 |
| Neljäntienristeys, Tommi Kinnunen. Wsoy 2014. Päällys Martti Ruokonen. 334 s. |
Tommi Kinnusen Neljäntienristeys (Wsoy 2014) on vuoden kehutuimpia kaunokirjallisia teoksia. Paljon on jo sanottu ja kirjoitettu eivätkä minunkaan ajatukseni juuri eroa muiden omista. Rakastunut olen minäkin. Ja koska rakkaudella on tapana varastaa sanoja suusta, tuntuu haasteelliselta yrittää sanoa jotakin. Yhä uudelleen avaan tekstikentän, päivä toisensä jälkeen, mutta silti tuijottelen enimmäkseen muualle: ulos ikkunasta, seiniin, kirjahyllyyn, lattialle. Ehkä hyvällä tuurilla löytäisinkin oikeat sanat sieltä, mattojen kuvioiden kätköistä. Tänään löysin sieltä nämä: Än yy tee nyt. Anna mennä.
Neljäntienristeys on sukupolvitarina ihmisten kipupisteistä, seepian värisistä muistoista, joita salataan toisilta. Tarinassa liikutaan pääasiassa Koillismaalla, Kuusamossa, 1800- ja 1900-luvuilla. Kertojia on niin ikään neljä; jokaisella on oma tie kuljettavana. Ensimmäisenä kertojana toimii nuori kätilö Maria, jonka taitoihin ei uskota. Hänen on pinnisteltävä saadakseen muutkin uskomaan itseensä, pieniin taitaviin käsiinsä. Maria on määrätietoinen nainen, joka elää niin kuin itse haluaa välittämättä muiden mielipiteistä, kuiskutuksista selän takana. Hänelle syntyy avioton lapsi, Lahja, teoksen toinen kertoja. Tämä haluaa välttää äitinsä virheet, astelee avioon Onninsa kanssa ja perustaa perheen. Sitten syttyy sota, ja Onni joutuu rintamalle, naiset lapsineen evakkoon. Marian rakas kotitalo palaa tuhkaksi ja on rakennettava uusi. Onni palaa rintamalta muttei samanlaisena. Jokin on peruuttamattomasti muuttunut. Lahja haluaisi sanoa jotain, mutta oikeita sanoja ei tule. Sen sijaan tulee vääriä, ilkeitä ja satuttavia sanoja, jotka työntävät Lahjaa yhä kauemmas miehestään ja lapsistaan. Uusi talokaan ei pysy kauaa samanlaisena, kun Lahjan poika johdattaa kynnyksen yli Kaarinan, kolmannen kertojan. Yhteiselo anopin kanssa ei ole ruusuista, sillä Lahja sulkeutuu yhteistyöltä eikä tahdo minkäänlaisia muutoksia rakkaaseen taloonsa. Kuilu anopin ja Kaarinan välillä kasvaa eivätkä lapsenlapsetkaan viihdy mutristelevan mummin sylissä. Viimeisenä kertojavuoroon pääsee Onni, jonka osuus on merkittävin ja koskettavin.
Tarrauduin tarinaan jo väkeviltä ensisivuilta lähtien, kun Maria viedään keskelle dramaattista synnytystä. Kinnusen tarinankerronnalle on helppo antautua ja tarrautua niin, että yhtäkkiä huomaa aamun kääntyneen jo iltaan, joka vielä hennosti läikyttää valoaan muun maailman unohtaneen lukijan nurkkaukseen. Siellä hän istuu vielä pitkään kirjan kannet suljettuaankin ja miettii lukemaansa: kaikkia niitä ihmisten vaiettuja pelkoja, hiljaisia toiveita ja nielaistuja salaisuuksia. Neljäntienristeys on vaikuttava teos. Se luo valokeilan ainoastaan meihin ihmisiin. Se näyttää kunkin kertojan näkökulmasta elämää palan kerrallaan niin, että eri kertojien osuudet täydentävät lopulta toisiaan. Kaikki kertojat ovat onnistuneita ja kiinnostavia. Erityisen taitavasti Kinnunen onnistuu kirjoittamana naisnäkökulmasta. Kaikista eniten pidin Mariasta ja vähiten Lahjasta, jota kohtaan tunsin sääliä. Kinnusen kynänäjälki on vahvaa ja lumoavaa. Kerronnasta on riisuttu kaikki turha, vain oleellisin on jätetty. Vaikka virkkeessä ei olisi montaakaan sanaa, siihen mahtuu silti kaikki pakahduttava.
Enempään en pysty. Paitsi suosittelemaan, ellen jopa käskemään, lukemaan Neljäntienristeys, jos se vielä on lukematta.
Kinnusen teoksesta on blogattu paljon, ja linkitänkin nyt vain Elinan, sillä hänen arvionsa lopusta löytyy kattava lista muihin blogeihin. Neljäntienristeys on neljäs lukemani teos Ihminen sodassa -haasteeseen, ja kuittaan itselleni korpraalin arvon.
