 |
| Kun aika loppuu, Elina Hirvonen. Wsoy 2015. 248 s. Kansi: Ville Tietäväinen. Arvostelukappale. |
Ylhäällä synkän harmaa taivas, alhaalla Helsingin autioituneet, aavemaiset kadut. Näiden välissä kohoaa Lasipalatsi, jonka katolla on nuori poika, jota poliisit eivät päästä silmistään. Pojalla on ase, jolla hän on juuri ampunut sattumanvaraisesti kadulla olleita ihmisiä. Näyttää kuin kadulla pelattaisiin shakkia: kaikki odottavat valppaina pojan seuraavaa siirtoa. Taivas tihuttaa kyyneliään.
Päätökset, joita teemme, ovat tuskin koskaan selkeitä tai ehdottomia. Pikemminkin me ajaudumme niihin, teemme elämää mullistavia, sen suuntaa lopullisesti muuttavia päätöksiä tilanteissa, joissa yhtä hyvin voisimme päättää toisin. Kuinka usein päätökset mennä naimisiin tai erota, yrittää tai olla yrittämättä lasta, päätös irtisanoutua, muuttaa tai lopettaa elämänsä, tehdään selkeän varmuuden vallassa, ilman viimeiseen asti kaihertavaa epäilystä siitä, että voisi sittenkin toimia toisin?
Miksi nuori tarttuu aseeseen? Mitä tapahtuu perheelle, jonka lapsi ei olekaan uhri vaan ampuja? Niin, mitä tapahtuu sitten, kun aika loppuu?
Elina Hirvosen kolmas romaani on yhden perheen tarina. Se palauttaa mieleen Lionel Shriverin teoksen Poikani Kevin (Avain 2008), jossa myös nainen ei haluaisi hankkia lasta mutta lopulta myöntyy miehensä tahtoon. Myös Hirvosen teoksessa perheeseen kuuluu poika ja tytär. Esikoinen, Aava, piiloutuu peitoista tehdyn luolan sisään saadakseen pikkuveljensä Aslakin turvaan isän ja äidin riidoilta. Ihan kuin yön pimeys muka kätkisi vihaiset huudot vaippaansa. Kun Aslak menee kouluun, välit siskoon muuttuvat. Aslak ei löydä kavereita ja on muiden silmissä vähän hiljainen kummajainen; Aava pelkää, että veli leimaa hänetkin oudoksi. Kuten Shriverinkin teoksessa, myös Hirvosen omassa vanhemmat alkavat hieman pelätä lastaan, jolla ei ole kaikki hyvin. Kun he tuona kohtalokkaana päivänä pahaa aavistamatta odottavat nuoreksi aikuiseksi kasvanutta poikaansa kotiin illalliselle, Laura ja Eerik toisaalta odottavat, että muutos parempaan tapahtuu ja toisaalta pelkäävät, miten poika jälleen suhtautuu heidän yrityksiinsä saada tälle apua. Mitä Aslak peittää vihasta puuskahtavan ulkokuorensa sisälle? Mitä hän ei halua vanhemmilleen näyttää?
Aslak oli kuin tiivis pakka ohuenohutta kangasta, joka hajoaisi heti, jos sitä yritti avata. Hänessä oli monta kerrosta sisäkkäin, päällimmäisenä vetäytyvä, mutta ulkoa opitulla tavalla hyvin käyttäytyvä poika ja sen alla jotain, mitä kukaan ei voinut nähdä.
Kun aika loppuu on teos, jonka pitkästä aikaa ahmaisin. On pakko saada tietää lähes samantien, mitä kertojiksi pääsevät perheenjäsenet seuraavaksi kertovat menneisyydestä tai pysähtyneestä hetkestä Lasipalatsin äärellä. Kertojan roolissa ovat lähinnä Laura-äiti sekä tytär Aava. Välillä vuoro annetaan katolla kyyristelevälle Aslakille, välillä itse kaupungille. Aslakin ääni jää kuitenkin melko vaisuksi perheen naisten rinnalla. Eerik-isä jää harmillisen häilyvänä taustalle, ja hänen ajatuksiaan jää kaipaamaan.
Olen lukenut aiemmin Hirvoselta teoksen Että hän muistaisi saman (Avain 2005) ja Kauimpana kuolemasta odottelee hyllyssä. Kumpaakin lukemaani teosta yhdistää se, että niissä käsitellään siskon ja veljen välistä suhdetta. Se kosketti minua jälleen, ja Hirvosen kieli hehkuu herkkyyttä ja kauneutta. Teos on varsin runsas, sillä se ei tyydy vain äidin ja pojan sekä toisaalta siskon ja veljen suhteeseen vaan nostaa esiin myös ilmastonmuutoksen ja sen, millainen mahdollinen tulevaisuus meitä muutaman kymmenen vuoden päästä odottaa. Hirvosen maalaama synkkä tulevaisuudenkuva on uskottava. Se kylmää. Kuitenkin runsaus saa aikaan sen, että teemat jäävät pintaraapaisuiksi eikä niihin syvennytä niin paljon kuin toivoisi. Tästä huolimatta Kun aika loppuu on tänä vuonna lukemistani vaikuttavimpia teoksia, jonka muistan vielä pitkään. Vaikka aihe on rankka, Kun aika loppuu ei minussa nostattanut kylmiä väreitä ja tukahduttavan pahaa oloa kuin Shriverin Poikani Kevin aikoinaan. Hirvosen luoma tulevaisuudennäkymä peittyy harmaaseen usvaan, mutta sen raoista pilkottaa toivo, jos katsoo oikein tarkkaan.
