Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa

Mies, ja hänen asiansa, Pirkko Saisio.
Siltala 2016. 403 s.
Kansi: Elina Warsta.

Pablo on kuollut.

Ja aamu on sumuinen, täynnä savua ja unohdusta.

    Moottoritie humisee aamuruuhkassa kuin kirkko, ja autojen lyhdyt: pienet tähdet, pienet tähdet keskellä sysimustaa aamua, jonka valkeniseen ei jaksa uskoa kukaan.

Pirkko Saision romaanin Mies, ja hänen asiansa (Siltala 2016) päähenkilö on kuusikymppinen, menestynyt asianajaja. Hänellä on nuori ja kaunis vaimo, kallis auto, tyylikäs arki viineineen ja muiden kateelliset katseet. Maanantai kuitenkin kolhaisee ikävästi: kuolinilmoituksista löytyy tuttu nimi, Paavo Olavi Korhonen. Pablo, vanha ystävä, on kuollut. Pablo, jolla oli paitsi tyylikäs nimi, oli tyyliä ihmisenäkin. Miehenä. Röyhkeää tyyliä. Kohtitulevaa. Vaikeasti lähestyttävää. Vaikka Pabloa ei enää ole, päähenkilö itse hengittää, elää. Elääkö? 

Tieto Pablon kuolemasta ajaa miehen elämän ja mielen nopeasti yhä sekavampaan tilaan. Menneisyys on äkkiä elävänä läsnä. Se pilkahtelee miehen silmien takana ja hokee: memento mori. Lukijankin suonissa kuohuu veri entistä kiivaammin: Mitä oikein on tapahtunut? Miksi? Miten? Milloin? Missä?

Ihminen loppuu.
    Sen vanhan hautausmaan asiakkaat ymmärtävät.
    Me emme. 

Ostin Pirkko Saision tuoreimman romaanin viime lokakuussa Helsingin kirjamessuilta, ja säästin sitä joululoman rauhaan. En olisi voinut parempaa lukuvalintaa tehdä vuoden 2016 viimeiseksi. Mies, ja hänen asiansa on lukukokemuksena yhtä kihisevän jännittävä, kuin se tunne, kun iso kala viimein nappaa uistimeen. On yhtä lailla löydettävä malttia, vaikka tekisi mieli vetäistä nopeasti kala järven synkästä syleilystä. Mies, ja hänen asiansa pitää yhtä tiukasti otteessaan kuin jättimäisinkin hauki. Tätä kirjaa ei pidellä puolihuolimattomasti vaan molemmilla käsillä vahvasti puristaen ja hieman lähempänä kasvoja kuin yleensä. Tämä ei myöskään lukeudu niihin kirjoihin, joista merkkailisin muistiin mainioita katkelmia, vaikka kieli onkin huikeaa. Niitä kyllä olisi ollut paljonkin muttei kärsivällisyyttä seisahtua: Mies, ja hänen asiansa on niin intensiivinen, että melkein unohtaa hengittää. Mielessä pörrää kysymyksiä ja epäilyksiä. Mikä miehen monologissa onkaan totta ja mikä kuvitelmaa? Saisio antaa suurennuslasin lukijalle: ole hyvä, ole tarkkaavainen ja alati valpas. 

Voi että, jos sinulla on vielä Mies, ja hänen asiansa lukematta niin kannattaa ehdottomasti lukea. Omalla kohdallani teos ponnahti vuonna 2016 luettujen parhaimmistoon ja säilyy mielessäni varmasti pitkään.  

Muualla esim. Kaisa, Omppu, Nanna, Tuomas, Katja, Ulla ja Sara. 

Pirkko Saisio: Signaali

Pirkko Saisio: Signaali.
Siltala 2014. 296 s.
Graafinen suunnittelu: Elina Warsta.

Hyvä kertoja on niin hyvä, että hän voi irrottautua tarinastaan kuin sudenkorento kitiinikuorestaan, lentää itse pois, elävänä, vangitsemattomana, monimutkaisena ja jättää kitiinikuoren lukijoiden, kuulijoiden ja katsojien analysoitavaksi. 

