Vuoden paras kirjallisuustapahtuma on jälleen takanapäin. Vierailin Helsingin Kirjamessuilla kolmena päivänä ja ensimmäistä kertaa jo torstaina. Kaikista parhaiten jäivät mieleen erityisesti juuri torstai mutta myös perjantai. Lauantai ei valtavan ihmispaljouden takia ole koskaan ollut suuria suosikkejani, joten toivon, että ensi vuonnakin pääsen vierailemaan myös jompana kumpana arkipäivistä, jolloin on miellyttävämpi tutkia kirjamyyntiä. Mitä kaikkea sitten koin ja näin? Mitkä olivat parhaita keskusteluja? Mitä mieltä olin uudistuksista: mikä toimi ja mitkä voisi parantaa?
Torstaina 25.10.
Torstai oli niin mahtava päivä! Kaikki neljä keskustelua, jotka kävin kuuntelemassa olivat mainioita ja kiinnostavia. Saavuin paikalle niin, että aloitin päivän Kallion lukiolaisten tunnin mittaisessa paneelissa, jossa aiheena oli ilmastonmuutos. (Hyvä keino muuten totutella Kirjamessujen hulinaan on ainakin itselleni juuri tämä taktiikka, että menee heti samantien kuuntelemaan jotain keskustelua ja siinä istuskellessa silmäilee ympärilleen, maistelee tunnelmaa ja totuttelee hälyyn). Kallion lukiolaisten haastateltavina olivat Maresi-nuortenkirjoista tuttu Maria Turtschaninoff, tietokirjailija ja toimittaja Hanna Nikkanen sekä ympäristövaikuttaja Saara Kankaanrinta. Ajatuksia herättävän paneelin lopussa haastateltavat antoivat 3+1 -vinkkiä, joilla meistä jokainen voi vaikuttaa ilmastonmuutoksen hillitsemiseen. Jos et ollut kuulemassa, poimi vinkit tästä:
1. Kiinnitä kaikki huomiosi ensi vuonna eduskuntavaaleihin ja ole tarkkana, ketä äänestät.
2. Anna joululahjaksi tavaran sijaan kulttuuria (esimerkiksi museokortti, elokuvalippuja tms.)
3. Jos syöt lihaa, suosi lähitiloja ja vältä prosessoitua lihaa.
+ 1: Matkusta junalla.
Sivumennen-podcastin suurena fanina odotin äärettömän paljon Johanna Laitisen ja Jonna Tapanaisen livepodcastia, jossa he keskustelivat yhdessä Eveliina Talvitien ja Laura Gustafssonin ranskalaisfilosofi Simone de Beauvoirin teoksesta Toinen sukupuoli. Harmi, että livepodcast kesti vain puoli tuntia, sillä kiinnostavaa keskustelua olisi mielellään kuunnellut pidempään!
Toinen tunnin mittainen keskustelu oli aiheesta kulttuurinen omiminen, josta keskustelivat Jukka Petäjän johdolla toimittajat Jasmina Amzil, Renaz Ebrahimin ja Arla Kanerva sekä toimittaja, kirjailija Mikko-Pekka Heikkinen. Keskustelu oli kuohuvaa, terävää, paikoin hämmentävää ja alusta loppuun äärimmäisen mielenkiintoista. Jos keskusteluja olisi mahdollista kuulla jälkikäteen, tämä ainakin olisi sellainen, jonka voisin kuunnella uudelleen.
Päätin päivän kevyeen aiheeseen Kallion lavalla, missä kuuntelin nuorille suunnatun novellikokoelma Tusinan kirjoittajia: Päivi Haanpäätä, Marika Riikosta, Magladena Haita, Riina Katajavuorta ja Roope Lipastia. Keskustelussa oli iloinen ja innostunut tunnelma, mutta mielestäni siinä olisi vielä tarkemminkin voinut pureutua siihen, millaisista asioista nuorten novelli rakentuu ja millaiset aiheet heitä puhuttelevat. Kirjailijoilla itsellään ei monellakaan ollut kovin positiivisia muistoja koulussa luetuista novelleista. Niinpä he ovat itse pyrkineet siihen, että Tusinassa olisi jokaiselle lukijalle jotakin - myös niille, jotka eivät juurikaan lue vapaaehtoisesti. Tarkoitus olisi, että kun joku novelli imaisisi mukaansa, saattaisi se johdattaa kuin huomaamatta nuoren toisenkin novellin pariin. Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajille tiedoksi, että novellikokoelmaan löytyy netistä valmiita tehtäviä!
