 |
| Merikirja (Havboka, eller Kunsten å fange en kjempehai fra en gummibåt på et stort hav gjennom fire årstider), Morten A. Strøksnes. Gummerus 2019 (ensimm. kerran 2018, norjaksi 2015). suom. Katriina Huttunen. 297 s. Kansi: Sanna Mander. Kirjastolaina. |
Meri on alkukoti. Muinaiset aallot virtaavat lävitsemme kuin kaikuna pienistä loiskeista vaikeapääsyisessä luolassa meren äärellä. Joskus kun seisomme kovassa myrskyssä rannalla, tuntuu kuin meri haluaisi meidät takaisin. Aalto alkaa hitaasti rakentaa ylimääräisiä lihaksia kaukana horisontissa ikään kuin se tietäisi jo etukäteen, minne se aikoo ja miten se sinne pääsee. Tuuli auttaa sitä, ja sen eteneminen ja rytmi ovat täydellisiä koko matkan ajan maihin saakka, Toiset aallot työntävät sitä selästä, kannustavat sitä ja antavat sille tilaa. Lähestyessään matalikkoa se kiihdyttää vauhtia ja valmistautuu loikkaan.
Morten A. Strøksnesin oman elämän kokemuksia faktatietoon yhdistävä tietoteos Merikirja, eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana (Gummerus 2019, ensimm. kerran 2018) herätti huomioni viime vuonna Helsinki Litin myötä. Kirjan nimi kertoo oleellisimman: teos kertoo vuosista, jolloin teoksen kirjoittaja yhdessä ystävänsä Hugon kanssa päättää yrittää napata Norjan vuonojen pohjasta jäähain (håkjerring), muinaisolion, joka voi elää peräti viisisataavuotiaaksi mutta jonka lihalla ei ole kysyntää toisin kuin vaikkapa sillihailla (håbrann). Maksoi mitä maksoi, me pyytäisimme ahneen hirviön, jolla on selässään monen sadan miljoonan vuoden evoluutio, veressään potentiaalisesti tappavia myrkkyjä, silmissään loisia ja hampaita kuin ylimitoitetuissa kettusaksissa, vain paljon enemmän. Itse asiassa ystävysten pakkomielle saada pyydystettyä jäähai oli minulle sivuseikka, sillä minua kiinnosti paljon enemmän mainiosti, vähän tarinamaiseen tyyliin, kirjoitettu faktatieto esimerkiksi merestä ja sen eliöistä sekä omakohtainen pohdinta ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta sekä rakkaudesta mereen. Vähiten ymmärrystäni sai miesten halu napata jäähai pelkästään siksi, että sen nappaaminen olisi hienoa kokea tai ehkä oman itsetunnon pönkittämisen vuoksi. Kaikista turhista asioista, joita olisimme voineet keksiä, tämä tuntuu turhalta juuri oikealla tavalla. Hmm, siis miten niin? Merellä on kuitenkin oma tahtonsa samoin jäähailla.
Onhan se pakko myöntää, että Merikirja saattaa kuulostaa aika tylsältä, mutta hei, sitä se ei kuitenkaan ole! (Vaikka samaan hengenvetoon myönnän, että minulle toimivinta oli lukea teos mahdollisimman nopeasti niin, etten tarttunut mihinkään toiseen kirjaan välillä.) Syy, miksi kerronta imaisi minut mukaansa ja miksi pidin kirjasta paljon, johtuu siitä, miten voimakkaasti Merikirja toi matkamuistot mieleen viime kesältä. Teimme silloin kesälomamatkamme autolla Lofooteille: ajoimme Tromssasta Senjan saarelle ja sieltä aina Lofoottien eteläisimpään kärkeen, Å-kylään, asti ja autolautalla Svolværista Skrovan saaren kautta Skutvikiin ja sieltä kohti Ruotsia ja takaisin Suomeen. Vaikka läheiseni ja minä itsekin epäilin etukäteen sitä, miten teltassa yöpyminen mahtaisi luonnistua ja miten vilukissana pärjäisin Pohjois-Norjan viileässä säässä, kaikki sujui lopulta loistavasti ja jylhät vuonomaisemat ja milloin minkäkin mutkan takaa löytyvä satumainen maisema olivat jotain ihan käsittämätöntä. Koska omat matkamuistot ja kirjassa olevat tutut paikannimet olivat siis vielä hyvin mielessä, Merikirja luontokuvauksineen ja meren suolaisine tuoksuineen tuli lähelle. Vesistöt ovat minulle tärkeitä, etenkin meri on aina ihastuttanut laajuuden, salaperäisyyden, voiman ja aavan horisonttinsa vuoksi, vaikka olenkin varttunut joen varrella ja asunut myöhemmin niin meren kuin järvienkin lähellä.
 |
| Skrovan majakka, joka Merikirjassa mainitaan usein. |
Meri pärjää mainiosti ilman meitä. Me emme pärjää ilman sitä.
Strøksnes kirjoittaa kauniisti, sujuvasti ja koukuttavasti: vaikka teoksessa on paljon asiaa, sen lukeminen ei tunnu raskaalta. Rakkaus mereen huokuu läpi sivujen. Kuitenkin teosta olisi voinut hieman tiivistää, sillä en ihan kyennyt välttymään kyllästymisen tunteelta loppupuolella, vaikka faktatietojen lukeminen oli edelleen kiinnostavaa. Lopetus on kuitenkin mainio, ikään kuin isilmänisku luonnolta ihmiselle, joka yrittää taivuttaa tätä tahtonsa mukaan.
Merikirjan luettuaan tuntuu kuin itsekin olisi ollut mukana meren keinuvilla aalloilla.
Helmet-lukuhaaste 2019: 39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja
