 |
| Kolme syytä elää, Tiina Lifländer. Atena 2016. 342 s. Kansi: Anna Makkonen. Arvostelukappale. |
Ajaisin, ja ajaisin tyynenä.
Tiina Lifländerin esikoisromaani Kolme syytä elää (Atena 2016) on jättänyt mieleeni pinon erilaisia kuvia. Tuosta kuvapinosta löytyy muun muassa seepiasävyinen kuva, jossa matkalaukkua kantava ja ruskeaan takkiin pukeutunut nainen astelee kevein mutta päättäväisin askelin kohti junaa, suudelman tuntu vielä huulillaan, ja jossa toinen nainen on vajonnut asemalaiturin lattialle kyykkyyn, koskettaa hermostunein sormin tiukasti kiinniolevia kengännauhojaan ja katsoo junaa kohti rientävää naista epäuskoisena. Heidän ympärillään kiirehtii ihmisiä sinne tänne kuin pienet muurahaiset. Jossain tuolla kuvan ulkopuolella on mies, joka polkaisee pyöränsä liikkeelle ja lähtee hymyillen kotiin. Toisessa seepiasävyisessä kuvassa on nuori nainen, jonka kädet pitävät keveästi kiinni Volvon ratista. Naisen katse on täynnä vapautta, kun hän huristaa autollaan ja näyttää siltä, kuin nainen voisi ajaa ihan minne haluaa, tie on loputon ja mahdollisuuksia täynnä. Naisen siroissa käsissä on nahkaiset ajohansikkaat, jotka kuvittelen hänen riisuvan käsistään hellästi, jokaisesta sormesta vuorollaan, ajomatkan jälkeen. Pinosta löytyy myös kuvia, joista seepian sijaan löytyy kirkkaita värejä. Yhdessä näistä kuvista ovat jälleen seepiäsävytteisistä kuvista tutut naiset mutta paljon iäkkäämpinä. Eräässäkin kuvassa toinen näistä naisista istuu kahvilan pöydän ääressä ja on juuri laskemassa kuppiaan pöydälle. Hänen hämmästynyt katseensa on kohonnut naiseen, joka seisoo pöydän ääressä teekuppi kädessään, osoittaa vastapäätä olevaa tuolia ja näyttää kysyvän jotain. Näyttää siltä kuin istuva nainen näkisi kysyvän naisen kasvoissa jotain tuttua muttei ole täysin varma, onko hän tunnistanut oikein.
Niin, on kaksi naista, joita yhdistää sama mies. Kolme syytä elää alkaa juuri tuosta viimeisimmästä kuvasta: vuodesta 2003 ja kahvilasta, jossa kaksi seitsemissäkymmenissä olevaa naista, Kerttu ja Helmi, tapaavat toisensa sattumalta vuosikymmenten jälkeen. Naiset vaihtavat kuulumisiaan ja alkavat viettää aikaa usein toistensa seurassa, sillä Ruotsista takaisin Helsinkiin muuttaneella Kertulla ei juurikaan ole tuttuja. Eräästä nuoruuden tapahtumasta kuitenkin vaietaan edelleen: siitä rautatieasemalla olevasta kuvasta, jossa nainen rientää junaan ja toinen katsoo typertyneenä tämän loittonevaa selkää. Jossain kuvan ulkopuolella on siis Lauri, Helmin aviomies, joka on saattanut Kertun asemalle ja suudellut tätä. Kun naiset tapaavat toisensa, vaiettu menneisyys rimpuilee irti kahleistaan ja naisten on lopulta pakko palata 50-luvulle ja sen jälkeiseen elämään.
Kaikkein upeinta teoksessa on Lifländerin taito luoda elokuvamaisen tarkkoja kuvia lukijan mieleen, kuljettaa tarinaa pakottomasti eteenpäin menneisyyden ja nykyisyyden välillä ja kirjoittaa niin uskomattoman miellyttävää ja omaperäistä kieltä, joka lämmittää kuin Helmin sherrylasillinen. Kertojina vuorottelevat Helmi ja Kerttu ovat tarinan vahvat ja kiinnostavat naiset, joista löytyy myös omat ärsyttävät puolensa ja aitoutensa ansiosta heihin myös kiintyy. Heidän lisäkseen tarinassa tulee tutuiksi monia muitakin henkilöitä, mutta he eivät jää yhtä vahvasti mieleen. Yksi kertojista on Helmin alakerrassa asuva Tomi, joka tuntui ylimääräiseltä eikä niin merkitykselliseltä tarinan kannalta. Myös Helmin aviomies Lauri jää harmillisen etäiseksi.
Loppua kohden teoksen tunnelma tihenee yhä kiihtyvämmällä vauhdilla, enkä lopulta malttanut laskea kirjaa käsistä ennen kuin viimeinenkin sivu oli luettu. Vaikka alku on vähän liian hitaanoloinen, Lifländer on ujuttanut onnistuneesti tarinaan jännitettä. On pakko saada tietää, milloin vuosikymmenten aikana vaiettujen asioiden pato purkautuu liitoksistaan ja mitä sitten tapahtuu. Toisaalta odotin, ehkä liikaa, takakannessa mainitun lipastolla odottavan kirjeen merkitystä. Jotenkin takakansi loi minulle kuvan, että kirjassa tapahtuisi jotain todella järisyttävää ja mullistavaa, mutta kun sitä ei sitten koskaan tullutkaan, en voinut ihan välttyä kokemasta pientä harmistumista. Tästä huolimatta Kolme syytä elää kertoo mieleenpainuvasti yksinäisyydestä ja vaikenemisesta. Vaikka hengitys kiihtyykin loppua kohden, kirjan lukemisen jälkeen olo on seesteinen. Hengitys on tasaantunut, on hyvä olla. Tuoksuu vähän bensalta.
Kolme syytä elää sopii erityisen hyvin hitaisiin hetkiin, kun kaipaa hiljalleen kehittyvää juonta ja henkilöhahmoja, joihin tutustua rauhassa ja joihin kiintyä. Kolme syytä elää on eläväinen matka 50-luvulta nykypäivään ja sen kieli soi heleänä kuin triangeli. Lifländerin esikoisteos jättää halun lukea tulevaisuudessakin lisää kirjailijalta.