Perjantaina 26.10.
Perjantai oli vahvasti upeiden naiskirjailijoiden päivä ja pääasiassa kuuntelin kirjailijoiden haastatteluja uutuusteoksistaan. Kuuntelin Minna Rytisalon haastattelun Rouva C. -teoksesta, jonka olenkin jo lukenut ja pitänyt hurjasti. Tämä haastattelu ei antanut sinällään mitään uutta, mutta Rytisaloa kuuntelee mielellään. Jos torstaina en tiennyt mitään etukäteen Tusina-novellikokoelmasta, perjantaina sellainen oli Kuubassa syntyneen Cecilia Samartinin romaani Kirottu kauneus. Osallistuin Bazarin järjestämään pressi- ja bloggaajatilaisuuteen, jossa Samartinia haastateltiin tunnin ajan. En ole lukenut ainuttakaan hänen teostaan, sillä olen jotenkin hassusti kansien perusteella kuvitellut, etteivät ne olisi juttuni. Pohjoismaissa, erityisesti Norjassa, suositun kirjailijan tuorein teos eroaa aiemmista ja tilaisuudessa kuultujen kommenttien perusteella se on teos, jonka ahmimista ei voi pysäyttää. Haastattelussa oli lämmin, aito ja liikuttunutkin tunnelma. Haluan ehdottomasti lukea Samartinin teoksen ja tutustua myös hänen aiempaan tuotantoon.
Samartinin haastattelun vuoksi en ihan ehtinyt kuunnella kokonaan Saara Turusen haastattelua romaanista Sivuhenkilö. Onneksi päivään kuului myös toinen Turusen haastattelu, jossa Vesa Rantama keskusteli hänen kanssaan Sivuhenkilön herättämästä kritiikistä. Parhaimmillaan olisi ollut vielä kolmaskin haastattelu omaelämäkerrallisesta kaunokirjallisuudesta, mutta se jouduttiin harmillisesti perumaan toisen haastateltavan estymisen vuoksi. Turunen antaa kuulijalleen kyllä mahtavaa energiaa! Tuli hyvä fiilis molemmista hänen haastatteluistaan. Luin Rakkaudenhirviön tänä keväänä ja pidin siitä hurjan paljon, mutta Sivuhenkilöä saan vielä hetken odotella kirjaston varausjonosta.
Kuuntelin myös Mia Kankimäen haastattelun teoksesta Naiset joita ajattelen öisin, mutta kehno äänentoisto ja kuulemisen pinnistely osaltaan vaikutti siihen, että haastattelu jäi pettymykseksi. En tiedä, oliko äänentoisto ongelma noin ylipäänsä Esplanadi-lavalla, mutta siihen voisi kiinnittää huomiota jatkossa ja muutenkin katsomoon, johon olisi hyvin voinut laittaa pelkästään tuoleja, sillä pöydät veivät turhaan tilaa ja yleisilme oli jotenkin sotkuinen. Aamulla kuuntelin myös Aki Ollikaisen haastattelun Pastoraalista, mutta harmillisesti sekin jäi pettymykseksi ja tuntui, että haastattelijan kysymykset loppuivat kesken. Naiset joita ajattelen öisin on kuitenkin valjuksi jääneestä haastattelusta huolimatta sellainen, jonka haluan ehdottomasti lukea ja odotan kovasti, että saisin sen käsiini.
Lauantaina 27.10.
Lauantai alkoi perinteisesti Bonnierin järjestämällä bloggaajabrunssilla, jossa haastateltiin viittä eri kirjailijaa heidän uutuuskirjojensa pohjalta. Mukana olivat Veera Nieminen (Ei muisteta pahalla), Liina Putkonen (Jäätynyt tyttö), Satu Vasantola (En palaa koskaan takaisin, luulen), Antti Heikkinen (Kehveli) ja Anja Snellman (Kaikkien toiveiden kylä). Näistä minua kiinnosti etukäteen kovasti Satu Vasantolan esikoisromaani. Muista teoksista tiesin hyvin vähän, jos ollenkaan, mutta jokainen kirjailija puhui kyllä todella houkuttelevasti omasta teoksestaan. Antti Heikkisen veijariromaanin laitoin samantien varaukseen, vaikka toisaalta kirja ehkä kannattaisi ennemmin kuunnella. Heikkinen on nimittäin itse lukenut kirjansa äänikirjaksi, ja päivän hulvattomin hetki olikin jo aamusta, kun hän luki taidokkaasti eläytyen pätkän kirjastaan. Kehveli on muuten nyökkäys Arto Paasilinnalle ja hänen klassikkoteokselleen Jäniksen vuodelle.
