 |
| Käyttövehkeitä, Soili Pohjalainen. Atena 2016. 208 s. Kansi: Jussi Karjalainen. Arvostelukappale. |
Minun suruni alkaa tuntua vääränlaiselta. Minä suren isää jotenkin puoliturtana. Suru ei tunnu tarpeeksi. Tekisi mieli sanoa miehelle, että siihen tottuu. Siihen, että kaikki vain vittu häipyy. Näin on marjat. Mutta oikeasti minä muistan, miltä tuntuu itkeä noin. Kunpa minulla vielä joskus olisi joku, jota rakastaa kuin hullu. Joku, joka ei kuolisi eikä katoaisi ja jonka perään ei koskaan tarvitsisi huutaa kuin hullu.
Soili Pohjalaisen esikoisromaani Käyttövehkeitä (Atena 2016) alkaa kaartelematta: Se käveli vessan kynnykselle ja kuoli. Kyseessä on päähenkilön, Saanan, isä, osaava autokauppias ja alkoholisti. Saana on pienestä pitäen hyörinyt isän autoliikkeessä, oppinut ja auttanut. Isä on opettanut autoista yhtä ja toista, muun muassa sen, miten Bemarilla ajavat ne, jotka haluaisivat olla rikkaita, Nissanilla ajaviin ei ole mitään syytä tutustua, Jaguaarit ovat massojen erikoisuudentavoittelua ja saabimiehet ovat Suomen selkäranka. Saanan suhde äitiin on etäinen, mutta isä on ollut hänelle idoli, josta alkoholi on lopulta ottanut entistä tiukemman otteen. Niin tiukan, että juomisputki lopulta aiheuttaa isälle aivoverenvuodon ja kuoleman.
Pohjalaisen teos on menneisyyden ja nykyisyyden palapeliä. Isän kuolema saa Saanan muistelemaan isän kanssa koettuja hetkiä mutta myös ainoaa sisarusta, veljeä nimeltään Veli, joka katosi. Noin vain, jälkiä jättämättä.
Käyttövehkeitä on se hetki, kun kaikki sisälle padottu murtuu ja kuohuu hyökyaallon lailla ulos. Se on kirosanojen ryöppyä, autostereoista tykittävää raivoa ja kiukkuisia kyyneliä. Silti Käyttövehkeitä ei ollenkaan tukahduta eikä ahdista lukijaa. Huumorin, paikoin mustan sellaisen, ansioista tarina ei uppoa synkkyyden suohon, vaikka pohjavire onkin melankolinen. Kieli on riisuttua ja ilmavaa. Pohjalainen luo yksinkertaisin keinoin tilannekuvia lukijan eteen ja koskettaa pienin elein. Pidin tästä tavasta, jolla Pohjalainen saa lukijan herkistymään. Riipaiseva on esimerkiksi kuvaus Saanan perheen ensimmäisestä joulusta ilman Veliä: Lahjojen avaamisen jälkeen isä katsoo tehneensä osuutensa ja juo itsensä liikkumattomaksi. Sammuneena se kuorsaa kovaa ja herättää minussa äidinvaistot. Lämmitän mikrossa lanttulaatikkoa ja kinkkua. Juon Ultima Thulesta Coca-Colaa ja luen Aku Ankkaa, jonka osoitetarrassa on Velin nimi. Äiti on rullalla Velin täkin sisällä. Melkein kaikki sälekaihtimet ovat kiinni.
Vaikka tarina ei sinänsä tarjoa mitään uutta ja viimeisen luvun olisi voinut mielestäni jättää kokonaan pois, on Pohjalaisen teoksen lukeminen miellyttävää, koska sen kynänjälki on vahvasti omanlaista ja mieleenpainuvaa. Käyttövehkeitä oli ansaitusti ehdolla Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkkinon saajaksi.
Perhe on ihmisen moottori. Se hurisee meissä, halusimme tai emme. Kun jokin loksahtaa perheessä paikoiltaan, ihminen ei kykene toimimaan kunnolla ennen kuin moottori on huollettu. Käyttövehkeitä on aitoa elämää, jossa tuoksuu hieman bensiini. Suosittelen lämpimästi lukemaan.
Käyttövehkeistä ovat kirjoittaneet mm. Laura / Mitä luimme kerran, Katri / Pieni kirjasto, Arja / Kulttuuri kukoistaa, Katja / Lumiomena ja Krista / Lukutoukan kulttuuriblogi.
