Kjell Westö: Kangastus 38

Kangastus 38 (Hägring 38), Kjell Westö.
Otava 2013. 334 s.
Käsikirjoituksesta suom. Liisa Ryömä.

Olin ajatellut, että pyytäisin lempikirjailijani Kjell Westön uusimman romaanin Kangastus 38 (Otava 2013) joululahjaksi ja lukisin sitä samalla konvehteja napostellen. En kuitenkaan malttanut odottaa jouluun eikä se harmita yhtään. Rakastuin. En muista pitkiin aikoihin lukeneeni näin vahvaa romaania. Olen jo viikko sitten yrittänyt aloittaa tämän arvion kirjoittamista siinä kykenemättä. Oikeiden sanojen löytäminen tuntuu yhä vaikealta. Muistelin, että olin samassa tilanteessa muinoin, kun yritin kirjoittaa arviota MKK-teoksesta. Lopetin tuolloin arvioni sanoihin: Rakastan. Kun sanat eivät riitä, voi kylpeä tunteessa. Niinpä päätin listata sanoja, jotka kuvaavat lukemisen aikana ja sen jälkeenkin heränneitä tunteita ja yritän niiden avulla kertoa lukukokemuksestani.

Lämpö. Tunne, jota ei voi olla kokematta Westön luomia henkilöhahmoja kohtaan. Eletään vuotta 1938. Vaikka vuoden 1918 myrskyt ovat takanapäin, ne muistuttavat itsestään vähän väliä kipeänä raapaisuna sydänalassa. Claes Thune toimii asianajajana omassa firmassaan, jonka konttoristiksi hän on palkannut rouva Wiikin. Thune aistii työntekijäänsä ympäröivän salaisuuskimpun mutta koska hän on hiljan menettänyt vaimonsa parhaalle ystävälleen Robi Lindemarkille, Thunella on tarpeeksi omien surun sirpaleiden kokoamisessa. Thune on ihailtavan sovinnollinen, sillä vaikka hän välillä piikitteleekin Robia, mies ei kuitenkaan ole lyönyt ystävyyssuhdetta säpäleiksi. 

Thunen kertojanäänen kanssa vaihtelee rouva Wiik, joka on vain yksi nimi kolmesta. Työpaikallaan rouva Wiik on korrekti, rypytön ja huoliteltu punaisia kynsiä myöten. Ystäviensä kesken naista kutsutaan tuttavallisesti Matildaksi. Lisäksi rouva Wiikin kodin nurkasta voi astua esiin suorasanainen Miljaneiti, jonka näkeminen voi saada rouva Wiikin pureskelemaan hoidetut kynsinauhat piloille. Matildan keino laastaroida haavoja on piiloutua hämyiseen elokuvateatteriin kuuntelemaan kelanauhan rahinaa ja antautumaan lempinäyttelijöidensä luomille tarinoille. Kuten laastarit yleensä, pian ne repsottavat ja irtoavat. Kun elokuvateatterista astuu ulos, on vastassa Helsinki yhtä muuttumattomana kuin ennenkin, kerta toisensa jälkeen. Siksi Matilda saattaakin käydä katsomassa saman elokuvan useamman kerran. 

Thune ja Matilda saavat toisiltaan lohtua suruihinsa kahdenkeskisten keskustelujen avulla. Hiljalleen heidän välilleen kasvaa luottamus, jonka rohkaisemana Matildakin uskaltaa paljastaa itsestään enemmän. 

Paikoin väsymystä. Tunne, jolta en voinut aina välttyä, kun Thune kokoontui Keskiviikkokerhon kanssa. Siihen kuuluvat Thunen ystävät, jotka kokoontuvat keskiviikkoisin vuorollaan toistensa luo keskustelemaan kuumimmista puheenaiheista, usein politiikasta. Jos kielen kannat eivät jo valmiiksi ole auki, tilanne korjaantuu nopeasti usealla alkolilasillisella. Keskiviikkokerho on siis kuin mikä tahansa ystävysten kokoontuminen, jossa parannetaan maailmaa samalla ruokaa ja juomaa nauttien. 

En olisi saanut lukea Keskiviikkokerhon tapaamisista väsyneenä, sillä sen takia seurasin miesten keskustelua välillä kuin unessa. Kaipasin niinä hetkinä kovasti Matildaa. Hänessä miesten viikon tapaamishetki herättää pelkoa, sillä joutuessaan kerran tarjoilemaan seurueelle, Matilda kohtaa kauhun silmästä silmään. Muistot vyöryvät kuin hyökyaalto hänen päälleen, hengittäminen vaikeutuu. Mikään ei ole enää kuin ennen. 

Keskiviikkokerhossa kaikkein kiinnostavinta ovat sen erilaiset jäsenet. Joukkoon kuuluu myös yksi juutalaismies, jonka mieli alkaa säröillä Helsingin olympialaisten sadan metrin juoksun muunnellun tuloksen vuoksi. Tämä virhe oikaistiinkin Kangastuksen myötä. 

Hämmennys. Tunne, joka valtaa lukijan viimeisellä sivulla. Sen verran, mitä olin arvioiota etukäteen silmäillyt, tiesin, että kirjan lopussa minua odottaisi jotain yllättävää. En kuitenkaan osannut odottaa niin valtaisaa hämmennystä! "Mitä ihmettä?!" huudahdin. Luin viimeiset rivit kerta toisensa jälkeen uudelleen henkeäni haukkoen. Lopulta vain istuin kirja kädessäni pitkän tovin osaamatta tehdä mitään. En muista, milloin olisin kokenut yhtä mullistavan yllätyksen vielä kirjan viimeisellä sivulla -tuskin koskaan. Vielä nytkin, viikko teoksen lukemisen jälkeen, olen yhä mykistynyt. En osaa enää muuta kuin kiittää itse kirjailijaa, Kjell Westöä, ja suomentajaa, Liisa Ryömää, hienosta työstä. Tähän kirjaan vielä palaan.

Kangastusta on luettu ja sitä on huokailtu monessa blogissa. Tässä muutamia: Suketus, Sara, Kaisa Reetta T. ja Minna. Lue myös Hannan kirjoitus lukupiiristä, joka järjestettiin Helsingin Kirjamessuilla.