 |
| Alastalon salissa, Volter Kilpi. Otava 2015 (ilm. ensimmäisen kerran 1933). I osa 421 s., II osa 405 s. (yht. 826 s.) |
Me rakennamme laivoja ja olemme vakavia miehiä vakavissamme, vakava minäkin olen olevinani partoineni, mutta paljonkos sumun löysää mahtuukaan pääkuoren sisäpuolella liikkumaan, ja pitääkös ajatus määriänsä sen piukemmin kuin savun polveileva rihma ilman keveissä piipun pesäsuun yläpuolilla? Minä katselen mieluummin piipun vartta pitkin, kuin kuuntelen jutun vakavaa vakavasta parrasta, sillä piipun suorassa on mittaa, sillä on selvä mittansa ja silmä tietää, että varren päätä pitemmälle ei tarvitse katsoa, nähdäkseen pesän, mutta jutun juonessa, vakaistenkin huulien vakaisessa hyrinässä on järjen meina lyhyt ja näkeekös sittenkään aina lyhyen meinan lyhyen pään? Piipusta saa tyhmempikin suuhunsa savun, kun sitä imee, mutta ihmisten jutun rikasta noukkii ymmärryksen kana harvoin järjen jyvän nokkaansa, sillä tunkiolta ei kana muuta noki kuin mitä tunkiolla on, vaikka hartaamminkin päätä kallistelisi ja viisaastikin varvasta siirtelisi.
Kun vuosi sitten kesällä luin lukupiiriä varten Juha Hurmeen loistavan teoksen Nyljetyt ajatukset (Teos 2014), kirjoitti Hurme niin houkuttelevasti Volter Kilven Alastalon salista, että päätin uskaltaa tarttua järkäleeseen jonain päivänä. Astuinkin kirkkomaalle ja Alastalon saliin jo samana vuonna ajatuksenani lukea se kirjabloggareiden klassikkohaasteeseen, mutta suunnilleen 70 sivun jälkeen teos jäi jo kesken, kun en malttanutkaan siihen keskittyä. Kun loma viime kesäkuun alussa alkoi, päätin, että nyt. Ajattelin, että tähän lukuprojektiin täytyy suhtautua samalla lailla, kuin olisi päättänyt osallistua ensi kertaa (puoli)maratonille. Niinpä kerroin lukusunnitelmistani mahdollisimman monelle, jotten varmasti kehtaisi perääntyä ja jättää Alastalon salia tällä kertaa kesken.
Ensimmäisen osan lukeminen sujui kuin ensimmäiset juoksuharjoitukset ikään: lukeminen rullasi mukavaa ja innokasta tahtia eteenpäin. Kilven kielen omaperäisyyteen olin valmistautunut ottamalla oppia Arjalta, joka oli lukiessaan pyrkinyt suhtautumaan siihen kuin vieraaseen kieleen. Ei pitäisi jäädä kummastelemaan jokaista outoa ja vierasta sanaa, sillä kaikkea ei tarvitse yrittää ymmärtää vaan erikoisesta kielestä voi nauttia siitä huolimatta. Kieli luo haasteensa paitsi Kilven itse keksimien sanojen takia myös vanhahtavuuden sekä varsinaissuomalain murteen ja laivasanaston vuoksi. Kilven kielellä on oma tahtonsa: se polveilee ja vaatii lukijalta äärimmäistä keskittymistä. Kieltä ei kannata silti säikähtää vaan suhtautua sen polveiluun ennakkoluulottomasti. Sillä mitä enemmän Kilven tekstiä lukee sitä paremmin kielen omanlaiseen rytmiin pääsee kiinni. Ja kun temmosta saa kiinni, antaa mennä vain ja mielellään niin kauan kuin puhtia riittää, sillä kovin lyhyissä pätkissä teosta ei kannata lukea. Itselleni haastavimpia asioita oli saada pidettyä ajatuksen punaisesta langasta kiinni silloin, kun virkkeen ensimmäinen piste siintää horisontissa, joskus vasta sivun lopussa, tai kun kertojan ajatus lähtee sinkoilemaan ensin yhteen ja sitten toiseen suuntaan. Oma haasteensa oli myös keskenjääneeseen tarinaan palaaminen. Joskus oli palattava hieman taaksepäin, jotta mieleen suunnilleen palautui, mihin kertojan ajatus oli edellisellä lukukerralla jäänyt.
