. Nuoret pitävät tiiviisti yhteyttä mutta sitten Ifemelu tekee jotain, mistä hän ei pysty puhumaan kellekään ja hän katkaisee yhteydenpidon poikaan. Elämä kuitenkin kuljettaa ja Ifemelu saa tukavamman jalansijan: hän tapaa miehen, alkaa kirjoittaa rotuaiheista blogia ja elättää sillä itsensä. Obinze pyyhkiytyy vuosiksi mielestä, kunnes muistot palaavat ystävän kertoessa miehen kuulumisia.
"Ja juuri siksi sun täytyy lukea Chimamanda Ngozi Adichien teos Kotiinpalaajat", totean kaverilleni illanvietossa, kun olemme sattumalta porukalla keskustelleet käsitteestä rotu. Adichie nostaa teoksessaan esille monia kiinnostavia rotukysymyksiä ja tarjoaa näin lukijalleen aimoannoksen pohdittavaa ja opittavaa. Mitä kaikkea tummaihoisen on otettava huomioon jokapäiväisessä elämässään Amerikassa? Miksi lehdissä ei anneta kauneusvinkkejä tummaihoisille? Entä jos Michelle Obama antaisi tukkansa olla luonnontilassaan, käkkäränä? Vaikka aiheet ovat vaativia, Adichie kirjoittaa selkeästi ja kitkattomasti. Aikaa teos kuitenkin vaatii etenkin jos siihen tahtoo paneutua, kuten Sarakin mainitsee. Itsekin luin Kotiinpalaajia aika pitkään, vaikka aluksi suorastaan kirmasin sivuja läpi. Kuin huomaamatta sitä kuitenkin rauhoittui, sillä Adichie saa lukijan pohdiskelemaan ja pureskelemaan luettua kunnolla. Kirjailija onnistuu loistavasti punomaan yhteen vaikea aiheen, rodun, ja kevyemmän osuuden, Ifemelun ja Obinzen rakkaustarinan. Ainoastaan teoksen loppuosa ei meinannut enää pitää minua otteessaan ja aloin jo jopa odottaa loppumista. Tämä on kuitenkin vain pieni miinus, sillä muuten kokonaisuus on eheä, ainutlaatuinen ja nautinnollinen lukupaketti. Jo ennen kuin kannet sulkee viimeisen kerran, lukija kaipaa jo sen henkilöitä. Adichie luo uskottavia ja rakastettavia hahmoja, ja pidin itse suunnattoman paljon sisukkaasta Ifemelusta.
Adichie pitää tiukasti paikkaansa lempikirjailijoideni joukossa. Hänen kohdallaan en koskaan epäile sitä, etteikö nainen tarjoaisi minulle jälleen ajatuksia herättävää luettavaa. Tutustuin Adichieen ensin hänen novellikokoelmansa Huominen on liian kaukana kautta, mutta enemmän ihastuin romaaniin Purppuranpunainen hibiskus. Sen sijaan hehkutettu Puolikas keltaista aurinkoa on vielä lukematta vaikka löytyykin omasta hyllystä. Olenkin suunnitellut tarttuvani siihen viimeistään kesällä. Suosittelen jokaista, joka ei ole lukenut Adichieta, nappaamaan seuraavaksi luettavakseen jonkin naisen teoksista - erityisesti suosittelen uutukaista, Kotiinpalaajia. Sen luettuaan tarkkailee maailmaa taas erilaisin silmin.
Kotiinpalaajia on ylistetty monessa blogissa. Kurkkaa esimerkiksi, mitä Jenni, Morre, Pihi nainen, Sanna ja Minna ovat kirjoittaneet. Arvio löytyy myös Kirjavinkeistä ja Kiiltomadosta (Pasi Salminen).
