 |
| Kirkkaus, Riitta Jalonen. Tammi 2016. 347 s. Arvostelukappale. |
Ensimmäinen lause toi tullessaan toivon. Vain toivon tähden voin kirjoittaa, en vihan tai pelon. Kun on kirjoittamalla nähnyt kirkkauden ja nähnyt mustasta ajasta erottuvan valon, ei voi unohtaa sanojen voimaa.
Riitta Jalosen Kirkkaus (Tammi 2016) on fiktiivinen romaani todellisesta henkilöstä, uusiselantilaisesta kirjailijasta Janet Framesta (1924-2004). Framea hoidettiin väärin diagnoosein psykiatrisessa sairaalassa, missä hän sai satoja sähköshokkeja. Vasta vuosien jälkeen diagnoosi skitsofreniasta kumottiin. Hoitovuosiensa aikana Frame sai lohtua kirjoittamisesta ja ponnahti lopulta maailmanmaineeseen. Framen tuotantoa ei ikävä kyllä ole suomennettu. Jane Campionin Enkelin kosketusta en ole nähnyt.
Ajatukseni tulevat eriskummallisessa järjestyksessä, päättävät itse miten tulevat ilmi ja milloin. Minun pääni on se joka humisee, käteni on se joka kirjoittaa.
Romaanin lopussa Jalonen kertoo, miten hän on ollut täydesti mukana teosta kirjoittaessaan ja sulautuneensa yhdeksi ja samaksi henkilöksi Janet Framen kanssa. Tämän kyllä huomaa Kirkkautta lukiessa; Jalonen eläytyy Frameen täysin. Hän pureutuu hyvin syvälle ihmismieleen ja tarkastelee muun muassa sitä, miten läheisten ihmisten menetykset muovaavat ihmistä. Paitsi että Janet Framen vanhemmat luovuttivat tämän hoitoon mielisairaalaan, joka on ihmisten teurastamo, Frame menetti kaksi sisartaan, kun molemmat hukkuivat ja hänen veljellään todettiin epilepsia. Tunnelma on tummanpuhuva ja täyteläinen, eikä teos ole nopeimmasta tai helpoimmasta päästä lukea. Se vaatii lukijalta tarkkaa keskittymistä. Minulle oli haastavinta päästä lähelle Framea. Toistuvista yrityksistäni huolimatta jäin etäälle. Vaikka tunnistinkin lukiessani teoksen ansiot, minua harmitti se kuilu, joka pysyi loppuun saakka minun ja Framen välillä.
Käsiala on eläin, sillä on tunnistettavat jäljet.
Jalonen kirjoittaa ainutlaatuista ja ravistelevaa kieltä. Siinä on väkevää voimaa mutta yhtä lailla herkkyyttä ja kirkkautta. Kielen vuoksi teosta ehdottomasti pitääkin lukea hitaasti, jotta sanoja pyörittelee rauhassa ja antaa niiden sitten kaivautua hitaasti sisimpään. Millainen esimerkiksi on se tunne, kun sisälläni on hiljaista lunta tai on täynnä peloista syntynyttä hiekkaa ja soraa? Millainen myrsky on siinä hetkessä, kun hirtän lauseet toisiinsa kiinni, ne eivät pääse pois paperilta koska ovat umpisolmulla sidotut ja millainen seesteisyys silloin, kun ihmisen sisällä oleva tuuli kuljettaa sanat oikeaan paikkaan? Ajatukset kirjoittamisen antamasta lohdusta kimmeltävät kuin hanki auringossa.
Vaikka minulle Kirkkaus ei etäälle jäämisen vuoksi onnistunut pureutumaan sieluun saakka, kuten niin monella muulla, teos on ansiokas ja mieleenpainuva.