Kun sain ensimmäisen osan luettua, ajattelin, että toisen osan lukeminen etenee kuin rasvattu eikä menisi kauaa, kun jo onnittelisin itseäni. Vielä mitä! Jos kyseessä olisi ollut maraton, niin olin siinä vaiheessa, jossa väsymys valtaa kehon ja päässä kaikuu epätoivoinen ääni siitä, mihin ihmeeseen sitä on hulluuttaan tullut ryhdyttyä. Luin siis välillä muita kirjoja ja otin etäisyyttä Alastalon saliin. Tiesin, etten ehtisi lukea järkälettä heinäkuun lopun(kaan) klassikkohaasteeseen mutta päätin, että teos saisi tulla luetuksi omalla painollaan. Kun paluu Kilven teoksen pariin alkoi houkuttaa entistä vähemmän, oli hyvä, että olin hehkuttanut lähipiirille lukevani teoksen. Sillä mitä useammin sen etenmisestä kyseltiin ja mitä useammin toinen puoliskoni pyöritteli silmiään kirjavalinnalleni, sitä enemmän sain nostettua taas tahtoa todistaa, että pystyn selättämään Alastalon salin. Elokuussa en juuri muuta lukenutkaan, mutta oikeaan tempoon kiinnipääseminen ei ollut helppoa. Välillä pääsin hyvin kerrontaan kiinni ja sain samanlaista intoa kuin ensimmäistä osaa lukiessani, mutta välillä taas tuntui, etteivät sivut vähene ollenkaan ja teki mieli heittää kirja kauas pois silmistä. Joskus luin tekstiä ääneen, mikä helpotti huomattavasti, jos ajatus meinasi karata muualle tai jos alkuun oli vaikea päästä. Loppua kohden huomasin päässeeni taas lähes yhtä hyvään lukuvireeseen kuin ensimmäistä osaa lukiessani, minkä luulen johtuvan siitä, että varasin aikaa niin, että pystyin lukemaan isomman palan kerralla. Takakannen lähestyessä en antanut itseni ummistaa silmiä yöunille ennen kuin viimeinenkin sivu oli luettu. Voi että, olin niin riemuissani, että kirjoitin kirjan etusivulle päivämäärän, jolloin sain lukuprojektini maaliin. Skumpan olisin poksauttanut auki, jos sellainen olisi jääkaapista silloin sattunut löytymään.
Alastalon salin tapahtumia en aio sen tarkemmin alkaa ruotia. Eiköhän kirja pääpiirteissään ole kaikille tuttu: Alastalon isännän, Herman Mattsonin, saliin on kutsuttu monia kylän miehiä ja tarkoituksena olisi saada heidät osallistumaan parkkilaivan tekoon. Alastalon emäntä ja tytär kestitsevät miehiä. Tilaisuus kestää kuutisen tuntia, mutta menee kauan, satoja sivuja, ennen kuin itse asiaan, parkkilaivaan, sanallakaan päästään. Tulee kaikenlaista muuta: piipun harrasta valintaa, omiin ajatuksiin uppoamista ja menneiden muistelua, epäröintiä siitä, milloin sanoa sananen tai mille penkille istua ja valmistautumista siihen hetkeen, kun Alastalon kaunis tytär tulisi kaatamaan kahvia. Voipa tulla ihan turhanpäiväistäkin, kuten Kilpi itseironisesti mainitsee kuudennesta luvusta: Luku, jonka mukavasti voi jättää lukemattakin, koska siinä ei tapahdu enempää kuin muissakaan.
Moni kysyi kuulleessaan, että luen Alastalon salia, miksi ihmeessä luen sitä. Nyt, kun olen lukenut järkäleen, tiedän, miksi se kannattaa lukea, vaikkei teos mikään helppo luku-urakka olekaan. Ennen lukemiseen ryhtymistä olin lukenut muutamilta bloggareilta, että Kilven huumori on mainiota. Vaikka huumori ja Alastalon sali ei ensikuulemalta tunnu mitenkään kuuluvan yhteen, niin voin vain todeta: usko tai älä, Alastalon salia lukiessa suupielet nousevat hymyyn ja jopa naurattaakin. Lisäksi henkilöhahmot ovat vertaansa vailla ja kukin täysin omanlaisiaan. Heistä esimerkiksi jääränoloinen Pukkila oli omalla mielensä pahoittavalla tavallaan jopa aika symppis ja hauska veikko. Itselleni yksi teoksen helmistä on sen kieli siitäkin huolimatta, että se asettaa lukijalle rutkasti haastetta ja vaikeuttakin. Huomasin kuitenkin kaikista eniten kiinnittäväni huomiota rytmiin, vertauksiin, sanastoon ja Kilven tapaan asettaa sanoja paikoilleen. Esimerkiksi pyrstöään keikuttavat västäräkit ja muut linnut hyppelivät varsin tiheästi Kilven tekstissä.
Alastalon salin lukemisen jälkeen olo oli paitsi ratkiriemukas myös hämmentynyt. Oli outoa lukea toista kirjaa, jonka kerrontaan ei tarvinnut keskittyä niin tiukasti kuin mihin oli viimeisen kolmen kuukauden aikana tottunut. Taisipa vähän olla ikäväkin Alastalon isännän saliin, vaikka välillä tulikin kiukkuiltua. Kyllä kannatti haastaa itsensä!