Yksi mainioista kertojista on ainakin Pirkko Saisio, jonka tuotantoon otin ensiaskeleeni Signaalin (Siltala 2014) myötä. Kiinnostuin teoksesta Saran arvion luettuani ja koin, että Saision teos olisi satavarmasti minulle mieluisa. Ennakkokutina ei pettänyt. Luin Signaalia, kun kevätaurinko hohkasi lämpöä parvekkeelleni, jossa kahvin lisäksi nautin Saision kepeästä itseironiasta, lumoavasta kielestä ja elämän palasista. Nauroin ääneen, hykertelin, kirjoitin kauniita ilmauksia muistikirjaan ja nautin. Signaali on minulle mustarastaan aaria, kevään lupaava valo ja raikkaan vihreä hiirenkorva. 

Saision teos on sekoitus romaania ja omaelämäkertaa. Siitä versoo muistoja, joiden totuus jää lukijan punnittavaksi; ovatko ne sittenkin ennemmin väritettyjä muistoja, tarinoita. Signaalin muistojen kehikosta löytyy muun muassa promootiokulkuuen hidas askellus kohti Tampereen Tuomiokirkkoa, kesäisiä matkamuistoja veneen kannella, junamatkustajan strategia välttää juttelu vieraan kanssa, masennuksen uuvuttava pimeys ja ryppyisten silmäkulmien katse peilissä. Saisio kylvää muistojaan siinä järjestyksessä kuin ne mieleen tulevat, mutta lukijalle ei suinkaan jää sekalaista rikkaruohoa vaan hallittu ja nautittava kokonaisuus. Signaalia lukiessa syntyi vahva tunne siitä, kuin Saisio itse istuisi lukijaa vastapäätä ja kertoisi tarinoitaan. 

Saision teos hurmasi minut täysin ennen kaikkea, koska muistot tai tarinat puetaan kauniisiin sanoihin, jotka saavat huokaamaan mutta myös hymyilemään ja hykertämään, kuten donitsit, jotka ovat järkytyksekseen huomanneet parhaan nuoruutensa olevan ohi. Signaalin sivuilta löytyvä lause Huhtikuu on nainen oli ehdokkaana Vuoden lauseeksi, ja samalta sivulta löytyy lisää henkeäsalpaavan lumoavia lauseita, kuten heinäkuun päivät, jotka soljuvat sormien välistä kuin himmeät helmet, niitä on päivä päivältä vähemmän ja vähemmän ja heinäkuun valo on puhkikulunut, litteä. On myös lauseita, joista löydän itseni ja hymyilen: Minä en halua keskustella, kun matkustan junalla. Haluan katsella silmieni raosta yksitoikkoista maisemaa ja kuunnella, kun selkäni takana keskustellaan, supistaa, yskähdellään - -. Upeita esimerkkejä voisi antaa kielestä yllin kyllin, mutta ehkä on maltettava jättää niitä myös itse löydettäviksi, maisteltaviksi. En kuitenkaan malta. Pakahduttaa. Annan vielä yhden:

Elämä on seinä; hilseilen.

Elämä on aalto; murrun rantakivikkoon.

Elämä on kulkue; olen megafoni. 

Signaali on kuin kuppi kuumaa maitoa: lämmin ja turvallinen. Signaalissa on elämä, joka virnuilee lavalla maitoviiksineen ja nauraa itselleen.  

Signaali antoi minulle myös ohjeen, jonka nappana taskuuni, kun ei ole enää päivääkään kesään, heilautan -toivottavasti vain hetkeksi- heipat Näsinneulalle ja kokoan kuin Nuuskamuikkunen omaisuutensa kokoon ja matkaankin pohjoiseen. Sitä ohjetta pyrin kesän auringon alla noudattamaan: Opi oleen. Sellaisen tamperelaisen elämänohjeen olet kuullut, ja se on kyllä hyvä. 

Voi lukekaa tämä. 

Saran lisäksi Saision teoksesta ovat kirjoittaneet muun muassa Liisa, Minna, Hanna, Katja, Siina ja Marjatta.