Jokainen kirjailija antoi aamiaisella vinkkejä oman kirjan kirjoittamisesta haaveileville. Tämä oli erityisen inspiroivaa ja kirjailijoiden vinkit täytyi painaa mieleen. Paitsi että on tärkeää kirjoittaa ja lukea painotettiin myös oman soundin, äänen, löytämistä sekä helpottamaan seuraavaan aamun "käynnistymistä" sillä, että jättää edellisenä päivänä virkkeen kesken. Kenties mahtavin vinkki oli kirjoittaa siitä, mikä hävettää; näin tekstiin kietoutuu mukaan kirjoittajan sielu.
Lauantai muotoutui perjantain tapaan päiväksi, joka koostui kirjailijoiden haastatteluista heidän uutuuskirjoistaan mutta myös ystävien tapailuista. Haastatteluista päivän helmi oli tietenkin kaikista eniten odottamani eli Antti Tuiskun haastattelu Antti Tapani -teoksen pohjalta. Haastattelu oli kyllä päivän energisin ja valoi katsojaankin kunnianhimoisuutta. Ennen tätä kuuntelin Linda Liukkaan, Taru Anttosen ja Ida Salmisen haastattelua. En ole vielä selailua kummemmin tutustunut tyttösankarikirjoihin. Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) oli minulla kerran lainassa, mutten ehtinyt sen tarkemmin sitä lukea. Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa -teoksen kirjoittanut Ida Salminen oli myös S&S-kustantamon bloggaajille järjestämässä tilaisuudessa, joten oli mukavaa kuulla samana päivänä lisää teoksesta, joka sisältää kaikkiaan 40 eri kertomusta ja jonka on kuvittanut Idan sisko Riikka. S&S:n tilaisuudessa haastateltiin myös Annastiina Heikkilää (Bibistä burkiniin - totuuksia ranskatar-myytin takaa), Katja Lahtea (Lasitehdas), Lauri Ahtista (Elias) ja Sabine Forsblomia (Betinka). Etukäteen näistä kiinnosti Salmisen teoksen lisäksi Annastiina Heikkilän tietokirja, mutta muut olivat entuudestaan tuttuja korkeintaan vain nimien kautta.
Päivän ja samalla Kirjamessujeni viimeinen haastattelu oli Tommi Kinnusen. (Jostain kumman syystä missasin tätä ennen olleen Saara Turusen ja Helsingin Sanomien kriitikon Antti Majanderin keskustelun, mikä harmitti mutta ei voi mitään). Pidin suunnattoman paljon Kinnusen romaanista Pintti, ja oli mahtavaa saada kuulla sen synnystä ja muusta enemmän. Toisin kuin Rytisalon kohdalla en ole juuri lukenut Kinnusen haastatteluja etukäteen, joten siksi tämä haastattelu antoi enemmän. Ja jos Tuiskun haastattelussa tuli sellainen päämäärätietoinen "teen töitä unelmieni eteen" -fiilis, niin Kinnusta kuunnellessa valtaa sellainen käsittämätön rauha, jolloin tuntuu, että vaikka maailma on vinksallaan, on juuri nyt hyvä olla. Sellaisissa tunnelmissa on ihana lähteä kotiin jälleen yhdet Kirjamessut takataskussaan, muutama ostettu kirja repussa ja kasvanut kirjaston varausjono Helmetissä.
Helsingin Kirjamessut tekivät tänä vuonna kaikkien aikojen yleisöennätyksen: 85 600 kävijää, joista viidesosa vieraili ensimmäistä kertaa Kirjamessuilla. Mielettömän hienoa, hyvä Ronja Salmi! Kirjamessuilla oli tänä vuonna panostettu lastenalueeseen sekä nuoriin aikuisiin.
Näin lopuksi niputan vielä yhteen havaintojani siitä, mitä jäi järjestelyistä positiivisena mieleen ja mitä voisi parantaa jatkossa:
+ Lavojen nimimuutos Helsingin kaupunginosiin oli napakkuudessaan toimiva ja selkeä.
