 |
| Tähtikirkas, lumivalkea, Joel Haahtela, Otava 2013. 270 s. Kansi: Päivi Puustinen. |
Jos haluaa nähdä tähdet, on suljettava silmät. Tämä kaupunki on valon kaupunki, se kadottaa tähdet, yölläkin niitä on vaikea nähdä.
Näillä sanoilla alkaa Joel Haahtelan yhdeksäs romaani Tähtikirkas, lumivalkea (Otava 2013). Sanat tähdistä on kirjattu Pariisissa huhtikuussa vuonna 1889 muistivihkoon, jonka nuori mies on ostanut itselleen pienestä liikkeestä. Mies kuvailee päiviään, ympäristöään ja vuokraemäntäänsä sinulle. Muistivihko säilöö kiireisten päivien rytmin lennätintoimistossa ja keväiset aamut, jolloin kaupunki solisee ja ihminen tuntee itsensä muruseksi. Se matkustaa miehen mukana aina Berliiniin ja Kaukoitään saakka, ottaa vastaan tarkoin vedetyt kirjaimet. Muistikirjan kevyet sanat muuttuvat painavammiksi, kunnes ne noin vuonna 1936 jäävät pelkiksi kirjainten liikkeeksi, jotka muodostavat kuvioita. Lopussa ollaan Helsingissä vuonna 2012, kun miehen jälkeläinen saa muistivihon käsiinsä ja lukijalle paljastuu uusia asioita.
Tähtikirkas, lumivalkea on itselläni kahdeksas lukemani Haahtelan teos; vain esikoinen on lukematta. Haahtela kuuluu lempikirjailijoihini ja hänen kaunis kynänjälkensä on raapaissut lähtemättömän jälkensä sydämeeni. Pidän miehen taidosta kirjoittaa lyhyesti, oivaltavasti ja runollisen herkin sanoin. Kaikista vahvimpia, itselleni tärkeimpiä teoksia ovat Naiset katsovat vastavaloon (2000) ja Elena (2003). Näiden jälkeen en ole enää kokenut yhtä ravistelevaa ja lumoavaa lukukokemusta muita Haahtelan teoksia lukiessani, vaikka esimerkiksi Tule risteykseen seitsemältä (2002) ja Traumbach (2012) ovat jääneet hyvin mieleeni. Tähtikirkas, lumivalkea on pisimpiä miehen teoksia ja jo sen nimi on haahtelamaisen tunnelmallinen. Lueskelin ja fiilistelin kirjan ensimmäisiä sanoja jo kirjakaupassa, ja kun kirja sitten kuoriutui joulupaketista, aloitin innokkaana lukemisen. Teoksen kieli ei taaskaan petä. Se leijuu lumoavana kuin taivaalta hiljalleen laskeutuva lumihiutale, jää takinliepeeseen kuin koru kunnes sulaa seuraavan hiutaleen tieltä. Tutut perhosetkin lepattavat lukijaa vastaan, tervehtivät kutittaen siivillään korvaa. Tällä kertaa kirkkaan kaunis kieli ei kuitenkaan pelkästään onnistunut vakuuttamaan, jotain puuttui.
Olen silmäillyt monia positiivisia arvioita teoksesta, mutta minun lukukokemukseni jäi viileähköksi. Minun oli hankala kiinnostua muistivihkoon kirjoittavasta miehestä. Jokin jätti väliimme railon, jota en päässyt ylittämään, vaikka kuinka yritin. Loppu selitti, avasi asioita ja sai minut selailemaan luettuja sivuja uudelleen. Ehkä toisella lukukerralla pääsisin lähemmäksi miestä, ymmärtäisin, kiinnostuisin ja tuntisin jotain, pääsisin tarinan imuun. Nyt koin jääväni ulkopuolelle ja seuraavani innottomana sivusilmällä, miten kaikki lopulta päättyy. Minulle Haahtela on parhaimmillaan lyhyissä teoksissa, joissa tarina on kuin kiiltokuva ja kielen ainutlaatuinen virta jättää juuri sopivan jäljen: sellaisen, joka jättää haluamaan lisää. Koska Tähtikirkas, lumivalkea on aika pitkä, kielen soljuvuus alkoi loppua kohden keinuttaa uneen. Kielen virran kauneus ei himmene, mutta se ei jaksanut enää minua lumota vaan turruttaa.
Toisaalta: Ehkä nämäkin ajatukset ovat tarpeellisia, niin kuin lyijy, joka estää laivaa kaatumasta.
Enemmän positiivisia sanoja teoksesta löytyy mm. Jenniltä, Marialta, Sannalta, Katjalta ja Zephyriltä. Lue myös Pekan upea, haikumainen arvio sekä Kirjavinkeistä löytyvä teksti.