- Töölön ja Kallion lavan kuormalavojen toimiminen istuimina oli vähän kummallinen ratkaisu sen vuoksi, että osa ihmisistä joutui istumaan selkä lavaa kohti tai hankalasti poikittain, jos halusi vastapäätä istuvan sijasta katsoa itse puhujia. Saatan kuulostaa joltain ikälopulta, mutta selkänojallinen tuoli on paras istua ainakin näin pitkälle ihmiselle eikä välttämättä tarvitsisi olla loppuja messuja selkäkipuisena.
+ Kallion lukiolaisten lava miellytti silmää erityisesti: siitä oli puuseinän ja viherkasvien avulla saatu mukavan kotoisa ja lämmin. Lavan esteettisyyteen kannattaa mielestäni aina panostaa ja pienilläkin seikoilla siitä saa kutsuvan näköisen. Kirjamessujen ohjelmassa oli huomioitu nuoret ja nuoret aikuiset hienosti, ja moni ensikertalainen olikin tullut messuille juuri kiinnostavan ohjelman innostamana.
- Panostaisin entisestään Kallion lukiolaisten muuhun lavaympäristöön: soisin nuorille vielä enemmän näkyvyyttä / tilaa, koska heidän ohjelmallaan on paljon yleisöä, niin nuoria kuin aikuisiakin. Nyt oli ahdasta ja istumapaikkoja oli muutenkin niukasti. Lisäksi mietin, voisiko Kallion lavan läheisyyteen sijoittaa jotain nuorille suunnattua tilaa vähän lastenosaston tyyliin? Sellaista, jossa olisi heille suunnattuja työpajoja ainakin torstaina ja perjantaina, kun he vierailevat opettajan johdolla ja muuta ohjelmaa (vaikkapa QR-koodisuunnistusta, runojen askartelua Revi se! -kirjan hengessä), vapaasti luettavia kirjoja sekä löhöilytuoleja. Sellaista nuorille suunnattua hengauspaikkaa ei Kallion lavan edustan lisäksi oikein ole.
+ Vihdoinkin isoja massoja vetävä (nykyinen) Senaatintori-lava oli muutettu niin, että katsomo on nouseva taaksepäin. Mahtavaa, sillä ennen takariviin joutuminen on tarkoittanut sitä, ettei näe juuri mitään (ja valokuvatessa on kiva, että takaa saa kuvattua niin, että näkyy muutakin kuin päitä). Muutenkin pidin itse esiintymislavan minimalistisuudesta ja kultaisten tuolien luomasta arvokkuudesta.
- Jos Senaatintorin oli tarkoitus olla ikään kuin isoin "keskus", tuntui hassulta, että se oli loppujen lopuksi aika pieni ja sijoitettu syrjään. Tai ainakin sellaisen vaikutelman sai, koska Senaatintorin ympäristö oli aika kolkko ja tyhjä. Tilaa olisi ollut vielä isommalle katsomolle, sillä esimerkiksi ylösnousevan katsomon takana oli hyvin tyhjää tilaa, samoin reunoilla. Lavan ympäristö oli suosittuina keskusteluaikoina todella tukkoinen ja esimerkiksi Minna Rytisalon keskusteluun mennessäni kauhistutti, miten ihmiset rynnivät takakatsomon portaisiin eivätkä malttaneet odottaa, että edelliset tulisivat ensin pois. Ihme, ettei kenellekään tainnut kertaakaan käydä pahasti. Tällä lavalla olisi hyvä olla jonkinlaista järjestyksenvalvojien ohjausta, jottei meno olisi kuin Hulluilla Päivillä konsanaan.
+ En yhtään ihmettele, että lastenaluetta on kehuttu hurjasti ja että lapset ovat viihtyneet siellä tuntitolkulla. Alueella oli viimein reilusti tilaa ja ohjelma oli suunnattu lapsille (ajatella, ettei näin ole ennen ollut!) Puutarhajuhlateema oli kutsuva, värikäs, riemuisa ja iloinen. Pakko oli jäädä itselläkin kurkkimaan hetkeksi Muumeja.
Kiitokseni Helsingin Kirjamessuille Blogger-passista, joka mahdollisti kolmen päivän vierailuni! Nähdään taas ensi vuonna!
Näin lopuksi niputan vielä yhteen havaintojani siitä, mitä jäi järjestelyistä positiivisena mieleen ja mitä voisi parantaa jatkossa:
+ Lavojen nimimuutos Helsingin kaupunginosiin oli napakkuudessaan toimiva ja selkeä.
- Töölön ja Kallion lavan kuormalavojen toimiminen istuimina oli vähän kummallinen ratkaisu sen vuoksi, että osa ihmisistä joutui istumaan selkä lavaa kohti tai hankalasti poikittain, jos halusi vastapäätä istuvan sijasta katsoa itse puhujia. Saatan kuulostaa joltain ikälopulta, mutta selkänojallinen tuoli on paras istua ainakin näin pitkälle ihmiselle eikä välttämättä tarvitsisi olla loppuja messuja selkäkipuisena.
+ Kallion lukiolaisten lava miellytti silmää erityisesti: siitä oli puuseinän ja viherkasvien avulla saatu mukavan kotoisa ja lämmin. Lavan esteettisyyteen kannattaa mielestäni aina panostaa ja pienilläkin seikoilla siitä saa kutsuvan näköisen. Kirjamessujen ohjelmassa oli huomioitu nuoret ja nuoret aikuiset hienosti, ja moni ensikertalainen olikin tullut messuille juuri kiinnostavan ohjelman innostamana.
- Panostaisin entisestään Kallion lukiolaisten muuhun lavaympäristöön: soisin nuorille vielä enemmän näkyvyyttä / tilaa, koska heidän ohjelmallaan on paljon yleisöä, niin nuoria kuin aikuisiakin. Nyt oli ahdasta ja istumapaikkoja oli muutenkin niukasti. Lisäksi mietin, voisiko Kallion lavan läheisyyteen sijoittaa jotain nuorille suunnattua tilaa vähän lastenosaston tyyliin? Sellaista, jossa olisi heille suunnattuja työpajoja ainakin torstaina ja perjantaina, kun he vierailevat opettajan johdolla ja muuta ohjelmaa (vaikkapa QR-koodisuunnistusta, runojen askartelua Revi se! -kirjan hengessä), vapaasti luettavia kirjoja sekä löhöilytuoleja. Sellaista nuorille suunnattua hengauspaikkaa ei Kallion lavan edustan lisäksi oikein ole.
+ Vihdoinkin isoja massoja vetävä (nykyinen) Senaatintori-lava oli muutettu niin, että katsomo on nouseva taaksepäin. Mahtavaa, sillä ennen takariviin joutuminen on tarkoittanut sitä, ettei näe juuri mitään (ja valokuvatessa on kiva, että takaa saa kuvattua niin, että näkyy muutakin kuin päitä). Muutenkin pidin itse esiintymislavan minimalistisuudesta ja kultaisten tuolien luomasta arvokkuudesta.
- Jos Senaatintorin oli tarkoitus olla ikään kuin isoin "keskus", tuntui hassulta, että se oli loppujen lopuksi aika pieni ja sijoitettu syrjään. Tai ainakin sellaisen vaikutelman sai, koska Senaatintorin ympäristö oli aika kolkko ja tyhjä. Tilaa olisi ollut vielä isommalle katsomolle, sillä esimerkiksi ylösnousevan katsomon takana oli hyvin tyhjää tilaa, samoin reunoilla. Lavan ympäristö oli suosittuina keskusteluaikoina todella tukkoinen ja esimerkiksi Minna Rytisalon keskusteluun mennessäni kauhistutti, miten ihmiset rynnivät takakatsomon portaisiin eivätkä malttaneet odottaa, että edelliset tulisivat ensin pois. Ihme, ettei kenellekään tainnut kertaakaan käydä pahasti. Tällä lavalla olisi hyvä olla jonkinlaista järjestyksenvalvojien ohjausta, jottei meno olisi kuin Hulluilla Päivillä konsanaan.
+ En yhtään ihmettele, että lastenaluetta on kehuttu hurjasti ja että lapset ovat viihtyneet siellä tuntitolkulla. Alueella oli viimein reilusti tilaa ja ohjelma oli suunnattu lapsille (ajatella, ettei näin ole ennen ollut!) Puutarhajuhlateema oli kutsuva, värikäs, riemuisa ja iloinen. Pakko oli jäädä itselläkin kurkkimaan hetkeksi Muumeja.
Kiitokseni Helsingin Kirjamessuille Blogger-passista, joka mahdollisti kolmen päivän vierailuni! Nähdään taas ensi vuonna!
